TOMMI SILVENNOINEN
Aikakautemme on pullollaan monenlaisia lähes raamatullisia mittasuhteita lähenteleviä vitsauksia: lämpenemiset, paisumukset, aallot, järistykset, riistot, nälät ja sodat noin alkuun mainitakseni. Osa tästä kakusta voidaan suoraan siivuttaa kapitalistis-militaristisen elämänjärjestyksen laariin, osa taasen siihen toiseen laariin, josta mitään emme tiedä ja joka joskus aiheutti herran pelkoa, nyttemmin vain pelkoa.
Mutta mitäpä tuosta. Suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun tason kannalta on joka tapauksessa hurraamista siinä, että kaupallinen (onko muuta?) lehdistö suoltaa tuutin täydeltä mielipidepötköä, joka sitten annostellaan kansalaisille niin sanottuina kolumneina. Kolumnit eroavat nykyisin pelkästä mielipiteen möläyttelystä lähinnä keston suhteen: siinä missä vanha kunnon katumielipiteen ulostulo kestää tasan lausumisensa aktin ajan, siinä kolumnistit tarttuvat kirjoitetun sanan mahdollisuuteen ja muuntavat mielenilmauksensa pitkäkestoiseksi ja itseään uusintavaksi jankutukseksi. Tästä esimerkiksi kelpaa lähes mikä tahansa kaupallisen valtamedian kolumni. Siksi poimimalla yhden tulee poimineeksi useampia.
Entisenä yritysjohtajana mutta ei vielä kirjailijana tunnettu Kalle Isokallio on sanaillut toisen iltamedian sivuilla jo vuosia. Aiheita ja ajatuksen suuntia hänen kirjoituksissaan on tasan yksi, mutta juttua silti on riittänyt jo useamman kolumniniteen verran. Tällaisen kirjoittelun motivaatio tietysti hivenen ihmetyttää, kun varsinaisena aiheenaan kuitenkin on vain varakkaan miehen joutilas elämä ja kuinka siitä käsin muodostetut mielipiteet saataisiin kuulostamaan yhteiskunnallisesti kurantilta ajattelulta. Mutta tämän ongelman suhteen Kalle ei todellakaan ole yksin. Ehkä joutilaisuus itsessään ajaa kirjoituspöydän ääreen?
Suurimmat yhteiskunnalliset ongelmat eivät tietenkään ole niitä, joita Kalle ja muut vastaavat kynäilijät nostavat esiin. Mutta isohko yhteiskunnallinen ongelma on tuo kirjoittelu itse. Ja mikä siinä on niin ongelmallista? Viime kädessä tietysti kapitalismi, kapitalismi ja kapitalismi, mutta menemättä tässä nyt sen enempää tähän planeetan kokoiseen ongelmaan voidaan todeta, että näiltä tyypillisiltä kirjoitteluilta puuttuu yksi ja sitä myötä kaikki: kyky ajatella muista kuin omista valmiista lähtökohdista käsin.
Aikaisemmin kolumnilla tarkoitettiin yhteiskunnallista kirjoittelua, jossa monipuolinen kriittisyys oli arvo sinänsä. Kolumni ei siis tarkoittanut vain oman elämäntavan ja kulloisenkin mielipiteen julistamista – kolumni tähtäsi yhteiskunnallisen keskustelun tason nostoon, ei keskustelun lopettamiseen. Nyt on toisin. Nyt kaikkien on kerrottava mielipiteensä samasta ´aiheesta´ puolesta tai vastaan ja nopeasti ja vasitenkin silloin, jos aiheena on entisen taistolaishörhön ja nykyisen pankkihörhön Nalle-Pah Wahlroosin toilailut. Kuten niin surullisen usein on.
Pikkupojat aiheuttavat pikkuisia harmeja, isot pikkupojat pikkuisen isommin harmeja. Suomalainen elämänmeno on mahdollistanut eräänlaisen isojen pikkupoikien (porukkaan pääsevät myös tytöt) luokan nousun, jonka tehtävänä on lähinnä tietää kaikki ja ohjeistaa koko maailmaa. Tämän luokan edustajilla on tyypillisesti jokin kaupallinen tai media-alan koulutus ja samansuuntainen työhistoria. He kokevat (ja syystä) olevansa yhteiskunnan ääni, se medium, jossa merkittävistä asioista keskustellaan merkittävästi. Mutta merkittävää näille mielipideautomaateille on lopultakin vain heidän itsensä osallistuminen mediamyllyn jatkuvuuteen, ei niinkään mitkään asiat saati tämän mediamyllyn itsensä ajattelu. Näin tietenkin siksi, että näkyvyys muodostaa nykyisin suuren osan monien elinkeinosta, suoraan tai välillisesti. Ja varmasti narsismillakin on tässä osansa. Mitä isot pienenä, sitä pienet isona.
Ja koska jankutus ei ole hyve tässäkään kirjoituksessa lopetankin pieneen pyyntöön suomalaisille vanhemmille: sallikaa lastenne kasvaa aikuisiksi.
Kirjoittaja on teatteriohjaaja.