Teksti: LIISA AHOLA
Suomalaislapset tulivat oppivelvollisiksi Euroopan viimeisimpien maiden joukossa vuonna 1921, mutta vasta peruskoulu toi periaatteessa tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet kaikille. Moni asia avautui tämän vuoden Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran seminaarissa, jonka aiheena oli Työväki ja sivistys. Seura perustettiin vuonna 1984, ja se on siitä lähtien ottanut tieteellisessä toiminnassaan huomioon niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa tapahtuvan muutoksen.
Istuin seminaarissa kahtena päivänä seuraamassa mielenkiintoisia esityksiä eri tutkimusaiheista. Yllättyneenä totesin, että historiantietoni olivat päivityksen tarpeessa. Tutkimus oli edennyt eikä sen mukana pysynyt mediaa seuraamalla.
Marjatta Rahikaisen luento osoitti vääräksi sen yleisen luulon, että Suomen kansa on ollut pitkään hyvin koulutettua ja sivistynyttä. Vasta peruskoulu on tuonut periaatteessa tasa-arvoisen koulutusmahdollisuuden kaikille. Vielä vuoteen 1957 meillä oli kiertokouluja.
Itsekin kävin ensimmäisen luokan supistetussa kansakoulussa, mutta se koulu oli toiminut jo vuosikymmeniä. Isänikin oli sen koulun oppilas. Äitini taas valitti lapsuutensa pitkää koulumatkaa. Hän sai kiittää vanhempiaan ymmärryksestä. Hänen ei olisi tarvinnut käydä koulua lainkaan, koska koulumatka oli yli viisi kilometriä. Sitä se kaikkia koskeva oppivelvollisuuslaki oli.
Varsinkin tyttöjen koulutusta vastustettiin
Maaseudulla kansakoulua vastustettiin pitkään ja hartaasti. Lapion varteen ja metsätöihin kelpasi lukutaidotonkin, kirjoitustaitoa katsottiin vain harvojen tarvitsevan. Varsinkin tyttöjen koulutusta vastustettiin. Heitä pidettiin niin hauraina ja heikkoina, että heidän piti käyttää kuusi vuotta keskikoulun (sitten kun niitä tuli) suorittamiseen, vaikka pojat selvisivät siitä viidessä vuodessa, kuten tytötkin yhteiskouluissa. Kaupungeissa koulunkäyntimahdollisuudet ennen peruskoulua olivat sentään tasa-arvoisemmat kuin maalla. Maalla matkat olivat pitkät ja kulkumahdollisuudet heikot.
Oppikoulujärjestelmä erotti rahvaan paremmasta väestä. Sakari Saaritsa Helsingin yliopistosta toi esityksessään esille taloudellisen, fysiologisen ja inhimillisen pääoman: antropometrisen näkökulman työväestön asemaan. Köyhyyden vaikutuksen näkee vertaamalla kansakoululaisten ja oppikoululaisten pituuseroja.
Oppikoululaiset olivat pidempiä, heidän älykkyytensä ja oppimiskykynsä/suorituskykynsä oli parempi kuin kansakoululaisten. Tätä eroa selitetään ravinnon vaikutukseksi. Varakkaammilla perheillä on parempaa ruokaa kuin köyhillä. Tämä lienee syynä nykyisin nähtävään pituuskasvun taittumiseen ja joidenkin osalta koulumenestyksen alenemiseen. Pisa-menestys on tehnyt viranomaiset sokeiksi ja yhteiskunnallisen tarkastelun ohueksi.
Peruskoulun eteneminen alkoi pohjoisesta ja saavutti eteläisen Suomen 1970-luvun alussa. Sitä ennen oli väheksytty kaikkien kouluttamista eikä se väheksyntä lakkaa. Nyt jo hallitus haluaa vähentää kansalaisten kouluttamista, vaikka oppiminen on ihmisoikeus.
Työväestö opin tielle
Omaisuutta vailla oleva ihminen on aina joutunut mukautumaan taloudellisten olojen ja suhdanteiden vaihteluihin. Tuomas Jussila piti esityksensä kirjoitetusta kärsimyksestä. Se käsitteli Pietari Päivärinnan kuvauksia suurten nälkävuosien tapahtumista. Köyhistä ihmisistä ja köyhyydestä on kirjoitettu paljon ulkokohtaisesti tarkasteltuna, mutta köyhissä on ollut myös vahvoja yksilöitä, jotka eivät ole suostuneet objekteiksi vaan ryhtyneet oman elämänsä subjekteiksi.
Luku- ja kirjoitustaito nosti työväestön itsetuntoa. Tärkeäksi kysymykseksi kohosi, kuka opetti ja kenelle ja mitä kannatti oppia. Kirkko oli ollut lukutaidon levittäjänä ennen kansakoulujärjestelmää. Sen tavoite oli opettaa kansalaiset lukemaan Jumalan sanaa. Kirjoitustaitoa kirkko ei opettanut.
Anna Rajavuoren mukaan työväenliikkeen politisoituminen loi agitaattorit, kansan valistajat ja palopuhujat. He kiersivät paikkakunnalta toiselle selittämässä ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Agitaattorit pyrkivät aktivoimaan maatyöläisiä itsetietoisiksi sosialisteiksi. Itsekasvatus ja itsensä kehittäminen nähtiin edellytyksenä poliittiselle heräämiselle ja yhdistystoiminnalle.
Teollistumisen myötä ilmaantui tehtaiden kouluja, sunnuntaikouluja, työväenopistoja ja kaupunkien kansakouluja. Opettava taho määräsi opetuksen sisällön. Ulla Aatsinki on tutkinut vasemmistolaisen nuorisoliikkeen kasvatustyötä 1920-luvulla. Työväenaatteiden laajentuessa ja voimistuessa kohosi myös vaatimus työväestön omaehtoisesta sivistyksestä. Esimerkiksi Finlaysonin työläiset kirjoittivat käsin työläisille tarkoitettua lehteä. Kansanedustajaksi kohonnut Ida Vihuri oli yksi voimakkaista mielipiteen muokkaajista. Hänen mielestään työläisillä oli yhtäläinen oikeus sivistykseen ja huvituksiin kuin rikkaillakin.
Tammisaaren yliopisto
Sisällissodan (1918) jälkeen Tammisaaren pakkolaitos on ollut kauhistuttava käsite. Siellä ihmisiä rääkättiin, kidutettiin nälällä ja kaikella mahdollisella, mitä ihmismieli voi keksiäkään. Sen kaiken lomassa siellä oli opintotoimintaa.
Tammisaaressa oli iso ja monipuolinen kirjasto, joka oli vankien vapaassa käytössä. Vankila järjesti vangeille virallisesti hyväksyttyä opetusta. Virallista opetusta tärkeämmäksi muodostui vankien epävirallinen opintopiiri. Sitä voidaan sanoa Reijo Miettisen ja Juha Tuunaisen mukaan SKP:n koulutuskeskukseksi, josta käsitteeksi muodostunut Tammisaaren yliopisto sai nimensä. Aluksi kirjaston käyttö oli vapaata, mutta poliittisten olojen kiristyminen 1930-luvulla merkitsi omaehtoisen opintotoiminnan kieltämistä. Aiemmilta vuosilta ei ole opintojen sisällöstä tietoa. Kiellon jälkeiseltä ajalta sitten onkin arkistoissa materiaalia, ja tutkijat pääsevät siihen käsiksi. Omaehtoinen opintotoiminta oli varmasti yksi keino säilyttää usko tulevaisuuteen, vaikka lähitulevaisuudessa ei valoa ollutkaan.
Seminaarin esitelmät ilmestyvät kirjana
Seminaarista tuli paljon uutta tietoa ja siitä ilmestyy noin vuoden kuluttua artikkelikirja, johon ehdottomasti kannattaa tutustua. Työväestö on ollut sivistämisen kohteena, mutta ennen kaikkea se on itse halunnut sivistyä. Se ei ole hyväksynyt passiivisena sitä paikkaa, joka sille olisi annettu, vaan työväestö on halunnut itse ottaa oman paikkansa ja määritellä itse itsensä suhteessa yhteiskuntaan, olla itsetietoinen aktiivisten työläisten sanontaa käyttääkseni. Näen myös erittäin positiivisena asiana, että Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura tutkii työväestöä ikään kuin sisältä päin, sillä historia jos ikinä mikään tutkimus on poliittista. Näin työväestön oma ääni kuuluu edes jotenkin.
Lisätietoja:
Kesäseminaarin ohjelma ja linkit lyhennyksiin esitelmistä
*