VESA SUOMINEN
Italialaisessa Corriere della sera -sanomalehdessä ilmestyi alkusyksystä (27.9.2015) työelämän kysymyksiin perehtyneen toimittaja Dario Di Vicon laatima artikkeli, jonka otsikko lupaili tuottavuuden vastineeksi lisää turvaa yritykseltä työntekijöille ja toivotti riemukkaasti ”tervetuloa ammattiyhdistysliikkeen jälkeiseen yhteiskuntaan”.
Italian ammattiyhdistysliike on varmasti ansainnut osan Di Vicon arvostelusta: nuorten osuus ja kiinnostus vähenee, kolmen suuren keskusliiton jäsenistöstä on suuri osa eläkeläisiä (CGIL:n 5,7 miljoonasta jäsenestä heitä on yli puolet eli lähes kolme miljoonaa, CISL:n 4,3 miljoonasta jäsenestä kaksi miljoonaa on eläkeläisiä ja UIL:n 2, 2 miljoonasta jäsenestä lähes 600 000 on eläkkeellä), ja hyväpalkkaiset ay-johtajat ovat varmaan vieraantuneet yritysten nykytodellisuudesta.
Di Vicon mukaan ammattiyhdistysliikkeen heikkenevä kyky tulkita muutosta ja arvovallan ja edustuksellisuuden murentuminen johtavat yhdessä sen merkityksen katoamiseen.
Artikkeli ei edusta vain kirjoittajansa hurskaita toiveita. Unelma suurten ammatillisten keskusliittojen ja lopulta tietysti kaiken ammattiyhdistystoiminnan jälkeisestä maailmasta ja vain yrityksen (työnantajan) hyvästä tahdosta riippuvasta järjestäytymättömän työvoiman aineellisesta ja henkisestä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista on keskeinen osa sitä globaalikapitalismin kollektiivista unelmaa, jota koko eurooppalainen porvaristo uneksii parhaillaan todeksi edesmenneen suojeluspyhimyksensä Margaret Thatcherin hengessä.
Sosiologi Lelio Demichelis luonnehti Di Vicon hahmottelemaa maailmaa ”työnantajan paternalismin” versioksi 2.0, ja Micromega-sivuston bloginpitäjä Carlo Formenti varoitti samoin, ettei ole kysymys paluusta työnantajan holhousvaltaan 1800-luvulle vaan yrityksen ylivallasta uuskapitalismin hypermodernien strategioiden oloissa.
Se ylistää ”autonomista” työtä (so. ulkoistettua työtä jonka epävarmuus on suuri ja turva työntekijälle alhainen), hyvinvoinnin yksityistämistä, itsensä yrittäjäksi uskovaa ja siis eristetyksi yksilöksi muutettua ja omien etujensa kollektiivisesta turvaamisesta piittaamatonta ”uutta ihmistä”; ja se ylistää absoluuttisena arvonaan yksilöiden, yritysten ja kansakuntien keskinäistä kilpailua (ja siis tuottavuutta) ja valtiolle varattua osaa markkinoiden parhaiden mahdollisten toimintaedellytysten takaajana.
* * *
Porvariston uljasta unelmaa ay-vapaasta maailmasta pönkittää uusliberalistisen kapitalismin kyvykkyys eristää ja atomisoida niin työttömät kuin työlliset. Toisistaan erotetut ihmiset on helppo kääntää toisiaan vastaan, kun asioista sovitaan vain työpaikka- ja työntekijäkohtaisesti: tarkoitus ei tietenkään ole neuvotella vaan päättää asioista työnantajan sanelulla.
Tätä alistussuhdetta peittämään on tarkoitettu hämäävä sanahelinä ”meidän kaikkien yrityksestä” (ja ”meidän kaikkien yhteisestä Oy Suomi Ab:sta”), palkallaan elävän muuttumisesta ”yrittäjäksi” (prekariaattiin pudonneeksi, mutta viis siitä), työnantajan ja työntekijän välisen alistussuhteen korvautumisesta muka ”kumppanuudella” (päätösvaltaa jakamatta), hyvinvointiyhteiskunnan korvaamisesta yritysten työntekijöilleen jakamilla hyvinvointipalveluilla, joita voidaan käyttää pienemmän palkan perusteena siihen asti että taloudelliset ja tuotannolliset syyt pakottavat irtisanomaan nämä onnenpekat.
Kaiken tämän ylhäältä annetun, ylenpalttisen ja sydämestä kumpuavan hyvyyden ja uuden vapauden edessä onkin syytä kerrata historiaa: kuinkahan ”vapaita” olivat entisajan patruunoiden johtamat tehdasyhteisöt, kun työläisellä oli tehtaan asunto ja tehtaalta polttopuut ja vielä talon puolesta saunavuorokin… ainakin siihen asti että hän meni lakkoon, ja sai potkut.
* * *
Helsingin Sanomat esitteli kevään 2015 hallitusneuvottelujen etenemistä ”päivä päivältä” (Sipilä saneli askelmerkit, HS 18.6. 2015). Juttua mainostettiin mm. toteamuksella: ”Tapahtumien kulku paljastaa Sipilän suoraviivaiset otteet ja halun purkaa ay-liikkeen vanhoja valtarakenteita” [kursivointi minun].
Ja sana tuli pian lihaksi, kun hallitus puuttui pakkolaeillaan työmarkkinaosapuolten sopimisoikeuteen yhteiskunnan normaalioloissa ja syvän rauhantilan vallitessa. Syy on selvä: Suomi on jäänyt jälkeen kapitalismin moderneimman version yleisestä ja yhteisestä päivitysaikataulusta: ammattiyhdistysliike on edelleen liian voimakas, ja siitä on päästävä eroon, jotta päästäisiin järjestäytymisoikeudesta, kollektiivisesta sopimisoikeudesta, irtisanomissuojasta, työttömyysturvasta, työaikalaista, työsuojelusta, ylityökorvauksista ja muista valtion tukiaisia kalastavaa yritystoimintaa haittaavista ”riesoista”.
On aihetta odottaa, että ay-liikkeen ruumiinpesijöitä ja demokratian hautureita ilmaantuu jatkossakin Euroopan joka kolkalla.
|||
Viitteet:
Dario Di Vico: Più tutele in cambio di produttività. Benvenuti nella società post-sindacale. Corriere della sera 27.9. 2015
Lelio De Michelis: La società “post-sindacale”. sbilanciamoci 16.10. 2015
Carlo Formenti: “Basta sindacati”, il manifesto neoliberista del “Corriere”. Micromega (La pagina dei blog) 28.9. 2015.
|||
Etusivun kuva: Helsingin Rautatietori 18.9.2015 – suomalainen ammattiyhdistysliike on edelleen voimakas. (Kuva: Sinikka Torkkola)