VESA SUOMINEN
David Rockefellerin perustama Trilateral Commission -järjestö julkaisi vuonna 1975 raportin, joka oli otsikoitu The Crisis of Democracy (demokratian kriisi). Ranskalainen journalisti Serge Halimi on kuvannut raportin kirjoittajien ‒ muun muassa Samuel P. Huntington ‒ murheita:
– Liikaa kansalaisia, liikaa ryhmiä, ennen kaikkea ay-väkeä, ennen kaikkea vasemmistolaisia paneutumassa poliittiseen elämään ja tekemässä ”päättäjien” tehtävän lähes mahdottomaksi.
Demokratian ”kriisi” olikin raportin laatijoiden mielestä siinä, että yhteiskunnan perustaso oli ruvennut epäilemään poliittisia eliittejä ja mikä tietysti vielä kauheampaa, vastustamaan niitä. Samuel Huntingtonin johtopäätöksiin kuului muun muassa toteamus:
– Demokraattisen poliittisen järjestelmän tehokas toiminta vaatii tavallisesti joidenkin yksilöiden ja ryhmien osalta jonkin verran apatiaa ja asioihin sekaantumattomuutta. Menneisyydessä jokaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa on ollut sellainen suurempi tai pienempi marginaaliväestö, joka ei osallistunut aktiivisesti politiikkaan. Tällainen joitakin ryhmiä koskeva marginaalisuus on itsessään olennaisesti epädemokraattista, mutta se on ollut myös yksi niistä tekijöistä, jotka ovat tehneet demokratialle mahdolliseksi toimia tehokkaasti.
Tuo toive demokratian varaamisesta vain valituille ja sille tarpeettomiksi leimattujen ihmisten työntämisestä takaisin yhteiskunnan marginaaliin ‒ toisinaan siitäkin ulos ‒ lienee sittemmin toteutunut mainiosti niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.
Yhdysvalloissa kirjattiin esimerkiksi vuonna 2005 kongressia (edustajainhuone ja senaatti) asiakkaidensa puolesta taivutelleista lobbareista yli 94 prosenttia liike-elämän ja kaupan tavoitteiden edistäjiksi ja vain kolme prosenttia kansalaisjärjestöjen edustajiksi.
Tutkivasta journalismistaan tunnettu Center for Public Integrity totesi vuonna 2009, että ilmastonmuutosta koskevasta lainsäädännöstä huolestuneet teollisuusryhmät olivat pestanneet asialleen enemmän kuin neljä lobbaria jokaista kongressiedustajaa kohti, kun ympäristö- ja terveysalan järjestöjen asiaa ajoi kaikkiaan vain 170 lobbaajaa.
Yrityksillä lobbaamisen ylivalta
Ranskan suuren vallankumouksen tunnuksia olivat tunnetut ”vapauden puut”. Ranskalaista realiteettien tajua osoittaa, että vapauden puun kuva koristaa nykyisin maan yhden ja kahden euron kolikoita: vapaus on siellä missä raha, ja veljeyden ja tasa-arvon voimme hyvästellä EU:n porteilla.
Brysselin Rue Wiertzillä europarlamenttirakennuksen tuntumassa on muutaman metrin mittainen nuori puu. Sitä kutsutaan kuulemma ”lobbareiden puuksi”, koska sen on lahjoittanut Society of European Affairs Professionals (SEAP), yksi kolmesta suuresta lobbareiden järjestöstä.
Puun juuret kurkottuvat huomattavasti syvemmälle parlamentin käytäville kuin sen koosta voisi päätellä. Suuryritysten EU:ssa harjoittamaa lobbausta tarkkaileva Corporate Europe Observatory arvioi, että europarlamentin liepeillä pyörivässä lobbarisirkuksessa liehuu 15 000–50 000 lobbaria; näistä ylivoimainen enemmistö työskentelee suuryritysten tai niitä palvelevien yritysten palveluksessa.
Lisäksi suuryritykset osallistuvat suoraan lakien valmisteluun, kun niiden edusmiehet vaikuttavat eri alojen tärkeissä lainsäädäntöä valmistelevissa työryhmissä sen sijaan että kävisivät niissä vain kuultavina. Politiikka ja demokratia on nostettu jonnekin kauas tavallisten ihmisten tavoittamattomiin.
Prekariaatin sukupolvi ei unelmoi paremmasta maailmasta
Italialainen sosiologi Elisa Lello on tutkinut maansa parikymppisen nuorison käsityksiä tulevaisuudestaan. Miksi nykyiset noin kaksikymmenvuotiaat poikkeavat käsityksiltään niin voimakkaasti jo heitä vain 10–15 vuotta vanhemmista?
Lellon mukaan kysymyksessä on generazione precaria eli prekariaatin sukupolvi, jonka täytyy turvautua hanttihommiin ja tilapäistöihin ja elää jatkuvassa epävarmuudessa. Ja se erottuu edellisistä sukupolvista myös siksi, että se ei politikoi, protestoi eikä pidä meteliä oloistaan.
Edelliseen, menetetyksi sukupolveksikin nimitettyyn nuorten aikuisten sukupolveen verrattuna Italian nykynuorten kokemus on erilainen. Edellinen polvi varttui 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun ilmapiirissä, jolloin oli vielä varaa kulutukseen ja huvitteluun. Ihmiset uskoivat, että hyvinvointi oli (lähes) jokaisen ulottuvilla ja talouskasvu miltei automaattista. Nykyiset parikymppiset italialaiset ovat sen sijaan varttuneet seuraten, mitä noille heidän isoveljilleen on tapahtunut.
– Tämän päivän parikymppinen nuoriso on siirtynyt ilmapiiriin jota hallitsevat riski ja epävarmuus ja lisäksi vakaumus, että heidän sukupolvensa ei saavuta edeltäneitä polvia parempia yhteiskunnallisia ja taloudellisia asemia vaan päinvastoin. Myös nykypäivän kolmekymppiset ovat vakuuttuneita tästä, mutta heille asia valkeni myöhemmin, jo (lähes) aikuisina: heidän nuoruutensa oli (myös) unelmien ja haaveiden aikaa. [–] Jos nuoret aikuiset ovat pettyneitä, niin pettymystä karttamaan pyrkivät kaksikymppiset puolestaan ovat jo alusta pitäen vailla illuusioita. He tuntevat olevansa pakotettuja rajoittamaan unelmiaan ja pyrkimyksiään ja suuntaamaan ne sellaisiin yksityisluontoisiin aineellisiin kohteisiin, joiden tuntevat olevan saavutettavissaan. [–] Nykynuorten muotokuvan suuret puuttuvat piirteet ovat unelma ja kaipaus. Ja niin kuin yksityiselämässä unelmat korvataan konkreettisilla ja aineellisilla kohteilla, samoin saa jalansijaa näkemys politiikasta vallitsevien olojen teknisenä hallitsemisena, jossa ei ole sijaa ihanteille ‒ ihanteethan ovat lopulta vähän kuin unelmien siirtämistä julkisen piiriin ‒ eikä siis mahdollisuutta asioiden muuttamiseen. Tässä ei puhuta taas kerran ideologioiden lopusta: nuoret ovat menneet askelta pidemmälle. Sillä heidän torjuntansa ei kohdistu vain perinteisiin ideologioihin vaan hyökkää itse sitä mahdollisuuttakin vastaan, että olisi kuviteltavissa ‒ nimenomaan unelmoitavissa ‒ nykyisyydestä poikkeava tulevaisuus.
Italialaisten nuorten käsitykset politiikasta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan ovat Lellon mukaan äärimmäisen kielteisiä. He tietävät jo ennen kuin mihinkään osallistuvat, että eihän poliittisella osallistumisella voi vaikuttaa. Heidän epäilyksensä mukaan ihmiset toimivat poliittisissa liikkeissä ja ryhmittymissä (eivät vain perinteisissä puolueissa) edistääkseen henkilökohtaisia päämääriään, ja he pitävät politiikkaa ääriaineisten kamppailuna. Ja kun mitään ei kerran ole mahdollista muuttaa, käsitys itse politiikasta on lohduton: se on parhaimmillaan vallitsevan tilan, vallitsevien olojen teknistä hallitsemista.
Lello lainaa tutkimustietoa vuodelta 2012: 69 prosenttia vuosina 1984–1995 syntyneistä hyväksyi väitteen, että Italialle on vallitsevan kriisin oloissa parempi, jos maassa on asiantuntijoiden muodostama hallitus ilman poliitikkoja. ‒ ”Kriisi” tarkoittaa samaa EU-alueen talouden yleistä hyytymistä, jota ei Suomessa saa kutsua lamaksi, vaikka asiantuntemattomien muodostama hallitus hoitaakin sitä pakkolaeilla.
Laman lasten karut kasvot
Suomalaisen poliitikon on tietenkin vaikea kuvitella sen paremmin italialaisen kuin suomalaisenkaan nuorison murheita. 1990-luvun alun laman varjossa varttuneilla suomalaisilla menee päättäjien mielestä ilmeisesti niin hyvin, ettei tuosta lamasta ole tarvinnut oppia mitään tätä päivää varten. YLE:n uutinen vuodelta 2011 referoi erästä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusta:
– 90-luvun laman lapsista tehty poikkeuksellisen laaja tutkimus piirtää karun kuvan huono-osaisuuden periytymisestä. Rekistereihin perustuvasta tutkimuksesta käy ilmi, että joka neljännellä vuonna 1987 syntyneellä on tilillään rikoksia tai rikkomuksia, joka viidennellä on ollut mielenterveysongelmia ja että joka kuudes on vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.
Ihmiskasvoinen kapitalismi ‒ kasvot näkee yhden dollarin setelissä ‒ huolehtii kaikista huono-osaisista tasapuolisesti. Se koettaa tehdä heistä kokonaan osattomia. Vanhuksilta se vie turvan, työttömiltä leivän, köyhiltä asunnon, sairailta lääkkeet. Nuorilta se vie tulevaisuuden Italiassa, Suomessa ja koko maailmassa. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n raportti nuorten globaaleista työllisyysnäkymistä puhui vuonna 2013 ”vaaranalaisesta sukupolvesta”, generation at risk.
Lisää aiheesta muualla verkossa
Mikko Haapanen: Laman lapsista piirtyy rekisterien avulla hätkähdyttävä kuva (YLE 13.1.2011)
Reija Paananen, Tiina Ristikari, Marko Merikukka, Antti Rämö, Mika Gissler. Lasten ja nuorten hyvinvointi Kansallinen syntymäkohortti 1987 –tutkimusaineiston valossa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Raportti 52. 2012. PDF-tiedosto