HEIKKI LAKKALA
Vähemmän tunnettu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi, kappale maailmansotien välisen ajan historiaa on Saksan ja Neuvostoliiton sotilasyhteistyö. Tälle loi pohjan vuonna 1922 neuvosto-Venäjän ja Saksan välille solmittu Rapallon sopimus, jolla maat normalisoivat suhteensa ja luopuivat ensimmäistä maailmansotaa koskevista sotakorvausvaateista.
Itse sopimukseen ei sisältynyt mitään sotilaallisia lisäpöytäkirjoja ja sotilasyhteistyökin oli alkanut jo aikaisemmin, mutta vasta Rapallon sopimuksen jälkeen se kasvoi täyteen mittaansa.
Versaillesin rauhansopimus rajoitti Saksan asevarustelua: ilmavoimat, panssarit ja taistelukaasut oli kielletty, samoin sukellusveneet. Jos näitä olisi kehitelty Saksan maaperällä, läntiset tiedustelupalvelut olisivat päässeet siitä selville, koska Saksa oli niin tiukassa länsiliittoutuneiden sotilaskontrollissa.
Mutta kun aseiden kehittely tapahtui syvällä Venäjällä, se pysyi myös piilossa. Siellä luotiin perusta Saksan hyökkäyskyvylle toisessa maailmansodassa. Saksan sukellusveneiden kehittämiseen puolestaan kuuluivat Turussa rakennetut suomalaiset sukellusveneet Vesikko ja Vetehinen. Ne rakennettiin hollantilaisen firman tilauksesta. Firma oli saksalaisten peiteyritys.
Neuvostoliitto-yhteistyössä mukana olleet saksalaiset olivat toisen maailmansodan jälkeenkin vaitonaisia tapahtumista. Mutta yhteistyön kannalta keskeinen hahmo, kenraali Ernst August Köstring, on todennut, että ilman Neuvostoliitossa tapahtunutta aseiden kehittelyä ja asekoulutusta ilmavoimat eivät olisi 1939 olleet siinä iskussa kuin olivat.
Länsirintaman salamasotaa johtaneen kenraali Heinz Guderianin mukaan sama päti panssarivoimiin. Saksan näennäinen varusteluihme Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen ei olisi ollut mahdollinen ilman yhdentoista vuoden ennakkovalmisteluja Neuvostoliitossa.
Ilmavoimien keskus oli Lipezkissä, panssareita suunniteltiin ja kouluttajia koulutettiin Kasanin lähellä Volgan rannalla, taistelukaasuja kehitettiin Kaakkois-Venäjällä. Kaikissa keskuksissa tapahtui suunnittelua, tuotantoa ja koulutusta.
Tehtaat olivat saksalaisten firmojen rakentamia, mutta salaisuuden säilyttämiseksi henkilöstö oli pääosaltaan venäläistä. Noissa keskuksissa toimineet saksalaissotilaat olivat virallisesti eronneet asevoimista ja matkustivat paikalle yksityishenkilöinä. Kuolleiden koelentäjien ruumiit tuotiin kotiin kiertoteitse Leningradin kautta koneen osiksi ilmoitettuina.
Vastapalveluksena saksalaiset antoivat neuvostoliittolaisille saksalaista sotilaskoulutusta. Myös esimerkiksi neuvostoliittolaisia panssareita kehitettiin saksalaiselta pohjalta. Kenraali Köstring kirjoitti vuonna 1931 kenraali Hans von Seecktille, että Saksan sotilaallinen tuki näkyy kaikkialla puna-armeijassa ja että saksalaisten näkemykset ja menetelmät ovat kuin punainen lanka puna-armeijan vastaaville.
Laajemmin ottaen Neuvostoliitto halusi yhteistyöltä tarvitsemaansa pääomaa ja teknistä apua teollistamiseen, sotilaallisia neuvoja puna-armeijan rakentamiseen ja diplomaattista vastapainoa Englannin ja Ranskan painostusta vastaan. Kaikkea tätä Saksa tarjosi.
Yhteistyön saksalaiset puuhamiehet olivat kaikki poliittisesta oikeistosta. Weimarin tasavallan poliittisella kartalla sosiaalidemokraatit olivat antibolsevistisimpia ja länsisuuntautuneimpia. Komintern syytti sosiaalidemokraatteja sosiaalifasismista.
Stalinin noustua valtaan muiden maiden kommunistisista puolueista tuli Neuvostoliiton valtiollisen politiikan apuryhmiä. Niiden tehtävänä ei enää ollut toimia vallankumouksen eteen omissa maissaan, vaan totella Kominternin kautta tulevia Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) määräyksiä.
Suuren talouslaman aikoihin, vuosina 1930–1931, oli maiden välinen talousyhteistyö lähes yhtä hyvää kuin sotilaallinen. Saksan raskas teollisuus tarvitsi Neuvostoliiton markkinoita elääkseen maailmankaupan romahdettua ja kotimaan kysynnän ollessa olematonta. Toisaalta Neuvostoliitolla oli ensimmäisen viisivuotissuunnitelman ja siihen liittyvien teollistamistavoitteiden toteuttamiseksi käyttöä Saksan tuonnille.
Ulkopoliittisesti yhteistä molemmille maille oli puolavastaisuus. Mailla oli siis eri aloilla selviä yhteisiä intressejä. Josif Stalinin silmissä tätä ei heti muuttanut edes Hitlerin valtaannousu. Stalin piti natseja kapitalistipuolueena siinä kuin muitakin oikeistopuolueita.
Aluksi edes kommunistien vainoaminen ei Stalinia pahemmin häirinnyt. Saksan silloinen lähetystöneuvos Moskovassa on kertonut, että viiden kuuden ensimmäisen kuukauden aikana Hitlerin valtaantulosta neuvostolehdistö oli hyvin pidättyväinen.
Vaikka Hitler tuhosi Saksan kommunisten puolueen (KPD) puoluekoneistoa, piti Stalin ulkopoliittisista syistä tärkeänä vaalia hyviä suhteita Saksaan. Venäjän ulkoasiainkomissaarin kerrottiin tokaisseen saksalaisille: ”Mitä se meille kuuluu, jos te ammutte kommunistejanne.”
Lokakuussa 1933 puna-armeijan ylipäällikkö Mihail Tuhatševski sanoi saksalaiselle keskustelukumppanilleen: ”Meitä erottaa teidän politiikkanne, eivät meidän tunteemme – puna-armeijan ystävyyden tunteet Reichswehriä (Saksan asevoimat) kohtaan. Ja ajatelkaa aina: te ja me, Saksa ja Neuvostoliitto, voimme sanella maailmanrauhan, jos kuljemme yhdessä.” Vasta vuonna 1935 sotilasyhteistyö romahti täysin.
|||
Historian roskatynnyristä on Vasen Kaistan kirjoitussarja, jonka artikkelit tuovat päivänvaloon unohdukseen vaipuneita tai kätkettyjä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja tapahtumia.
Artikkelisarjan toimittaa idean isä, Heikki Lakkala.
Sarjassa ilmestynyt:
Clintonin ohjusiskua seurasi kymmeniä tuhansia kuolonuhreja (16.9.2016)
Pariisi 1961: algerialaisten joukkomurha (8.9.2016)
Saksan ja Neuvostoliiton sotilasyhteistyö maailmansotien välillä (3.9.2016)
|||
*