Esko Seppänen arvioi Anna Kontulan uuden kirjan Luokkalaki

ESKO SEPPÄNEN   
Anna Kontula on sellaista harvinaislaatuista kansanedustajien lajia, joka osaa kirjoittaa – ja miksipä ei puhuakin – asiansa suorasanaisesti, pelottomasti ja hyvällä suomen kielellä. Sen todistaa hänen tuore pamflettikirjansa Luokkalaki, alaotsikoltaan Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa.

Hän näkee, että suomalaiset on erotettu toisista suomalaisista sellaisella ”kurin ja kontrollin piikkilangalla, johon törmää vain työväenluokkainen”. Siltä pohjalta ”ihmisen mitta on Suomessakin luokka” ja ”tämä eriarvoisuus on kotiutunut lakeihin ja viranomaiskäytäntöihin.”

Porvarillisen katsannon mukaan ihmisten jakaminen luokkiin ei enää toimi.

On totta, että suomalaisen luokka-asema ei enää selviä ulkoisen olemuksen, vaatetuksen tai puhetavan perusteella. Varallisuus ja koulutus sen sijaan määrittävät sekä yläluokkaisen eliitin että köyhän ja kouluja käymättömän työväenluokkaisen ihmisen paikan yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä. Näiden kahden luokan välissä on keskiluokka, johon kuuluu suurin osa ihmisistä. Sen poliittinen käyttäytyminen ratkaisee vaalien lopputulokset: jytkyt ja ei-jytkyt. Siksi politiikan populistit paapovat näitä liikkuvia äänestäjiä.

Anna Kontulan luokkahierarkiassa alimmalla tasolla on työväenluokka, johon kuuluville ihmisille ovat usein ominaisia toimeentulovaikeudet, vähäinen koulutus tai syrjäytyminen – mahdollisesti nämä kaikki. Työväenluokkaisiin kohdistuu rakenteellista syrjintää. Vaikka ihmisiä kohdellaan näennäisesti samoin, kohtelu perustuu tosiasialliseen eriarvoisuuteen. Kirkon kielelläkin köyhät ovat ”he” eivätkä ”me”.

Mielestäni Anna Kontula kuvaa työväenluokkaa turhan pejoratiivisesti*, kun syntyy vaikutelma, että työväenluokkaa ovat vain kaikkein huono-osaisimmat kanssaihmisemme ja että luokan ulkopuolelle jäävät monet hyvin toimeentulevat ja ammattiylpeät duunarit. He saattavat itse tunnistautua työväenluokkaisiksi: ”Tänne päin, täällä marssivat työläiset, sinä myös olet työläinen!” Tutkija joutuu kuitenkin arvioimaan ihmisen paikan tämän omasta tahdosta riippumattomasti.

Poliittisesti luokkaerot ovat vasemmistoliitolle ja muullekin vasemmistolle sekä tärkeitä että hankalia. Se, että ketään ei jätetä, vaatii vasemmistoa puolustamaan kaikkein huono-osaisinta väestönosaa, mutta pelkästään sen luokan tuki ei tuo mukanaan merkittävää poliittista vaikutusvaltaa.

Syrjäytyneet ihmiset eivät nimittäin luota yhteiskunnallisiin instituutioihin, jollaisiksi on laskettava myös valtionavuilla tekohengitetyt vasemmistopuolueet, eivätkä nämä ihmiset usein lainkaan äänestä. Niinpä vasemmiston on heitettävä poliittiset verkkonsa siihen ääniapajaan, jossa äänivalatinen keskiluokka ei välttämättä tunne sääliä eikä solidaarisuutta köyhimpiä, sairaimpia ja sorretuimpia maanmiehiämme ja -naisiamme tai mamuja kohtaan.

Tämän aiheen soisi vasemmalla johtavan perinpohjaiseen keskusteluun siitä, miten olla uskottavasti sekä keskiluokan että työväenluokkaisiksi kutsuttujen ihmisten asialla.

Anna Kontula luettelee ja kuvaa asiantuntevasti niitä eriarvoisuuden ja syrjäytyneisyyden mekanismeja, jotka hän määrittää luokkalaeiksi. Käytännössä monet niistä ulottuvat keskiluokkaankin.

Verotuksen progressio, joka tarkoittaa verojen perimistä maksukyvyn mukaan, on enää ”kauneusvirhe” tasaprosentteihin perustuvassa verojärjestelmässä. Erityisesti varallisuuden verotus on ajettu alas ja pääomatulovero on vain verotuksen kevytversio. Siitä eläkeiän korotuksesta, josta hyötyy keskiluokka mutta ei työväenluokka, päättivät eliitit omaksi edukseen.

Pitkäaikaistyötön voi saada sosiaalista turvaa toimeentulotuesta, mutta se ei kuitenkaan tuota yksityisyyden suojaa siihen tapaan kuin eliitille turvataan esimerkiksi pankkisalaisuus. Julkisissa terveyspalveluissa lääkäriaikavarauksetkin ovat hakusessa, kun taas eliitillä ja osin työssä käyvällä keskiluokalla on käytössään yksityinen terveyssektori (joka on vallannut neljänneksen valtion tuella toimivista markkinoista) sekä työterveyshuolto.

Päivähoito-oikeuden rajaus koskee rajuimmin köyhimpien perheiden lapsia. Kauppojen aukioloajan pidentäminenkin vähentää palvelutyöläisten vapautta. Ja niin edelleen.

Suomen nykyinen sosiaalinen turvaverkko on yleisesti kaukana siitä universalismin ihanteesta, että kaikille turvataan yhtäläiset tulonsiirrot. ”Sitä haastaa sekä (erityisesti pienituloisiin kohdistuva) sosiaaliturvan vastikkeellisuus että ansiosidonnaisten etuusjärjestelmien keskeinen rooli.”  On syytä tässä yhteydessä sanoa, että eliitin rahankalastusverkko koostuu ennen muuta aliverotetuista osingoista ja myyntivoitoista.

Edellä lueteltujen esimerkkien ohella Anna Kontula nostaa esille myös ne 370 000 suomalaista, joille on rekisteröity maksuhäiriömerkintä. Pahimmassa tapauksessa se johtaa yksilön sulkemiseen yhteisön ulkopuolelle niin, ettei hän saa asuntolainaa, kotivakuutusta, vuokra-asuntoa, sähkösopimusta, nettiliittymää tai nettipankkitunnuksia. ”Ilman pankkitunnuksia on vaikeaa olla veronmaksaja, vanhempi tai kansalainen”. Suorastaan ihmisarvo on silloin uhattuna. Nämä ihmiset kuuluvat Kontulan luokituksen mukaan työväenluokkaan, mutta monellakaan heistä ei ole aietta eli siis aihetta äänestää niin sanottuja työväenpuolueita, jotka ovat heidät unohtaneet.

Houkutus pyrkiä elämässä eteenpäin ja nousta luokkahierarkiassa ylöspäin on monen ihmisen työnteon tai opiskelun motiivi, eikä se ole mahdoton projekti toteutettavaksi. Entisestä luokkaidentiteetistä ei kuitenkaan päästä hetkessä eroon: ”Avioliitto tai uusi työpaikka saattavat heittää yksilön luokasta toiseen muutamassa kuukaudessa, mutta kotoa opittujen tapojen ja arvostusten vaihtuminen voi viedä jopa sukupolvia.”

Luokkajako ei siis ole pelkkä tulonjakokysymys, jossa kansan – terve – ”kateudeksi” leimattu huoli yhteiskunnan moraalista ja kunniallisesta käytöksestä esti entisaikaan eliittiä julkisesti nauttimasta epätasa-arvon hedelmistä.

Uusi kehitys käynnistyi 1980-luvun lopussa, jolloin pääomamarkkinat liberalisoitiin ja yhteiskunta alkoi verotuksen kautta suosia yritysten rahoitusomaisuuden siirtämistä niiden omistajille. Raharikkaiden ahne eliitti on siitä ajasta lähtien ollut avoimesti epäsolidaarinen omalle kansalle. Se on kyennyt valjastamaan sekä kansallisen että  EU-politiikan yhtäällä lisäämään omia etuoikeuksiaan ja toisaalla ajamaan alas vaikeuksiin joutuneiden kanssaihmistemme oikeudet hyvään elämään. Sillä on siinä apuna tiedonvälitys, jolla keskiluokkaa tyhmennetään.

Eniten tästä politiikasta kärsii se ihmisryhmä, jota Anna Kontula nimittää työväenluokaksi ja jonka pitäminen yhteiskunnan pahnan pohjalla toteutuu ”luokkalakien” avulla.

Anna Kontulan tavoitteena on ”aidosti tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa laki ja oikeudet eivät katso luokka-asemaasi” ja ”yhteiskunta, jossa luokkia ei enää ole”.
|||

*pejoratiivinen = kielteisen sävyinen, halventava, väheksyvä

Kirjan esittely kustantajan verkkosivuilla

*Kontula-Anna