VESA SUOMINEN
Yhteiskunnan painolastiksi ja politiikan kuolleeksi painoksi otaksuttujen, ”populistien” perinnöksi testamentattujen ihmisten äkäinen ja laaja aktivoituminen on osoittanut, että he ovatkin yhä edelleen hyödyllisiä puolueiden kannatuslukujen pontimena. Italiasta ja Itävallasta Ranskaan ja Saksasta Suomeen oikeistolaiset populistiset puolueet ja liikkeet ovat ratsastaneet köyhän selässä marginaalista politiikan keskikentälle.
Toimittaja Tommi Nieminen kertoi ulkoministeri, perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin suhtautumisesta Donald Trumpiin ja brittien eroon Euroopan unionista haastattelussa Helsingin Sanomissa heinäkuun lopulla:
“Sitä paitsi Soinihan on oikeastaan hieman innoissaan Trumpista. ‘Aika moni ihminen kokee, ettei heitä kuunnella. Siinä Trump on oikeassa’, Soini sanoo. Hän näkee jopa tietynlaisen kohtalonyhteyden itsensä, Trumpin ja brexitin välillä. ‘Kirjoitin ennen brexitiä, että syyllinen tiedetään jo. Se on keski-ikäinen, köyhä ja konservatiivinen mies’, Soini sanoo. Punaista lihaa syövä, työtön, valkoinen mies syyllistettiin perussuomalaisten jytkyistä ja brexitistä. Se sama ihmislaji syyllistetään ensi marraskuussa, jos Trump tulee valituksi.”
Yhdysvalloissa presidentinvaalikampanjaa käyvän demokraattisen puolueen puoluekoneisto lakaisi esivaaleissa näppärällä kikkailulla Bernie Sandersin syrjään Wall Streetin pohattojen murheita ymmärtävän Hillary Clintonin kuningatartieltä, mutta demokraattipuolue koettaa tavoittaa myös maan hiljaisista maan vihaisiksi sukeutuneiden äänet ja laimentaa sandersilaisten tappion karvautta esittämällä radikaaleja uudistuksia ja ponnekasta olojen kohennusta lupailevan poliittisen ohjelman demokraattien vaalivoiton varalle.
Osa väestä on ilmeisesti jo demokraattien tarjoaman avun tavoittamattomissa. Hillary Clinton leimasi taannoin puolet Trumpin kannattajista surkimuksiksi (”basket of deplorables”): rasistisiksi, seksistisiksi, homokammoisiksi, muukalaiskammoisiksi, islamia kammoaviksi. Hän sanoi Trumpin antaneen äänen näiden ihmisten verkkosivuille, ja kun heitä oli ennen 11 000 niin nyt heitä on 11 miljoonaa ‒ Clinton tarkoitti Trumpin twiittailua nykyisin seuraavia miljoonia ihmisiä.
Clinton kuvaa varmasti oikein monen sokeaan vihaansa linnoittautuneen valkoisen amerikkalaisen suvaitsemattoman typeryyden rasistista umpiota; mutta tekevätkö demokraatit johtopäätöksen, että ihmisten esiin nostamilla todellisilla yhteiskunnallisilla ongelmillakaan ‒ työttömyys, köyhyys, terveydenhuollon ja eläkejärjestelmän puutteet, syrjäytyminen ‒ ei ole merkitystä, jos heillä on väärät mielipiteet ja väärät ennakkoluulot ja jos he kannattavat väärää ehdokasta.
Ikonijeesuksen tavoin sormeaan heristävä oranssinhehkuinen Donald Trump on koettanut puolestaan kerätä kasvukeskuksista ”takametsiksi” muuttuneiden entisten vahvojen teollisuus- ja kaivosalueiden työväenluokkaisen väestön äänet lupauksellaan tehdä ”Amerikasta jälleen mahtava” ja tuoda työpaikat takaisin.
On vaikea kuvitella Trumpin kampanjointia epäaidompaa putkivalehtelua ‒ hänen tarpeen vaatiessa sujuvaa puolipalturia lopottava kilpailijansa ei näytä osallistuvan edes samoihin valehtelukisoihin. Trump on naisvihaa huokuvilla ja kilpailijoitaan halventavilla lausumillaan rikkonut liian ahtaana jopa sen avaran muotin, joka sallii amerikkalaisen demokratian henkilökeskeiseen vaalikampanjointiin totunnaisesti kuuluvan tekopyhyyden, vääristelyn, mustamaalauksen, puolitotuudet, sensaation, hurskastelun, kaunistelun ja rehentelyn.
Yksityislentokoneessaan eliittejä halveksivan ja työväen- ja keskiluokkaisen valkoisen Amerikan ystäväksi äkkiä tunnustautuneen kiinteistökeinottelijamiljardöörin vaalisirkus on ylittänyt kirkkaasti kaikki aikaisemmat yritykset vedättää äänestäjiä ehdokkaan kansanomaisuudella. Hän on saanut eliitit pelkäämään. Jopa entisen republikaanipresidentin George H.W. Bushin kerrotaan päättäneen äänestää Clintonia.
George H.W. Bushin kampanjanikkareiden outo oivallus vohkia vuonna 1988 Woody Guthrien This Is Your Land -kappale republikaaniehdokkaan vaalikiertuesävelmäksi jääkin härskiydessään valovuosien päähän itse itsensä nimittäneenä kansantribuunina paasaavan Trumpin maanisesta patologisesta valehtelusta.
Kolmannessa luokassa on kovat penkit
Luokastaan pudonneita tai putoamistaan pelkääviä esittävää kuvaa ei pidä retusoida poistamalla siitä olennainen osa, yhä kasvava joukko sosiologien ja journalistien puheessa ”keskiluokkaisiksi” määriteltyjä ihmisiä, jotka pelkäävät taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikkenemistä.
”Keskiluokka” on tyhjä käsite, joka ei selitä mitään. Se niputtaa yhteen suuren joukon ihmisiä, joiden ainoa yhteinen ominaisuus on osuminen määrättyyn ansio- ja elintasohaarukkaan ja lisäksi jotkin ehkä enemmän kotitaustan, koulutustason, ammattiryhmän ja elämänympäristön kuin tulojen perusteella tehdyt elämäntapavalinnat. Asian voi sanoa yksinkertaisemminkin. Ihmisille on vuosikymmeniä uskoteltu, että he ja heidän naapurinsa kuuluvat johonkin epämääräiseen ”keskiluokkaan”. Tuo ”keskiluokka” on alkanut hajota osiinsa, ja tällä on niin yhteiskunnallisia ja taloudellisia syitä kuin poliittisia seurauksia.
”Keskiluokalle” on katkerien kokemusten kautta valjennut, ettei globalisaation purkupallo osu ainoastaan perinteisiin ”duunariammatteihin” eikä hajota vain tehtaanpiippuja ja teollisuusyhdyskuntia vaan se iskee kaikkiin palkansaajiin. Elämä ei sujukaan kuin Strömsössä. Suomessa pankkivirkailijoiden irtisanomiset 1990-luvulla osoittivat jo kehityksen suuntaa siinä missä perinteisen savupiipputeollisuuden saneeraaminenkin. Eikä esimerkiksi ”akateemisessa” työttömyydessä ole hopeareunoja enempää kuin muussakaan työttömyydessä.
Tutkijoiden ja ennusteiden mukaan työmarkkinat jakautuvat yhä selvemmin kahtia pätkä- ja silpputyöhön ja työttömyyteen tuomittuun suureen enemmistöön ja pieneen vähemmistöön, joka voi pitkälle sanella omat työehtonsa koska sen työtehtävät eivät ole korvattavissa halpatyövoimalla tai automatisoitavissa.
“Johtava onnellisuustyöntekijä”
Tiedättekö muuten, mikä ja kuka on chief happiness officer? Hän on yrityksen työntekijä, jonka työtehtävänä on tehdä muut työntekijät onnellisiksi ja saada heidät viihtymään tiimissään ja työpaikallaan. Hän puuhaa työntekijöille aterioita, retkiä, illanviettoja ja muuta kivaa saadakseen nämä hitsautumaan yritykseen ja pusertamaan itsestään irti yhä vuolaammin virtaavia tehokkuuden ja luovuuden hikipisaroita. Kukaan rakennuksilla, vaiheompelijana, laitoskeittiössä, tehtaassa tai telakalla lomautukseen tai lopputiliin asti puurtanut ei ole koskaan törmännyt tähän satujen hyvään haltiaan. Hän onnellistuttaa vain harvoja ja valittuja.
Kapitalismin varkaiden paratiisissa onnellisuuteen pätee sama opetus, jonka Douglas Fairbanksin tähdittämän Bagdadin varas -mykkäelokuvan vanha sadunkertoja tarinoi kertomusta hartaasti kuuntelevalle pikkupojalle ja tähdet toistivat järjestymällä yötaivaalle lauseeksi: ”Onni täytyy ansaita”.
Vuonna 2000 kolmannes katsoi kuuluvansa työväenluokkaan, vuonna 2015 puolet
Työelämän muutos ja asennemuutos näkyy ihmisten kokemuksessa ja tavassa hahmottaa yhteiskunnallista asemaansa. Tutkija ja toimittaja, vasemmistoveteraani Martin Jacques kirjoitti elokuussa The Guardian-lehteen otsikolla ”Uusliberalismin kuolema ja länsimaisen politiikan kriisi”:
“Populismin aalto merkitsee luokan palaamista politiikan keskeiseksi vaikutustekijäksi niin Isossa-Britanniassa kuin Yhdysvalloissa. Tämä on erityisen merkillepantavaa Yhdysvalloissa. Ajatus ‘työväenluokasta’ oli maan poliittiselle keskustelulle vuosikymmeniä marginaalinen aihe. Useimmat amerikkalaiset kuvailivat itseään keskiluokaksi [‒ ‒]. Erään gallup-tutkimuksen mukaan vuonna 2000 vain 33 prosenttia amerikkalaisista kutsui itseään työväenluokkaisiksi; vuonna 2015 luku oli 48 prosenttia, lähes puolet väestöstä.”
Jacquesin mukaan muutoksen syynä on että uusliberalismi ei ole onnistunut tuomaan taloudellista kasvua. Hyvin suppeaa ja hyvin vaurasta väestönosaa lukuun ottamatta ihmisten ansiotaso on esimerkiksi Yhdysvalloissa polkenut paikallaan vuosikymmeniä. Ja nyt näyttää siltä, että koko kapitalismin ”jatkuvan kasvun” kone on siirtynyt pysyvästi tyhjäkäynnille ‒ mikä tarjoaa sivumennen sanoen uskottavan selityksen vaikkapa Elinkeinoelämän keskusliiton juoksilaana kirivän Sipilän hallituksen yhä runsaskätisemmille yritystukiaisille samalla kun hallitus on kannattavinaan markkinaehtoista taloutta ja raivaavinaan esteitä vapaan kilpailun tieltä.
<Osaan 1> <Edelliseen osaan> <Seuraavaan osaan>
Lukemista:
Eurooppa on sekaisin ja Timo Soinin loma pilalla – perussuomalaisten tilannetta ulkoministeri kuvailee välttäväksi (Tommi Nieminen, Helsingin Sanomat 31.7.2016)
George HW Bush ’voting for Hillary’, claims member of Kennedy family (The Guardian 20.9.2016)
What does a chief happiness officer actually do? (Get Happy)
The death of neoliberalism and the crisis in western politics (Martin Jacques, The Guardian 25.5.2016)
|||
Autuaita ovat yksinkertaiset? on Vesa Suomisen luokkasuhteiden muutoksia kapitalismin (ja pahimmassa tapauksessa koko ihmiskunnan) viimeisellä rannalla käsittelevä artikkeli, jonka Vasen Kaista julkaisee kuudessa osassa.
Osa 1: Tuhoalue leviää länsimaihinYmpäristötuhon ja tuhokapitalismin uhon leviämisestä globalisaation myötä myös länsi-Eurooppaan
Osa 2: Vihan hedelmät
Ylpeän ammattilaisen tiestä kilpailukyykytetyksi silpputyöläiseksi
Osa 3: Valkoisen miehen taakka
Ystävien ilmaantumisesta kadonneeksi luullulle työväenluokalle
Osa 4: Luokan liikkeet
Työväenluokan putoamisesta äänestyskoppien vapaaksi riistaksi
Osa 5: Tulevaisuus onkin paluuta menneisyyteen
Vasemmiston tulevaisuusvision loikasta viime vuosituhannelle
Osa 6: Taistelu perustulosta
Perustulon nousemisesta Elinkeinoelämän keskusliiton keskeiseksi tavoitteeksi
*