Teksti: JUSSI NIINENMAA
Punaisten hallitsema osa Suomea ulottui Hämeenkyröön, mutta sen pohjoisemmaksi ei vallankumousta onnistuttu levittämään. Ikaalisista taisteltiin, mutta siellä valkoiset pitivät pintansa.
Historiallisen Hämeen Hälläpyörän eli Kyröskosken rantamille rakennettiin useita myllyjä ja sittemmin 1800-luvun loppupuolella paperitehdas. Sata vuotta sitten tehtaan läheisyyteen oli jo rakentunut kohtalaisen kokoinen, samanniminen kylä. Vuoden 1917 lopulla tehtaassa lakkoiltiin kahdeksan tunnin työpäivästä ja se saatiinkin. Myös palkkoihin vaadittiin korjausta, mutta niiden osalta tulokset eivät olleet mainittavia. Kun Suomessa perustettiin suojeluskuntia ja punakaarteja, sellaiset syntyivät myös Kyröskosken taajamaan mainittuna syksynä. Tehtaan johto vaati Kyröskosken punakaartia luovuttamaan aseensa, jotta saataisiin työrauha tehtaalle ja näin sitten tapahtuikin. Työrauha palautui, mutta arvet jäivät.
Koko loppusyksy 1917 oli levotonta käytännössä koko Suomessa, sillä Venäjällä vanha valta oli kaatunut ja uudet vallanpitäjä olivat vasta aloittelemassa. Nyky-Suomen alueella ei oltu myöskään totuttu eikä opittu itsenäiseen vallankäyttöön. Aina oli saatu ohjeet joko lännestä tai idästä. Euroopassa riehui sota, Venäjällä vallankumous ja maassa oli elintarvikepula. Suomessa oleskelevilta venäläisiltä sotilailta saatiin helposti aseita ja koska järjestysvalta oli heikko, valtaa otettiin omiin käsiin.
Hämeenkyrö oli maatalouspitäjä
Hämeenkyrössä oli paljon suuria, varakkaita taloja, joilla useimmilla oli renkien ja piikojen lisäksi torppareita hallittavanaan. Toki torppareiden elämässä oli suuriakin eroja, mutta useimpien kohdalla tuo torpan kontrahti merkitsi lähes maaorjuutta. Koska maatalous oli lähinnä käsityötä, joutuivat torpparit tekemään kiireisinä kylvö- ja sadonkorjuuaikoina taksvärkkipäiviään. Monesti torpan omat työt jäivätkin yö- tai pyhätöiksi. Säiltään parhaat sadonkorjuun hetket kuluivat talon töissä.
Hämeenkyrö oli melko laaja pitäjä, jossa asukkaita oli noin yhdeksäntuhatta, joten väkeä perustettaviin punakaarteihin löytyi. Kaikkiaan Hämeenkyrössä perustettiin yhdeksän punakaartilaisten komppaniaa. Komppaniassa piti olla noin sata miestä, mutta ainakin osa komppanioista oli vajaalukuisia ja kehnosti aseistettuja. Komppanioiden yhteinen miesluku jäi runsaaseen 600 mieheen. Myöhemmin hämeenkyröläisten punakaartilaisten määrä nousi ainakin parilla sadalla.
Vaikka punaiset olivat ottaneet Hämeenkyrön haltuunsa tammikuussa helposti, niin vielä helmikuun puolessa välissä punakaartilaisista oli aseistettu vain vajaan kahden komppanian verran. Hämeenkyrön punakaartien rykmentin päälliköksi valittiin Taavetti Lahtinen. Suojeluskuntalaiset pakenivat osin metsiin ja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen, osan piilottaessa aseensa ja jäädessä kotiinsa.
Hyökkäys Ikaalisiin
Punaisten esikunnan suunnitelmana oli vallata Ikaalisten kauppala. Hämeenkyröön lähetettiin lisäjoukkoja Turun ja Helsingin seuduiltakin sekä tietenkin Tampereelta. Taistelut keskittyivät kauppalan laidoille. Valkoiset onnistuivat torjumaan itse kauppalan valtauksen. Punaisten hyökkäykset epäonnistuivat. Valkoisten vastahyökkäykset ajoivat punaiset perääntymään kohti Kyröskoskea. Varsinainen valkoisten yleishyökkäys Ikaalisissa alkoi 15. maaliskuuta. Punaisten perääntyminen oli osin sekasortoista, jopa pakokauhuista.
Ikaalisista paenneet punakaartilaiset saatiin osin pysäytettyä Kyröskoskelle, mutta esimerkiksi punakaartin Siuron komppania perääntyi suoraan kotipaikkakunnalleen. Paenneiden, kaatuneiden, haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden sijaan saatiin vahvistuksia, ainakin yksi komppania Helsingistä. Valkoiset yrittivät kiertää Viljakkalan kautta Hämeenkyröön punaisten selustaan, mutta siellä olevat punaiset pitivät sitkeästi puoliaan. Ainakin Viljakkalan hautausmaalla käytiin ankaria taisteluja useana päivänä. Joistakin kylistä punaiset perääntyivät ilman taisteluja, koska liikkeellä oli monenlaisia huhuja ja tiedonkulku oli heikkoa. Valkoisten puolella tiedonkulku oli parempaa ja todennäköistä on, että he lietsoivat punaisten joukkoihin pakokauhua aiheuttavia saarros- ja muita huhuja.
Mannanmäen taistelut
Valkoisten joukkoja johti eversti Linder. Rintama muodostettiin Mannanmäkeen, noin viisi kilometriä Kyröskosken taajamasta Ikaalisten suuntaan. Siellä punaiset onnistuivat pysäyttämään valkoisten hyökkäyksen, mutta pieni valkoisten joukko onnistui tunkeutumaan Mannanmäelle käytännössä ilman taistelua jo seuraavana aamuyönä. Punaiset vetäytyivät runsaan kilometrin päässä olevalle Alasen harjulle, josta sitten jatkettiin sitkeää puolustautumista viikon verran.
Mannanmäen taisteluihin osallistui myös ”punaiset ilmavoimat” eli Eino Rahja, joka kävi lentokoneella pudottamassa pommeja valkoisten asemiin. Todennäköisesti Rahjan pommit eivät aiheuttaneet merkittävää vahinkoa.
Valkoisten joukkoja johti eversti Linder. Rintama muodostettiin Mannanmäkeen, noin viisi kilometriä Kyröskosken taajamasta Ikaalisten suuntaan. Siinä punaiset onnistuivat pysäyttämään valkoisten hyökkäyksen, mutta pieni valkoisten joukko onnistui tunkeutumaan Mannanmäelle käytännössä ilman taistelua jo seuraavana aamuyönä. Punaiset vetäytyivät runsaan kilometrin päässä olevalle Alasen harjulle, josta sitten jatkettiin sitkeää puolustautumista viikon verran. Valkoiset onnistuivat lopulta valtaamaan Viljakkalan, josta punaiset pakenivat Kyröskoskelle.
Valkoiset joukot miehittivät Kyröskosken 24. maaliskuuta. Punaisten pääjoukko pakeni kohti Siuroa, osa kohti Ylöjärveä. Taisteluihin osallistuneista helsinkiläisistä punakaartilaisista merkittävä osa lähti kohti kotipaikkakuntaansa, mutta punaisia joukkoja jakaantui nin Tampereen kuin Punkalaitumen suuntaan lähteviin joukkoihin. Tampereesta käytiin ratkaisevat taistelut vajaa pari viikkoa myöhemmin.
Kyröskoskella liikkui satoja miehiä, joukossa varsin kostonhimoisiakin. Tehtaan johtoa ja virkailijoita vaadittiin rangaistaviksi, jopa ammuttaviksi. Joukko Kyröskosken punakaartilaisia lupasi huolehtia asiasta ja pidätti kymmenen virkailijaa. Heidät vapautettiin heti, kun kiihkeimmät, rangaistuksia vaatineet olivat poistuneet paikkakunnalta.
Orjatsalon joukon retki
Saarretusta Tampereen kaupungista pakeni arviolta 400–700 punakaartilaisen joukko yöllä pitkin Näsijärven jäätä Ylöjärven puolelle. Sieltä he jatkoivat matkaa kohti Viljakkalaa ja edelleen Hämeenkyröön. Matkalla he joutuivat muutaman kerran aseelliseen yhteenottoon paikallisten suojeluskuntajoukkojen kanssa ja he myöskin teloittivat ainakin muutaman kohtaamansa valkoisen. Joukossa oli ainakin Aatto Koivunen, Ali Aaltonen, Verner Lehtimäki ja K. M. Evä. Joku oli tuntevinaan joukossa Hämeenkyrössäkin vaikuttaneen näyttelijä Aarne Orjatsalon. Todellisuudessa Orjatsalo oli jo aiemmin lähtenyt Viipuriin, mutta siitä huolimatta puhuttiin edelleen ”Orjatsalon joukosta”.
Hämeenkyröstä pakenijat jatkoivat matkaansa Mouhijärvelle ja sieltä edelleen Suoniemelle. Hämeenkyrössä ei sen koommin taisteluja enää käyty, vaikka monet hämeenkyröläiset olivat vielä pyrkimässä kohti Lahtea aina toukokuun loppuun saakka. Sisällissodassa kaatui 76 ja katosi 15 hämeenkyröläistä.
Huhut ja tarinat sodan aikana
Tiedonkulku sisällissodan aikana oli hyvin epämääräistä. Etenkin punaisten puolella viestien toimittamisessa oli hankaluuksia. Yksityisillä henkilöillä siihen aikaan olleet puhelimet olivat lähes kaikki sellaisilla, joita ei ainakaan punaiselle puolelle kuuluviksi voinut laskea. Niinpä puhelinviestien suhteen oltiin varovaisia, vaikka punakaartit valvoivatkin puhelinkeskuksia hallitsemillaan alueilla. Toisaalta valkoisten puolelta juteltiin puhelinviesteissä tuhansista miehistä ja sadoista kuularuiskuista, joilla pyrittiin luomaan pelkoa punaisten keskuuteen. Monesti tämä onnistuikin – ainakin osittain.
Eräs mielenkiintoinen tarina kertoo punaisten joukkoon soluttautuneesta ”tärkeästä päälliköstä”, joka ratsasti näyttävä turkki päällään hevosella. Punaisten hyökkäykset Ikaalista kohden olivat menossa ja piti ylittää peltoaukea, jonka takana valkoiset olivat asemissa. Mainittu päällikkö yllytti ratsunsa selästä punakaartilaisia rynnäkköön. Rynnäkkö kuitenkin tyrehtyi, sillä moni haavoittui heti rynnäkön alussa. Päällikkö vaati uutta yritystä, mutta miehet alkoivat kummastella, miksi mieheen ei osunut yhtään, vaikka hän oli hyvin esillä hevosen selässä. Kerrotaan, että joku miehistä repäisi päällikön alas satulasta ja samalla repeytyi hänen turkkinsa, jonka vuorin välistä pursusi juuri Vaasassa painettua rahaa. Tapauksesta on kertonut muun muassa kirjailija Erkki Lepokorpi kirjassaan Jumalauta, meitä ammutaan.
Samantyyppisen päälliikömiehen kertoi nähneensä myös silloin pikkupoikana elänyt kyröskoskelainen Pauli Koskinen. Hän hämmästeli äitinsä käytöstä. Äiti oli pitänyt vierasta niin tärkeänä, että kuori tälle perunoita. Joitakin aikoja myöhemmin Pauli Koskinen oli nähnyt miehen istuvan toisten välissä reessä köytettynä. Tarinalle ei tiettävästi ole saatu virallista vahvistusta, mutta suusta suuhun tarinaa on kerrottu vuosikymmenet.
Loppuselvittelyjä
Sisällissodan alkuvaiheessa tapahtui veritekoja, paikoin jopa joukkomurhia. Kyröskoskella oli enimmillään jopa 1500 ulkopaikkakunnilta tullutta punaista. Nuoret miehet olivat kenties alkujaan katkeroituneita ja saadessaan aseen, päästessään outoon ympäristöön ja huomatessaan väkivaltaisuuden yleisen kasvun, saivat joskus päähänsä käyttää asevoimaansa valtansa esittelyyn. Niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin punakaartin johto kielsi ehdottomasti teloitukset ja muut väkivallan teot, mutta silti näitä tapahtui.
Hämeenkyrössä myös paikalliset punaiset surmasivat muutamia isäntiä. Tunnetuimpia surmatuista lienevät nimismies Väinö Nyström ja kunnallislautakunnan esimies Eero Koskimies. Väinö Nyström hälytettiin 31. tammikuuta Viljakkalaan, jonne hän lähti poikansa kanssa. Viljakkalan punakaartilaiset pidättivät heidät ja lähettivät Kyröskoskelle, jonne tuli pyyntö lähettää Nyströmit kuulusteltavaksi Siuroon ja sieltä edelleen Tampereelle. Miehet lähetettiin Siuroon, mutta siellä pari paikallista veivätkin heidät Siuronkoskelle ja surmasivat heidät. Ruumiit heitettiin veteen. Vielä helmikuun lopulla Hämeenkyrössä järjestyksestä vastannut Kaarlo Leivo odotteli nimismiehen paluuta Tampereelta. Eero Koskimiehen surmasivat Forssasta tulleet punaiset pakomatkallaan Kyröskosken taisteluista.
Osa Hämeenkyrön punakaartilaisista päätti Mannanmäen taistelujen jälkeen jättää aseensa ja palata kotiinsa. Niinpä valkoiset saivatkin Kyröskoskelta 160 uutta kivääriä, 10 konekivääriä ja runsaasti ammuksia. Kotiinsa jääneet punaiset noudettiin pian valkoisten saavuttua. Osa punaisista teloitettiin kiinnioton yhteydessä ja loput joutuivat kenttäoikeuteen. Vankeuteen tuomituista ainakin osa lähetettiin Vaasaan. Vangit joutuivat kävelemään yli 200 kilometrin matkan Vaasaan. Kävelyyn uupuneita uhattiin teloituksella: ”Joka ei jaksa kävellä, ammutaan siihen.” Näin tiedetään tapahtuneenkin.
Hämeenkyrön hautausmaalla teloitettiin pikaoikeudenkäynneissä kuolemantuomion saaneita. Kraakka-Virtasena tunnettu teloittaja kehui itse ampuneensa 37 ihmistä. Nimismies Nyströmin hautajaispäivänä teloitettiin Pohjankankaalla ainakin kahdeksan punaista, joukossa mainittu Kaarlo Leivo sekä Väinö Suojanen, joka ei todennäköisesti edes osallistunut aseelliseen toimintaan. Virallisesti on vahvistettu punaisia teloitetun 72, mutta luku voi olla huomattavasti suurempi. Vankileireillä kuoli 150 hämeenkyröläistä. Vapautumisen jälkeen ainakin 12 punaista kuoli leirillä saatuun tautiin tai leiriaikaisen nälkiintymisen seurauksiin.
Nobelin arvoinen juttu
Frans Emil Sillanpää eli Hämeenkyrössä koko sisällissodan ajan osallistumatta itse sotaan. Hän kertoi kuulleensa juttuja teloituksista Raipalassa, jossa valkoisten esikunta piti majaansa. Eräässä jutussa kerrottiin ”vanhasta, vastenmielisen näköisestä äijästä”, joka kaatui ruumiskasaan yhteislaukauksen pamahtaessa, vaikka ei ollut saanut itse mitään osumaa. Teloituksen johtaja oli komentanut miehen uudelleen ylös ja oli sitten omin käsin ampunut tämän. Tämä juttu sai Sillanpään miettimään, millainen elämä oli miehellä saattanut olla ja näin syntyi Juha Toivolan elämäntarina. On hyvin todennäköistä, että ”hauskoja juttuja teloituksista” kertonut, useita teloituksia johtanut jääkärivääpeli Ville Kakko olisi myös tämän jutun esittänyt. Kun Sillanpää sai Nobel-palkinnon vuonna 1939, mainittiin palkinnon erityisperusteluissa teokset Hurskas kurjuus ja Nuorena nukkunut. Näistä edellisessä kuvataan mainittu teloitus. Lopullinen totuus jäänee verilammikkoon, johon Juha Toivolakin lopulta tuupertui.
Artikkelissa käytettyt lähteet
Terhi Nallinmaa-Luoto, Marja Agge: Hämeenkyrön historia III; Hämeenkyrön kunnan ja Hämeenkyrön seurakunnan julkaisu, Otavan kirjapaino Oy, 2003.
Hannu Myllymäki: 50 päivää punavaltaa, Kirjapaino Painomusti, Ikaalinen, 2000
Lauri Lepola: Verinen Siuro. Maaseudun maisema- ja kulttuuriperinne ry:n julkaisu. Kopijyvä/ Domus Print Oy, Tampere 2011
Kyröskosken paperityöläisten historia, Kirjapaino Sanan Tie, Tampere 1966
*