Teksti ja kuva: JOUNI KALLIOLUOMA
Politiikassa pitää haluta valtaa, se on äänestäjiltä poliitikolle periytyvä velvollisuus. Miten sitten valtaa jaetaan? Kyseessä on jatkuva hermoja raastavakin konflikti muiden poliitikkojen kanssa. Kirjoittamattomat säännöt, kuten nokkimisjärjestys määrittelevät, mitä kukakin voi oikeasti tavoitella. Näitä kysymyksiä pohditaan kansanedustaja Anna Kontulan uudessa kirjassa Eduskunta, josta keskusteltiin viime viime lauantaina Pirkkalan pääkirjastossa. Kommentaattoriksi kirjaesittelyyn oli kutsuttu 24 vuotta kansanedustajana toiminut pirkkalalainen Mikko Kuoppa.
Kontula kertoi, että kirja on etnografinen tutkielma; sosiologille eduskunta on kaikessa monimuotoisuudessaan kuin karkkikauppa. Hän kertoi alkaneensa heti ensimmäisen kansanedustajakautensa alussa pitää päiväkirjaa. Kun päiväkirjamerkintöjä alkoi kertyä varsin paljon, alkoi tutkimussuunnitelma hahmottua. Omien kirjaustensa lisäksi hän haastatteli edustajakollegoja paremman kokonaiskuvan hahmottamiseksi.
Tutkimuksen perusasetelma on se, että edustuksellinen parlamentaarinen demokratia koostuu jatkuvasta konfliktista. Kansa valitsee eduskuntaan ihmisiä ajamaan erilaisia intressejä ja ideologioita, joiden välillä vallitsee jatkuva sovittamaton ristiriita. Toisaalta tiedetään, että ihmiset sairastuvat, jos joutuvat elämään koko ajan konfliktissa. Miten siis nämä ihmiset säilyttävät toimintakykynsä tuossa paineessa?
Menestyvän poliitikon pääomat
Poliitikolle tärkeää on aika. Eduskunnassa tehdään pitkää päivää, mutta toiset pystyvät hallitsemaan ajankäyttöään paremmin kuin toiset.
Raha jakaa myös kansanedustajia. Kansanedustajapalkkio kulukorvauksineen riittää nostamaan kaikki kansanedustajat hyvätuloisimpaan desiiliin. Tästä huolimatta kansanedustajien tulot vaihtelevat paljon, Osalla on vain kansanedustajan palkka, osalla taas on merkittäviä muita pääoma-, hallituspaikka- tai muita tuloja. Taustaltaan poliitikot eivät edusta koko kansaa, vaan ylemmästä keskiluokasta tullaan kansanedustajaksi huomattavasti todennäköisemmin kuin työväenluokasta.
Yleisenä sääntönä on, että oikeistolaiset ovat varakkaampia kuin vasemmistolaiset ja miehet ovat varakkaampia kuin naiset. Varallisuus epäilemättä vaikuttaa siihen, kenen asioita ajaa yhteiskunnassa. Yksittäisen kansanedustajaehdokkaan vaalibudjetti voi olla alle tuhat euroa ja toisen yli 100 000 euroa. Ei varmaan olla vaalikampanjassa ihan tasa-arvoisia.
Asiantuntijuus kasvattaa poliittista pääomaa. Kaikilla poliitikoilla on käytössään ensiluokkaiset tietopalvelut, mutta koska toiset osaavat ja viitsivät perehtyä enemmän, he myös hyötyvät enemmän.
Tyyli (muun muassa puhetapa ja pukeutuminen) on äärimmäisen tärkeä osa viestintää. Tietynlainen hajuttomuus ja mauttomuus on politiikassa hyvä asia, mutta toisaalta pitäisi erottautua. Tyyli voi joko tukea tai heikentää poliittisen viestin sisältöjä. Jos tyylejä osaa käyttää riittävän hyvin, ei kukaan välttämättä huomaa, että poliitikolta puuttuvat sisällöt.
Kansanedustajalla pitää olla mahdollisimman laajat verkostot. Niitä tarvitaan koko ajan, kun pitää saada tietoja asioista. Mitä useammanlaisia verkostoja on, sitä paremmin voit saada tarvitsemiasi tietoja.
Miten selvitä jatkuvasta konfliktista
Kontula tuo esiin kolme havaitsemaansa strategiaa, jotka auttavat kansanedustajia selviämään konfliktista sairastumatta. Nokkimisjärjestys pitää oppia. Senioriteetti on vahvaa ja ratkaisee paljon asioita; mitä pidempään on ollut kansanedustajana, sitä korkeammalla on nokkimisjärjestyksessä. Myös puolueen koko vaikuttaa, eli isoissa ryhmissä olevat saavat ”muskeleita” ryhmältään, kun taas pienissä ryhmissä olevia ei niinkään kuunnella. Istumajärjestys osoittaa pitkälti henkilön aseman nokkimisjärjestyksessä. Näin asia on sekä isossa salissa että ministerien aitiossa.
Asiantuntijuusstatus on vahvaa valuuttaa; jos onnistuu vakuuttamaan muut, että on jonkin asian erikoistuntija, saa helpommin puheaikaa kuin muuten saisi. Toisaalta osa kansanedustajista osaa vuosikausia esittää jonkin alan asiantuntijaa, vaikka eivät oikeasti tiedä asioista yhtään mitään.
Eduskunnassa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joita kaikkien on pakko noudattaa. Normeista muodostuu järjestys, jolla karsitaan pikkukonflikteja pois isompien tieltä. Esimerkiksi kuka tahansa ei saa tulla isoon saliin, vaan kansanedustajien lisäksi vain harvat virkamiehet ja avustajat. Eikä kuka tahansa ministereistäkään saa istua pääministerin viereen. Ministerien istumajärjestys ministeriaitiossa on tarkka.
Lähestulkoon kukaan ei voi aina osallistua kaikkiin kokouksiin, joihin heidän pitäisi osallistua koska on niin paljon päällekkäisyyksiä ja muitakin velvoitteita. Siksi osallistuminen kaikkiin mahdollisiin kokouksiin ei ole kenenkään seurannassa eikä intressissä. Sen sijaan omalta eduskuntaryhmältä saatu vastuu on hoidettava kunnialla, näin erityisesti valiokuntavastuu.
Kontula kertoo, että eduskunnassa on edelleen, tosin aikaisempaa vähemmän, samanmielisten sosiaalisia taskuja. Näitä ovat luonnollisestikin oma eduskuntaryhmä, mutta myös erilaiset samanmielisten ystäväpiirit. Sellaisia ovat muun muassa naisverkosto, ihmisoikeusryhmä, eri maiden ystäväryhmät ja jalkapallon harrastajat.
Vahdinvaihto
Kontula arvioi, että vuosi 2011 oli taitekohta monessa mielessä; silloin vaalirahakohu oli meneillään, tuli ”jytky” ja muitakin muutoksia oli ilmassa. Mikko Kuoppa jätti tuolloin eduskunnan ja Anna Kontula tuli valituksi ensimmäiselle kaudelleen.
Mikko Kuoppa kommentoi Kontulan esitystä. Hän aloitti kertomalla, että oli kuusi kautta eli yhteensä 24 vuotta eduskunnassa. Kuoppa totesi, että Kontula on suorastaan hullunrohkea, kun tällä tavoin kirjoittaa työkavereistaan. Siitä saa helposti ainakin vihamiehiä. Nimet eivät kirjassa sentään käy ilmi.
Kuoppa totesi, että nokkimisjärjestys ja senioriteettiperiaate olivat olemassa ennenkin. Samoin myös ryhmien sisäinen suosikkijärjestys. Asiat ovat samanlaisia, mutta työtavat ja tekniikka ovat onneksi kehittyneet, muun muassa lakiesitysten käsittely. Tietojärjestelmät ovat kehittyneet myös. Kuopan aloittaessa käytössä oli sanelu- ja kirjoituskoneet.
Kuoppa kritisoi voimakkaasti eduskunnan kyselytunteja. Ne ovat nykyään tylsiä, kun ensin kysyjä selittää pitkät pätkät ja kysymys tulee vasta ihan lopussa. Tällöin ministerillä on runsaasti aikaa kehittää vastaus ihan rauhassa. Kuopan mukaan kysymykset pitäisi esittää heti napakasti, jotta liikaa miettimisaikaa ei jäisi. Kuoppa kertoo keskustelustaan Sauli Niinistön kanssa. Tämä oli puhemiehenä esittänyt toivomuksen, että ”Kysy, vaan älä selitä.”
Erilaisia sattumuksia on ollut varmaan aina ja hurjaa on meno ollut ennenkin. Kuoppa viittaa julkisuudessakin esiintyneeseen tapaukseen, jossa perustuslakivaliokunnan pöydällä oli tapahtunut seksiakti. Kuohuttavaa asiassa tuntui olevan se, että se tapahtui nimenomaan perustuslakivaliokunnan pöydällä. Herrasmiehenä Kuoppa ei toki maininnut mitään nimiä.
Kuoppa toi esiin sen, että pitkään kansanedustajana toimineella on vaara laitostua, jos tämä ei kuule ja kuuntele tarpeeksi ihmisiä, jotka ovat häntä äänestäneet. Kontula allekirjoitti Kuopan näkemyksen. Hän puolestaan toi esiin sen, että vaikka Suomessa kansanedustaja voi turvallisesti liikkua kaupungilla, hänet kuitenkin tunnistetaan ja usein kansalaiset haluavat ottaa kontaktia. Kansanedustajan elämää voi tavallaan surkastuttaa se, että kansanedustaja on roolinsa vankina aina esillä. Omaa rauhaa saa vain joko eduskuntatalossa tai kotona.
*Kontula-Anna