Vasemmistoliiton kansanedustaja ja eduskunnan päihdepoliittisen ryhmän puheenjohtaja Anna Kontula on tehnyt työryhmänsä, Tim Aleskerovin ja Ronja Neuvosen, kanssa selvityksen siitä, miten päihdesairaat kohtaavat tamperelaisen palvelujärjestelmän. Työryhmä toteutti selvityksen haastattelemalla 44:ää eri elämäntilanteissa olevaa Tampereen palveluiden piiriin kuuluvaa päihderiippuvaista kesä- ja heinäkuussa 2020.
Selvityksen tavoitteena oli vahvistaa keskustelussa niiden ääntä, jotka joko käyttävät tai tarpeesta huolimatta eivät käytä palveluita. Haastateltujen sitaatteja on selvityksen sivuilla runsaasti. Heidän näkökulmansa ja kokemukset tulevat vahvasti esiin.
”Mä menin hakeen apua, kun mulla meni jalkaluu poikki, niin ensin ne syytti, että yrität vaan saada pameja.”
Selvityksen perusteella päihderiippuvaiset kohtaavat edelleen etenkin terveyskeskusten kaltaisissa yleisissä palveluissa paljon ennakkoluuloja ja syrjintää. Apu saattaa jäädä ennakkoasenteiden vuoksi kokonaan saamatta, tai sitä ei uskalleta edes hakea huonon kohtelun pelossa.
”Julkisella on joku pahasti pielessä, en sit tiedä, eikö oo tiloja vai koulutettuja ihmisiä pitkäjänteiseen hoitoon.”
Työryhmän arvion mukaan ennakkoluulojen taustalla on yleispalvelujen heikko ohjeistus ja puutteellinen päihdeosaaminen. Kokemukset asiallisista kohtaamisista liittyivät yleensä päihdetyöhön erikoistuneisiin palveluihin. Kuitenkin myös päihdepalveluista nousi haastatteluissa esiin vakavia saavutettavuusongelmia. Tiedotus ei toimi, ihmisiä pompotellaan paikasta toiseen, apua joutuu odottamaan pitkään tai sen saamiselle asetetaan epärealistisia ehtoja.
Tarkoituksenmukaisen, yksilöllisen ja oikea-aikaisen avun saaminen mielletään päihderiippuvaisten keskuudessa onnekkaaksi sattumaksi, vaikka lain mukaan sen pitäisi olla yleinen käytäntö.
”Aika lailla mä oon luovuttanut noissa mielenterveysasioissa, enkä oo yrittäny enää moneen vuoteen saada apua.”
Anna Kontula haluaa muistuttaa, että kyse on vakavasta asiasta. Tarpeen mukainen päihdehoito on jokaisen oikeus, ja yleispalvelujen syrjintäkielto koskee myös päihderiippuvaisia.
Haastatelluilla on myös paljon parannusehdotuksia. Yleinen näkemys on, että päihdepalveluihin pääsemistä tulisi nopeuttaa ja yksinkertaistaa. Varsinkin matalan kynnyksen paikat saavat paljon kiitosta. Päihdepalveluista olisi myös jaettava etenkin nuorille oikeaa tietoa uskottavilla tavoilla, esimerkiksi kokemusasiantuntijoiden kautta.
Tampereen päihdepalvelut päihderiippuvaisten silmin on eri elämäntilanteissa olevien päihderiippuvaisten haastatteluihin perustuva selvitys. Selvityksen teetti Sosiaaliasema X ry ja sen toteuttivat Anna Kontula, Tim Aleskerov ja Ronja Neuvonen.
Lataa selvitys:
Anna Kontula -Tampereen päihdepalvelut (PDF)
Lainausmerkeissä olevat lauseet ovat selvityksestä nostettuja haastateltujen lausuntoja.
Päihdehoito / kuntoutus on pitkäjänteistä työtä. Avohoitoa kuntoutuksen jälkeen on niukasti saatavilla ja sitä on liian harvakseltaan. Tämä vain minun mielipide. Mutta luen tuon tutkimuksen mielenkiinnolla. Kaikki eivät sitoudu vertaistukiryhmiin. Heille pitää löytää jokin muu väylä.
Eläköön globaali huumekieltolaki; eläköön pyhä huumesota. Nämä kaksi, jos mitkä, yhdistävät kansakuntia ja yhteiskuntaluokkia.
Ei huumesotaa käydä siksi että se voitettaisiin. Se käydään siksi, että se kannattaa. CIA:lle, USA:n pankkijärjestelmälle, rikollisille, USA:n salaisille sodille ja suurvaltapolitiikalle.
Mikä tuli ensin. Kieltolaki. Se luo tarjonnan, mikä luo kysyntää. Kieltolaki viritettiin koko planeetalle USA:n vaatimuksesta YK:n avulla. Kieltolaki loi huumeongelman eikä maapallolla ei löydy paikkaa, mihin rikollinen huumekulttuuri ei olisi juurtunut.
Huumeet kuuluu ottaa aitoon yhteiskunnalliseen kontrolliin.
Muuten hyvä tutkimus, mutta miten ihmeessä tähänkin saatiin huumeiden käytön laillistaminenkin ujutettua?
Huomaa että tässä on haastateltu vain niitä, joilla ei ole hajuakaan toipumisesta.
Nimenomaan rikoslaki asettaa velvollisuuden poliisille ohjata hoitoon, kunnille velvollisuuden järjestää hoidot ja THL:lle velvollisuuden ohjata kuntia hoidon järjestämiseksi. Kenelläkään ei ole itsemääräämisoikeutta käyttää huumeita niin kauan kun huumeiden käyttö on rikos.
Samat instanssit jotka ajavat katkolta kadulle ja elinikäiselle korvausaineelle, ajavat myös huumeiden käyttöä lailliseksi ja huumeiden käyttötiloja. Onko tavoitteena tuhota loputkin mahdollisuudet päästä asianmukaiseen hoitoon, ennen palliatiivista korvausainejakelua?
Monikaan ei tule ajatelleeksi rikoslain velvoittavuutta hoitoonohjausprosessissa.
THL:n riippumattomuus julkisena tutkimuslaitoksena pitäisi palauttaa jotta he ryhtyisivät hoitamaan heille lakisääteisiä ohjaustehtäviään.
Mitä jos tekisitte vastaavan tutkimuksen siten, että kysyisitte toipuneilta ja läheisiltä? Meillä nimittäin on jo paljon tietoa toipumisesta, mitä THL:kin kieltäytyy tutkimasta, jotta voivat sanoa -Ei näyttöä-
Olisiko hyvä seuraavaksi ottaa selvitettäväksi aiheen tärkein pointti, miten päihderiippuvaisille ja muille syrjäytyneille saataisiin parannuskeinoja nousta takaisin normaaliin elämään? Jos esim. alkoholistille järjestetään elämä mukavaksi ja helpoksi hänen jatkaessaan itsetuhoista juomistaan, ei kyseessä ole auttaminen, vaan osallistuminen ihmiselämän tuhoamiseen. ”Me autamme, että saat ruokaa ja asunnon ilmaiseksi sekä hyvät yhteiskunnan avustukset voidaksesi jatkaa juoppona.” Onko tämä oikea linja?
Mielestäni päihdesairaiden on saatava ensimmäiseksi perusasiat kuntoon, asianmukaiset terveyspalvelut, asuinolosuhteet, mielekästä tekemistä, ja ympärille riittävät tukiverkot. Vasta sitten on mahdollista raitistua, kaikki ei kuitenkaan raitistu. Se asia pitää vain hyväksyä, silti kaikilla pitää olla mahdollisuus mahdollisimman hyvään elämään. Päihdesairaat ovat ihan samanlaisia ihmisiä, kuin me joilla päihdesairautta ei ole.
Toipumiskeskeisissä hoidoissa laitetaan myös perusasiat kuntoon. Näihin hoitoihin pääsee yleensä vain rikkaimmat.
On helpompi saada narkomaani sitoutumaan asioiden hoitoon, kun riippuvuus on hoidettu. Nämä poistuvat tukijärjestelmistä, koska ovat hoitojen ja raittiuden myötä integroituneet takaisin opintoihin ja työelämään.
THL ei tutki toipuneita lainkaan. Eikä riiippuvuutta saati kustannuksia. Eikä myöskään riippuvuutta läheisnäkökulmasta. Eli heillä ei myöskään ole minkäänlaista tietoa siitä, miten nämä ihmiset on saatu motivoitua ja sitoutumaan päihteettömyyteen ja hoitoihin, saati miten he ovat integroituneet takaisin yhteiskuntaan ja työelämään. Yleensä toipuminen alkaa vasta kun riippuvuus on hoidettu.
Suosittelisin Weijo lukemaan tuon Annan, Timin ja Ronjan selvityksen, koska siinä päihdeongelmaiset itse ovat a) peräänkuuluttaneet ja b) esittäneet parannuksia juuri mainitsemiisi kysymyksiin. Saat selvityksen luettavaksesi klikkaamalla punaista linkkiä ala-otsikon ”Lataa Selvitus” alla.