“Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa” on virke, jollaisia Suomessakin ollaan totuttu kuulemaan laitaoikeistolaisten poliitikoiden suusta, mutta harvemmin Suomen suurimman päivälehden pääkirjoitustoimituksen kynästä. Tällainen tiedepoliittinen linjaus Helsingin Sanomilta saatiin kuitenkin pääsiäislauantaina lukea. Taideteollisen korkeakoulun entisen professorin Antti Hassin muistelmateosta käsittelevä pääkirjoitus esiintyy yltiöpoliittisuuden kritiikkinä, mutta on todellisuudessa löperöä ideologiapuhetta ja jopa tiedevastaisuutta.
Löysää puhetta ideologisuudesta on julkisessa keskustelussa totuttu kyllä kuulemaan. Harva se päivä sosiaalisessa mediassa saa lukea verhoamatonta tiedevihamielistä tekstiä. Hyvin usein tulistumisen syynä on se, että yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ovat paljastaneet yhteiskunnan ja politiikan kipupisteitä tai epäkohtia. Syytökset ideologisuudesta yltyvät, kun omaa ideologiaa lähdetään purkamaan ja paljastamaan.
Hesarin pääkirjoituksessa ei tyrmistytä itse sanottu, koska ajatus ei ole millään tavalla omaperäinen. Sen sijaan tyrmistyttää se, miten kapea tiedekäsitys ja salaliittoteorioissa varpaitaan uittavat kannanotot hivuttautuvat suomalaisen journalismin eturivin ytimeen.
Ironialtakaan ei voida välttyä, kun kirjoituksessa maalataan intersektionaalinen feminismi jonain pelottavana tuontitavarana Yhdysvalloista. Yhteiskuntatieteistä ja humanismista tietoinen lukija saattaisi ihmetellä, että eikö tällainen kulttuurisodan lietsonta itsessään intersektionaalisen feminismin mörköineen ole silkkaa tuontitavaraa, suoraan kanadalaisen psykologin Jordan Petersonin ja hänen hengenheimolaistensa suusta, vieläpä useiden vuosien takaa?
Pikanttia suomalaista väriä kirjoitukseen toki tuo taistolaisuuden ja intersektionaalisen feminismin sotkeminen assosiaatioiden möykyksi. Näin voidaan tuoda yhteen kaikki suoraan selkäpiihin sukeltavat kauhun väristykset: kommunismi, Neuvostoliitto, feminismi, nuorten pilalla oleminen, ideologiat.
Suomalaisessa suhteellisen kapeassa mediakentässä ainakin itse asetan journalismille vain yhden toiveen. Kun merkittäviä medioita on vain vähän, olisi niiden tärkeä aidosti toimia pohtivaa yhteiskunnallista keskustelua edistävänä voimana. Hesari vaikuttaa tällä hetkellä kuitenkin valinneen jonkun aivan toisen reitin. Vision puutteessa pohdinta korvataan pöhinällä ja näkökulmat tieteeseen haetaan mieluummin salaliittoteoreetikoiden työkalupakista kuin yliopiston käytäviltä.
Lauantain pääkirjoitus ei ole viime aikojen ainoa löperö kulttuurisotaan viittaava kannanotto. Aivan vastikään Hesarissa julkaistiin arvostelu “ääripäitä” ja identiteettipolitiikkaa käsittelevästä Matti Virtasen Ääripäät-kirjasta. Laaduttoman kirjan arvostelu päätettiin hämmentävästi seuraaviin sanoihin:
“Epäilemättä identiteettipolitiikan syväosaajat löytävät kirjasta väärinymmärryksiä ja pinnallisuutta. Kaltaiselleni tavalliselle lukijalle Matti Virtasen journalistinen raportti riittää oikein hyvin.”
Ehkä Hesarin toimituksellista linjaa tulee jatkossa ymmärtää samoin: “Epäilemättä en ymmärtänyt aihetta mistä olen lukenut tai kirjoittanut, mutta eivät ymmärrä meidän lukijatkaan ja se riittää oikein hyvin.”