Artikkeli: Suomi

29.4.2021 klo 09:05

Taistolaiset, Neuvostoliitto ja Lauri Hokkanen

Pentti Raittila arvioi tänään ilmestynyttä Lauri Hokkasen kirjaa Kenen joukoissa seisoin.

Lauri Hokkasella on missio. Hän eli toistakymmentä vuotta parhaasta nuoruudestaan taistolaisnuorison ja SKP:n vähemmistöryhmän johtotehtävissä. Ammattivallankumouksellisen työura alkoi parikymppisenä Uudenmaan Sosialistisessa Nuorisoliitossa, jatkui Tiedonantaja-lehden levikkipäällikkönä ja päättyi tiedonantajalaisten perustaman Helsingin SKP:n piirijärjestön rinnakkaispiirin johdossa. Jo tuon kauden loppuvaiheessa hän ymmärsi olevansa väärässä joukossa.

Johtotehtävistä erottamisen jälkeen Hokkanen vetäytyi politiikasta, masentui ja alkoholisoitui, raitistui, opetteli uudet ammatit. Jäätyään eläkkeelle hänelle tuli polttava tarve palata menneisyyteensä, ymmärtää miksi hän 1970-luvun alussa teki väärän valinnan.

Tämä tarve ja sitä seurannut yli viiden vuoden ponnistus on nyt luettavissa 500-sivuisesta kirjasta Kenen joukoissa seisoin. Taistolaisuus ja valtioterrorismin perintö. Hokkasen mukaan kirja ei ole tutkimus eikä tavanomainen muistelmateos. Se on henkilökohtainen tilinteko omasta poliittisesta toiminnasta ja siihen liittyvistä taustatekijöistä.

Hokkanen on lukenut kirjaansa varten valtavasti aineistoa: ei niinkään taistolaiskauden dokumentteja, vaan hyvin laajasti kommunismia, Neuvostoliittoa, Suomen ja kansainvälistä politiikkaa koskevaa kirjallisuutta. Luettua täydentävät 1970-luvun aikalaisten haastattelut.

Luetun materiaalin runsaus leimaa koko kirjaa, joka pursuaa kiinnostavia yksityiskohtia taistolaisliikkeestä, Suomen sisäpolitiikasta, Kekkosesta, maamme vasemmistolaisesta kulttuuriväestä, 70-luvun poliittisista nuorisojärjestöistä, Neuvostoliitosta ja niin sanotuista  reaalisosialismin maista. Hokkanen ei kerro kovinkaan laajasti omasta toiminnastaan, vaan hänelle on ollut tärkeää kuvata perusteellisesti sitä, mihin historialliseen taustaan ja poliittisiin valtapeleihin hänen toimintansa liittyi.

Lähtökohtia arvioon

Oma näkökulmani on Lauri Hokkasen ikätoverin ja hänet myös 1970-luvulla joskus satunnaisesti tavanneen aikalaisen. Olen elänyt saman 70-luvun ja vähän pitempäänkin Hokkasen kanssa samassa poliittisessa liikkeessä. Kokemuksissamme taistolaisuudesta on paljon yhteistä, mutta myös merkittäviä eroja. Tulimme taistolaisiksi eri reittejä ja irtaannuimme eri tavoin, ja vielä merkittävämpi ero oli paikallisessa toimintaympäristössä. 

Hokkanen kuvaa poliittista toimintaansa Helsingin Koiton talon ja Tiedonantajayhdistyksen pienissä piireissä taistolaisliikkeen kaikkein änkyräisimpien politrukkien Markus Kainulaisen ja Urho Jokisen seurassa. Oma toimintani opiskelijaliikkeessä, eri lehtien toimittajana sekä SKP:n vähemmistön hallitsemassa Tampereen piirissä oli kovin toisenlaista. 

Tämä kirjoitus ei pyri olemaan kokonaisvaltainen kirja-arvio, vaan nostan esiin oman silloisen kokemukseni ja omien jälkipohdintojeni synnyttämiä kysymyksiä. Kirjan valtaosan täyttämään historialliseen taustoitukseen en juurikaan ota kantaa. Monelta osin tietoni eivät riitä Hokkasen vyöryttämän aineiston perusteltuun arviointiin. Tyydyn reunahuomautuksiin ja Hokkasen joidenkin tulkintojen kommentointiin.

Hokkanen itse kuvaa oman lähtökohtansa kirjan avausluvussa: ”En kirjoita taistolaisuuden historiaa vaan arvioin sen ydintä, suhdetta Venäjään.” Hän kuvaa kirjan syntyprosessia tuskalliseksi itsetutkiskeluksi ja tavakseen myöntää nuoruutensa harharetki. Hokkanen sanoo pitävänsä moraalisesti välttämättömänä tehdä henkinen irtiotto asettumisestaan ”nykyajan suurimman ihmisteurastamon” puolustajaksi.

Ei mikään kevyt lähtökohta, ei tekijälle eikä lukijalle.

Kirjan sisältö ja tyyli

Kirja alkaa tarinalla Otto Wille Kuusisesta, Terijoen hallituksesta sekä molempiin liittyvällä Tiedonantajan päätoimittajan Urho Jokisen alustuksella. Jokinen onkin Hokkasen itsensä ohella kirjan ehdoton päähenkilö. SKP:n vähemmistön johtajana pidetty ja liikkeelle nimensä antamaan joutunut Taisto Sinisalo vilahtelee mukana vain satunnaisesti. Esimerkiksi Tampereen taistolaisten keskuudessa ja muuallakin pääkaupunkiseudun ja Turun piirin ulkopuolella Sinisalo oli paljon Jokista merkittävämpi johtaja.

Kirjan aloittaminen Terijoen hallituksella liittyy teoksen punaiseen lankaan, jota Hokkanen myöhemmissä luvuissa valottaa eri suunnista. Sen mukaan taistolaisnuoret osallistuivat tiedostaen tai tiedostamattaan poliittiseen peliin, jossa heidän roolinaan oli olla viides kolonna, suurvalta Neuvostoliiton geopoliittisten etujen puolustaja.

Toisessa luvussa Hokkanen kertoo kiintoisasti lapsuudestaan, nuoruudestaan ja radikalisoitumisestaan Mikkelissä. Samassa yhteydessä tulee käsitellyksi Suomen ja Neuvostoliiton sodat, Leninin julmuus, ensimmäinen maailmansota, Lokakuun vallankumoukseksi nimetty bolshevikkien vallankaappaus ja sitä seuranneet kymmenet miljoonat kuolonuhrit, toinen maailmansota syineen ja seurauksineen, Korean sota … ja paljon muutakin. 

Yllä oleva hengästyttävä luettelo on Lauri Hokkasen tapa kontekstoida syntymäänsä edeltäviä ja seuraavia maailman tapahtumia. Se on koko kirjaa kuvaava yritys kertoa vähän kaikesta, tiivistää valtavat historian prosessit muutamaan kappaleeseen. Pääosin kerronta on luettavaa ja vaikuttaa luotettavalta, mutta lähdeviitteiden puuttuminen kiusaa historiasta kiinnostunutta lukijaa. 

Seuraavissa kirjan luvuissa käsitellään Hokkasen ja Venäjän bolshevikkien suhdetta uskontoon, Leniniä, Stalinia, Gulag-vankileirijärjestelmää, Teiniliittoa ja sen tapaa puolustaa Neuvostoliittoa, Pirkkalan monistetta, Matti Rossia ilmiantajana ja muutenkin, kommunistisia kulttuurityöntekijöitä laajemminkin, Suomen talvisodan taustaa, fasismin ja kommunismin samankaltaisuutta, SKP:n 80-luvun alun kolmatta linjaa, taistolaisnuorison yritystä vallata Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto, maailman nuorison festivaaliliikettä.

Melkein jokaisessa luvussa palataan jostain näkökulmasta kirjan toisena punaisena lankana olevaan teemaan: Neuvostoliiton ja muiden kommunistihallintojen väkivaltaisuuteen, terroristiseen hallintotapaan. Se kuvataan pääasiassa menneisyydestä poimittujen esimerkkien kautta, mutta samalla vähintään implisiittisesti ja usein myös suoraan sanoen ilmaistaan tuon väkivaltaisuuden kuuluneen kommunististen puolueiden olemukseen.

Hokkanen vyöryttää lukemansa materiaalin ja omat tulkintansa juurikaan kyseenlaistamatta lähteitään tai pohtimatta niiden relevanssia. Lukijan rooliksi jää uskoa tai epäillä. Itse voin uskoa Hokkasen vilpittömästi pyrkineen totuuteen. Mutta kun hänen julkilausuttuna lähtökohtanaan on itsetilitys Neuvostoliitto-nimisen ”ihmisteurastamon” kannattamisen harharetkestä, herää kysymys, missä määrin tuo lähtökohta on vaikuttanut lähdekirjallisuuden ja sieltä poimittujen faktojen ja tulkintojen valintaan, samoin haastateltavien valintaan ja heidän kertomustensa käyttöön kirjassa.

Kun taistolaisten kirjoituksista ja puheista poimitaan kärkevimmät ja absurdeimmat kohdat, kokonaiskuva väkisinkin vinoutuu. Aikakautta tuntematon lukija ihmettelee, miten kukaan järkevä nuori saattoi liittyä tällaiseen liikkeeseen? Miten tulevat professorit, lääkärit, journalistit, bisnesmiehet tai europarlamentaarikot saattoivat kannattaa moista soopaa?

Kun on kysymys henkilökohtaisesta tilityskirjasta, sen ei pidäkään olla objektiivinen. Se on tosi Lauri Hokkaselle, ja me muut voimme verrata siihen omaa käsitystämme totuudesta.

Millainen Neuvostoliitto?

Hokkasen mukaan Neuvostoliitto ei ollut kovin kiinnostunut tukemaan suomalaisia kommunisteja sosialismin rakentamiseksi Suomeen. Naapurimaan johdolle oli tärkeämpää Neuvostoliitolle myönteisen ilmapiirin luominen koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä neuvostoimperiumin suurvaltapoliittisessa strategiassa taistolaisten tehtävänä oli auttaa ”neuvostovastaisuuden” kieltämisessä sekä saada muut poliittiset nuorisojärjestöt kansainvälisen politiikan kiistakysymyksissä Neuvostoliiton puolelle, USA:n imperialismin vastaiseen rintamaan.

Erityisen hyvin suomalaisten nuorisojärjestöjen sitominen Neuvostoliiton johtamaan rauhanrintamaan onnistui maailman nuorison festivaaliliikkeessä. Hokkanen kuvaa, kuinka festivaaliliikkeen pohja laajeni vuoden 1962 Helsingin ”kommunistijuhlasta” vuoden 1973 Berliiniin, jossa lähes kaikki Suomen merkittävät nuorisopoliitikot kommunisteista kokoomukseen marssivat festivaalin avajaisiin stadionille Aulikki Oksasen ja Kaj Chydeniuksen Kenen joukossa seisot -laulun tahdissa.

Lauri Hokkasen itsetutkiskelun keskeinen kysymys on, miksi valitsimme Neuvostoliiton, verisen diktatuurivaltion, ihmisteurastamon? Tästä herää ainakin kolme jatkokysymystä: ketkä me? valitsimmeko Neuvostoliiton? oliko Neuvostoliitto 1970-luvun alussa ihmisteurastamo? Pohdin vastauksia näihin kysymyksiin käänteisessä järjestyksessä.

1960-luvun suojasään jälkeenkin Neuvostoliitto oli kiistämättä yhden puolueen diktatorisesti johtama maa, jossa ei ollut sanan- eikä paljon muitakaan kansalaisvapauksia. Maan toisinajattelijoita valvottiin, vangittiin, suljettiin leireille ja mielisairaaloihin tai karkotettiin maasta. Aivan kaikkea tätä 70-luvun alun nuoret eivät ehkä tienneet, koska itsesensuuri oli sulkenut nämä teemat valtajulkisuudesta. 

Neuvostoliitolla oli takanaan veriset vuosikymmenet Stalinin kauden terroria, mutta Suomen oikeistolaiset, keskustalaiset ja vasemmistolaiset ajattelivat sen hirveän vaiheen menneen ohi. Stalinismin rikoksia käsittelevä kirjallisuus oli ilmestynyt pääosin edellisillä vuosikymmenillä, ja naapurimaan rikoksista uudelleen muistuttajat leimattiin laajemminkin kuin vain kommunistien keskuudessa ”neuvostovastaisiksi”.

Stalinin kauden terrorista tiedettiin jotain, mutta se oli myös lakaistu maton alle. Kirjassaan Hokkanen kuvaa havainnollisen tarkasti Hruštšovin vuonna 1956 pitämän Stalinin rikokset paljastavan puheen peiteltyä julkistamista, sen nopeaa vaimentamista ja unohtamista niin Neuvostoliitossa kuin Suomessakin.

Toisaalla Hokkanen kuvaa, miten Tshekkoslovakian ja muiden kansandemokratioiden alkuvuosina tuhansittain kommunistisen puolueen jäseniä kidutettiin ja teloitettiin stalinistisissa puoluepuhdistuksissa. Myöhemmin hän kertoo, miten neuvostotankkien syrjäyttämä Prahan kevään johtaja Dubček syrjäytettiin aluksi suurlähettilääksi Turkkiin ja myöhemmin eristettiin tarkasti vartioiduksi moottorisahakorjaamon työntekijäksi. Toki tällainen kohtelu on väkivaltaa, mutta 1950-luvun alun puhdistuksiin verrattuna sitä on vaikea pitää ihmisteurastuksena. Menetelmät olivat muuttuneet.

50 vuotta sitten ihmisiä kyllä teurastettiin monessakin maassa, ennen kaikkea Vietnamissa, taistolaisuuden syntyvaiheessakin sadoin tuhansin. Suomen televisio näytti kuvia massapommituksista ja niitä pakenevista napalmin polttamista lapsista. Monet tunnetut humanistit kuten filosofi Georg Henrik von Wright tuomitsivat USA:n rikollisen sodan ja antoivat tukensa Vietnamin kansalliselle vapaustaistelulle. Suomen tiedotusvälineet oikealta vasemmalle kertoivat Neuvostoliiton tekemistä aloitteista ydinaseiden rajoittamiseksi. Kansainvälinen solidaarisuusliike välitti tietoa Neuvostoliiton tuesta Vietnamin vapaustaistelulle ja muille kolmannen maailman vapautusliikkeille.

Ja kuinka se valittiin?

Mutta, mutta. Olihan Neuvostoliitto kuitenkin epädemokraattinen ja omia kansalaisiaan sortava maa. Miksi radikaali vasemmistonuoriso valitsi sen esikuvakseen? 

Valitsiko? Ja jos valitsi, missä vaiheessa se tapahtui? Olen kysynyt monilta aikalaistoveriltani, mikä heidät sai siirtymään puolueettomasta vasemmistoradikalismista tai jonkun muun poliittisen ryhmän jäsenyydestä vähemmistökommunistien leiriin. Useimmin mainittu selitys on Vietnam-solidaarisuus ja siihen liittyvä muukin kolmannen maailman vapautusliikkeiden kannattaminen. Toinen keskeinen selitys on radikaalin politiikan kaipuu. 

Hiukan myöhemmin hyvin organisoitunut nuortaistolainen liike sinänsä ja siellä olevat kaverit olivat tärkeitä taistolaisiin johdattajia. Hallituksessa istuvat sosialidemokraatit ja kansandemokraatit nähtiin porvarilliseen politiikkaan mukautuvina reformisteina, kun Euroopan kapinavuoden 1968 kokenut suomalainen radikaalivasemmisto innostui parlamentarismin ylittävästä joukkotaistelusta, luokkataistelusta, ja pian myös vallankumouksesta.

Neuvostoliitto ei ollut taistolaisuuden synty- ja organisoitumisvaiheessa puolelleen kutsuva vetovoimatekijä. Vietnam, USA:n 60-luvun kansalaisoikeusliike ja Mustat pantterit, Kuuban ja muun Latinalaisen Amerikan vallankumousliikkeet innostivat, samoin Suomessa Teiniliiton radikaalien vaatimukset koululaisdemokratiasta ja opiskelijoiden taistelu yliopistojen harvainvaltaa vastaan. Kevään 1971 metallin lakon aikana kommunistien vähemmistöön kuuluneiden työpaikka-aktiivien keskeinen rooli nosti ainakin Tampereella taistolaisuuden kannatusta työläisnuorten keskuudessa. Ja opiskelevien nuortaistolaisten elämään se toi sopivasti työläisromantiikkaa.

Kun maailman ja Suomen epäoikeudenmukaisuuksiin herännyt nuori astui koululais-, opiskelija-, solidaarisuus- tai lakkoliikkeeseen, sieltä löytyi tietoisia ja aktiivisia nuoria ja uusia järjestöjä, joihin oli helppo mennä mukaan. Kun valinta USA:n imperialismin vastaisen taistelun ja kotimaisen luokkataistelun puolesta oli tehty, tuli ratkaistavaksi myös suhde Neuvostoliittoon. Aluksi se hiukan vieroksuen hyväksyttiin, olihan se sentään Vietnamin kansan tärkein aseistaja ja tukija.

Hiukan yksinkertaistaen: ensin mentiin mukaan liikkeeseen, sieltä löytyivät aate ja teorian opiskelu, ja sitä kautta aste asteelta opittiin ymmärtämään omituista Neuvostoliittoa, sitten hyväksymään se, ja hetken päästä Neuvostoliittoa pidettiin jo maailman johtavana vallankumousvoimana. 

Tulevan sosialistisen Suomen ihannemaana Neuvostoliittoa piti tuskin kukaan. Mutta sitä ei voinut sanoa julkisesti, koska sellaisen sanoja olisi voitu leimata neuvostovastaiseksi. Mutta eipä taida löytyä paljoa taistolaisnuorten dokumentteja, joissa tavoitteeksi mainittaisiin Neuvostoliiton mallin mukainen sosialismi. Taistolaiset puhuivat epämääräisesti ”sosialistisen vallankumouksen yleisistä lainalaisuuksista”, kun haluttiin erottautua aleniuslaisesta vähittäisten reformien tiestä sosialismiin. Sosialismiin siirtymisen esikuvana oli pikemminkin vuoden 1917 Lokakuun vallankumous kuin sen tuloksena syntynyt Neuvostoliitto. Vahvoja esikuvia olivat myös romantisoitu Castron ja Chen Kuuba sekä Allenden Chilen tarjoama rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen näköala.

Siinä Hokkanen saattaa olla oikeassa, että taustalla vaikuttivat Pariisin 68 keväästä vainun saaneet neuvostoliittolaiset, jotka opastivat SKP:n vähemmistön terävintä päätä lähestymään radikalisoituvaa nuorisoa. Ja fraaseihinsa jämähtäneiden dogmaatikkojen ohella SKP:n vähemmistössä sattui olemaan ennakkoluulottomia poliitikkoja, jotka näkivät nuorison tuoman mahdollisuuden omille poliittisille valtapyyteilleen. Ja SKP:n enemmistö sattui juuri tuossa historian taitekohdassa nukkumaan onnensa ohi. Se oli hallituksessa ja ay-liikkeessä muuttunut luokkasovittelijan näköiseksi, kun Euroopan mallin mukaan äärivasemmistolaistuva nuoriso etsi maltillisen sovittelun sijaan taistelujärjestöä.

Hokkasen mukaan ”me” taistolaiset valitsimme Neuvostoliiton. Siis ketkä me? Taistolaisnuoriso lauluineen, juhlineen, taputuksineen ja sinisine järjestöpaitoineen saattoi näyttää ulospäin yhtenäiseltä, monoliittiselta taistelujoukolta. Mutta sitä se ei ollut. Pääasiassa suuriin ikäluokkiin (1948–50 syntyneisiin) kuuluneiden liikkeen perustajien taistolaisuus oli erilaista kuin vahvaan ja kurinalaiseen järjestöön vuosina 1973–75 tulleiden tai liikkeen alamäkivaiheessa 70-luvun lopulla mukaan tulleiden.

Myös alueelliset erot olivat merkittäviä. Tampereen seudulla SKP:n vähemmistö oli hegemonisessa asemassa kaupungin suurteollisuuden työntekijöiden ja koko kansandemokraattisen järjestöväen keskuudessa. Kommunistien politiikka Tampereella oli ennen muuta arkista joukkotyötä työläisten ja muiden tavallisten ihmisten kanssa, paljon vähemmän puolueen sisäisiin kähinöihin keskittyvää kiistelyä kuin Hokkasen kuvaamassa Helsingin tiedonantajalaisten piirissä.

Tunteet vai järki?

Hokkasen mukaan päätyminen taistolaiseksi ja Neuvostoliiton tukijaksi ei ollut rationaalinen valinta, vaan ratkaisu tehtiin tunteen pohjalta. Olisi hölmöä kiistää ja ohittaa tunteiden merkitys nuoren ihmisen valinnoissa, ja on mahdollista, että ne ovat olleet ratkaisevia parikymppisen Lauri H:n kohdalla. Mutta on aika yksipuolista väittää tunteet ensisijaisiksi koko taistolaisnuorison valinnoille, varsinkin kun ajatus ei perustu relevanttiin tutkimukseen.

Moni taistolaisen opiskelijaliikkeen ulkopuolelle jäänyt aikalainen on myöntänyt taistolaisaktivistien tietävyyden ja argumentointitaidon olleen ylivoimaista muihin verrattuna. Tiedollinen ja argumentointiylivoima vakuutti esimerkiksi yliopistojen tutkinnonuudistuksesta, sivistysyliopistosta, kolmannen maailman asioista tai marxilaisen teorian kysymyksistä väiteltäessä. Toki kaikkitietävyys ja Neuvostoliiton puolustamisen tai tulopolitiikan tuomitsemisen argumentit myös ärsyttivät monia.

Asiaa ei ole tästä näkökulmasta paljon tutkittu, mutta oman käsitykseni mukaan myös tietopohjaiset pohdinnat ja marxilaisuuteen liittyvät teoreettiset keskustelut toivat ihmisiä taistolaisuuteen. Ainakin itselläni oli lapsuuden ja nuoruuden perintönä tunnepohjainen negatiivinen suhtautuminen Neuvostoliittoon. Taistolaisten rationaalinen argumentointi esimerkiksi Neuvostoliiton roolista kansallisen vapautustaistelun tukijana ja ydinaseriisunnan edistäjänä sai minut vähitellen luopumaan tunnepohjaisesta negatiivisuudestani.

Hokkasen mukaan Tšekkoslovakian miehityksen jälkikäteinen hyväksyminen ja sen jälkeinen tunneperäinen pelkoon ja voittajan eli voiman puolelle asettuminen olivat ratkaisevia taistolaistumisessa. Tämä (jo Matti Virtasen väitöskirjassaan hiukan eri sanoin esittämä) teesi tuntuu minusta kovin oudolta. Miehityksen jälkihyväksyntä oli monelle hetken aikaa vaikea pala, joka nikotellen tai pienessä porukassa vastaan jupisten hyväksyttiin. Juuri noihin aikoihin itse valitsin viiteryhmäni SKP:n kiistoissa, ja ratkaisuun vaikuttivat ensisijaisesti aivan muut asiat. 

Tunteilla oli minun kokemukseni mukaan erityisen suuri merkitys ennen taistolaisvaihetta, kun nuori sukupolvi samastui vietnamilaisten kärsimyksiin, kansallisten vapausliikkeiden vallankumousromantiikkaan tai Suomen vuoden 1918 sisällissodan punaisten kohtaloihin. Tunteilla oli myös keskeinen merkitys tovereiden mukana pitämisessä. Yhteiset laulut ja juhlat, toveripiirin vahvat tunnesiteet, oman liikkeen voiman ja myönteisen ilmapiirin kokemukset Spartakiadeilla, kaikki nämä auttoivat pysymään sitoutuneita ja unohtamaan epäilyt ja kriittiset kysymykset.

Ketä kirja palvelee?

Lauri Hokkasen kirja ei jätä kylmäksi. Monelle tuon ajan eläneelle se voi olla kaunistelematon totuus taistolaisuudesta ja sen taustavoimista. Joku toinen voi omien kokemustensa perusteella todeta, että eihän se noin mennyt. Kirjaa voi perustellusti pitää yksipuolisena, koska sen tavoitteena ei ole ollut kuvata taistolaisuutta kokonaisuutena, vaan ennen muuta sen suhdetta Neuvostoliittoon. 

Jokseenkin tasan 50 vuotta sitten ilmestyi Rauno Setälän Uusstalinistin uskontunnustus, jossa kirjoittaja itsekriittisesti kuvaa kääntymystään aleniuslaisesta sosialistista leninistiksi. Mikä sopisi nimeksi Hokkasen perusteelliselle itsekritiikille? Kirja ei ole tutkimus eikä analyysi, ja tilitys tuntuu lievältä sanalta. Setälän aloittamassa teologisessa hengessä, olisiko synnintunnustus oikea sana? 

Miksi tällainen kirja, ketä se palvelee?

Ensinnäkin, kirjalle on selvä sosiaalinen tilaus monelta suunnalta. Jo viikkoja jatkuneessa sosiaalisen median ja sähköpostilistojen ennakkokeskustelusta päätellen monet entiset taistolaiset ovat kaivanneet poliittisten nuoruusvuosiensa itsekriittistä erittelyä. Tältä osin kirja täyttää ison aukon, sillä monissa aikalaismuistelmissa nuoruusvuosien taistolaisuus on kuvattu kovin pinnallisesti ja sievistellen.

Toiseksi ”taistolaisuus” on vielä yli neljän vuosikymmenen jälkeen käyttökelpoinen myyttinen leima, jota voidaan käyttää entisten taistolaisten nykyisten ajatusten mitätöimiseen. Taistolaiseksi leimaamalla torjutaan niin feministejä kuin uusien vasemmisto- ja ympäristöliikkeiden nuoria aktivisteja. Persujen Laura Huhtasaari leimaa kaikki ryhmät kokoomuksen keskivaiheilta vasemmalle kommunisteiksi. Muiden oikeistoryhmien hivenen älyllisemmässä nimittelyssä kommunisti ei ole vielä tarpeeksi paha leima, taistolaisuus ja stalinismi ovat tehokkaampia. Oikeiston politrukeille Hokkasen kirja antaakin vuosikausiksi sytykkeitä. Kirjaa ei pidä kuitenkaan tuomita sen hyväksikäyttäjien motiivien perusteella.

Niin Hokkanen itse kuin monet muut ovat nostaneet esiin taistolaisaikaa koskevan kunnollisen tieteellisen tutkimuksen tarpeen. Tätä toivetta on helppo kannattaa. 

Mutta tutkimus ei tule olemaan helppo. Kirjallista aineistoa on valtavasti, ja muistitieto puolen vuosisadan takaisista asioista on epäluotettavaa. Toisaalta pelkkiin kirjallisiin dokumentteihin nojautuminen antaa vajavaisen ja virheellisen kuvan taistolaisuudesta. Myös Hokkanen tuo kirjassaan esiin taistolaisuuteen ja koko SKP:n 70-luvun osapuolitaisteluun liittyvän harhauttavan piirteen: ihmiset ajattelivat hyvin monin tavoin Neuvostoliitosta ja Suomen tiestä sosialismiin, mutta ulospäin esiinnyttiin monoliittisen yksimielisinä. Toverien paine oli valtava voima, joka pani puolustamaan julkisuudessa sitäkin, mitä ei voinut sisimmässään puolustaa. Tästä sisäisestä ristiriidasta näyttää syntyneen myös Lauri Hokkasen kirjan käyttövoima.

Lukuvinkkejä taistolaisuudesta kiinnostuneille: 

Tutkimuksia:

Matti Hyvärinen: Viimeiset taistot (Vastapaino 1994)

Anna Kontula: Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan

Heikki Mäki-Kulmala:  Oman uhmansa vanki – Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan 

Kimmo Rentola: Kevään 1968 isänmaan toivot

 

Kaunokirjallisuutta:

Anja Snellman: Paratiisin kartta (SSKK 2000))

Riitta Vartti: Nuoruuden yliopistot (Kirjayhtymä 1992)

Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian (Kirjayhtymä 1990)

 

Muisteluksia ja muita aikalaiskuvauksia

Jouko Aaltonen: Agit prop – lauluja utopiasta (SKS-kirjat 2020)

Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu (Siltala 2018)

Heikki Mäki-Kulmala: Taistolaisuuden harmaa kirja (Pilot-kustannus 2004, ”vastakirja” Ilkka Kylävaaran teokselle Taistolaisuuden musta kirja, Tammi 2004) 

Kommentteja: 19

  1. Minulla ei valitettavasti ole tilaa tuolle teokselle, mutta hyvin näkyy mediassa.

  2. Mitä me vastustimme vastustaessamme Vietnamin sotaa? Emme ainakaan Pohjois-Vietnamin hyökkäystä Etelä-Vietnamiin.

    Olen muutamana päivänä harkinnut, ostaisinko Hokkasen kirjan. Jahkailu ei ole ollut minulle ominaista mutta nyt on näin. Oikeistorevisionistina olin jo 70-luvulla jossain määrin neuvostodiktatuurin hirveyksistä tietoinen, joten 500-sivuinen järkäle vanhan kertaamisena tuntuu haastavalta. Hokkasen omia tekemisiä kun kerrotaan kirjassa olevan vähän. Ne kuitenkin kiinnostavat.

    Jos Lauri kävi Mikkelissä keskuskansakoulua, polkumme ristesivät jo 50-luvun lopulla nykyisen Päämaja-koulun välitunneilla. Osallistuin vuosina 1973-76 varajäsenenä SDNL:n keskushallituksen kokouksiin pari poikkeusta lukuunottamatta. Laurilla oli niissä tapana puheenvuoroissaan sanoa ”näkemykseni mukaan”. Ilmaisu ei ollut ehdoton.

    Ilkka Alava Porvoo/Jyväskylä

  3. Siinähän oli sellainen loukku, että imperialismi oli arviomme mukaan tarvittaessa valmis käyttämään jopa fasismin murhanhimoisia voimia tavoitteidensa ajamiseen. Ainoa kunnollinen vastavoima fasismille oli Neuvostoliitto, sen oli jo historia osoittanut. Niinpä meidän piti tukea Neuvostoliittoa kaikissa oloissa, fasismia vastustaaksemme.

  4. Mikä on taistolaisuuden perintö? Yhdet kieltävät koskaan taistolaisia edes olleensa. Toiset myöntävät olleensa, mutta sanovat sen olleen suurta erehdystä. Kolmannet myöntävät olleensa ja näkevät taistolaisuudessa hyviä, joskin myös huonoja puolia. Neljännet myöntävät olleensa ja sanovat olevansa yhä. Kuka mitenkin menneisyyteensä suhtautuu.

  5. Upea jatke antikommunsimin merkkiteoksiin Suomessa .
    ”Minä ” eli hra Hokkanen pääosassa .
    Sivu- tai täysin mitättömässä osassa :Sosialismin ensimmäisen valtion rakennus julmien sotien keskellä ,sen 20 miljoonaa uhria ,ja valtavat ponnistelut ,N-L saavutukset ,jotka osin jopa ylsivät nykyajankin saavutusten yli .
    Neuvostoliitolla ,jolla ja vaikkakin kulussaan hyvin paljon puutteita ,virhe-arvioita ja kompastuksia -päätyen vastavallankumouksen voittoon oli ja on kuitenkin suunnaton merkitys koko maailmalle ,silloin ja edelleen.Niiden puutteiden ,kompastusten ,virhe-askelien analysointi , arvioi missä meni vikaan ,opit tulevan varalle ,olisivat se MUST jokaiselle kommunistille ,työväenluokan luokkataistelun uudelleen-jälleenrakentamisen kannalta . Varsinkin nyt kun työväenliike on peräätymisasemissa ,kapiatalismi tappaa ja imperialismi kulkee vaarallista tietään!

    Tämäntapainen minäkeskeinen kerronta kunkin oikeus ,mutta jääköön itsetutkiskelun ja omaelmänkerran uikutusjaksoihin.

    1. Hei. Se vain selvennyksenä Jussille, ettei Lare ikinä katsellut maailmaa ”Tiedonatajan toimituksen ikkunasta”. Hän ei ollut koskaan TA:n toimittaja, levikkiä oli hoitelevinaan jonkin aikaa konttorin puolella ilman mitään tekoa toimituksen tai toimittamisen kanssa. Risto U., TA:n toimittajana noin 25 vuotta.

      1. Risto, kiitos täsmennyksestä. Epätarkka ilmaus, pahoittelen. Ehkä tarkoitin vähän metaforisesti, Tiedonantajaan vahvasti sitoutuvan järjestötoimitsijan näkökulmaa. Toimitsija näkee asiat omasta näkökulmastaan, ja vähän kauempana olevat toisin. Osapuolikiistakin olivat aika kaukaisia vaikkapa Rääkkylässä ja Kiihtelysvaarassa, joissa käytiin ihan omia paikallisia kiistoja. Tätä monimuotoisuutta Lare ei kirjassaan onnistu mielestäni tunnistamaan, kun keskittyy Urho Jokiseen ja muihin vähemmistön johtohenkilöihin. Tätä puolta voisit Risto kommentoida asiaa tuntevana. Onko Laren analyysi Jokisen asemasta ja merkityksestä oikeaan osuva?

  6. Tuomas Nevanlinna toimitti 1991 ARG lehden 70-luku teemanumeron. Se on oikein hyvää kontrastia Laren muistelmille. 70-luku näyttäytyy vähän laajempana juttuna kuin Tiedonantajan toimituksen ikkunasta katsottuna. Lehti oli pienilevikkinen ja löytyy harvoista kirjastoista. Olisi kiva saada PDF koko numerosta, kaikista ”70-luku paraatin” puheenvuoroista. Itselläni on tallessa vain oma osuuteni. Mukaantulo taistolaisuuteen, mukanaolo ja exit – muutamalla sivulla. Kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu, ja aika samanlaiselta tuntuu vieläkin. ”70-luvun muistan” löytyy täältä: https://www.academia.edu/47781893/70_luvun_muistan_Suuri_70_luku_paraati_

  7. Ehkä taistolaisuudessa oli monille tärkeää se kokemus, miten tavallisesta duunarista tai opiskelijasta, nobodysta, tuli liikkeessä somebody. Ja se riitti antamaan merkityksen.

    1. Mielenkiintoinen huomio: Pentti ja muutama muu aatetoveri vaikuttivat omalta osaltaan minuun lapsena ja nuorena siten, että päädyin filosofiksi, vaikken marxilaiseksi. Suurten kysymysten pohdintaa harjoitettiin ja arvostettiin. Lapset ja nuoret otettiin keskusteluun mukaan. Henkilökohtaisesti tämä on taistolaisuuden kestävää perintöä universaalin ihmisarvon kannattamisen ja heikompien puolustamisen sekä yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen ymmärtämisen ohella.

  8. Mainio teksti! Kirja on tilattuna kirjastoon, Toivottavasti pian tulee. Totisesti toivoisi, etä joku ottaisi urakakseen tämän liikkeen historian kirjoittamisen ja ymmärtämisyrityksen, joku sellainen jolle asia ei ole liian tunteisiin käyvä. Ei se minusta vielä mahdotonta ole, ollaan me vielä hengissä eivätkä kaikki muistikuvat ole vääriä.
    Pentin esiin ottamien tekijöiden lisäksi on vielä yksi vahva ainakin minuun vaikuttanut voima: filosofia, ajattelu, maailmanselitys. Vaikka olen heittänyt roskiin Authorenkollektivin laatiman Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet, en ole heittänyt roskiin Kopninia enkä Leontjeveja, Marxeista puhumattakan.

  9. Monet sekä kriittiset että glorifioivat kertomukset ovat keskittyneet käsittelemään taistolaisuutta nuoriso- ja kulttuuriliikkeenä. Näitä paremmin Hokkanen yrittää kuvata suhdetta puolueopposition kovan stalinistisen ytimen ja sen ympärilleen kietoman nuorisoliikkeen välillä. Edelliselle sokea luottamus Neuvostoliittoon oli kuin olikin perusasia. Kirja on hyvää luettavaa kaikille, erityisesti sellaisille vasemmistolaisille, jotka eivät ole taistolaisilmiötä myöhäisen syntymän armosta kokeneet tai elättelevät siitä eri syistä romantisoivia käsityksiä. Kokeneetkin löytävät uusia faktoja ja voivat virkistää muistiaan. Tämä näin asiaan jossain määrin perehtyneen opponentin näkökulmasta.

  10. Hyvä kirjoitus ja arvio, Pentti. Itselläni tie kulki pikku pioneereista 60-luvulla nuorisoliittoon sivuten hippiliikettä koululaisjäjestöön ja sitten skdl-Skp, Euran valtuusto 1976. Miksi TAISTOLAISUUS? se oli toimimattomuuden vastakohta. Työväenliike tarvitsi toimintaa ja tietoa, ideologiaa. Vallankumous – Che, Lenin.

  11. Jätetään edelleen vuoden 1918 tapahtumat käsittelemättä sen sijaan hypätään kommunismin tutkiskeluun. Ihan hyvähän se on pohtia mitä missä miksi ja näin tapahtui. Hyvän se on miettiä mitä tuli tehtyä. Nytkin olisi hyvä miettiä mitä tehdään. Nythän ollaan vaihdettu vain imperialistin kyytiin. Onkohan ketään sitten tätä aikaa joku elošsa pohtimaan mitä tuli tehtyä.

  12. Taistolaisuutta vierestä enemmistökommunistien puolelta seuranneena ja sen linjaa kovasti vastustaneena minulla on vähän toisenlainen käsitys. Raittilan kirjoituksessa ohitetaan mielestäni kirjan yksi tärkeimmistä huomioista, TAISTOLAISUUS OLI USKONTO. Sitä se oli Helsingissä ja Tampereella ja muualla. Miksi me hurahdimme uskonlahkoon? Sitä taistolaisten ja enemmistöläistenkin pitäisi kysyä. Hokkasella tämä kysymys on esillä paremmin kuin kenelläkään aikaisemmin aiheesta kirjoittaneella.

  13. Ei suhde Neuvostoliittoon tullut aina selkeästi arvioitavaksi. Muistan havahtuneeni alkukesällä 1975, kun olin ETYK:n alla jakamassa lennäkkiä, jossa annettiin tuki NKP:n rauhanohjelmalle. Tajusin että ensimmäistä kertaa olen mukana kannattammassa jotain, kun siihen asti olin vastustanut Vietnamin sotaa, Chilen junttaa, Etelä-Afrikan rotusortoa, yksityisautoilua…
    Kuitenkin olin ollut jo pari vuotta nuorisoliittolaisaktiivi ja olisi luullut tämän kysymyksen nouseen esiin. Nousihan se siinä mielessä että hyväksyin NL:n vietnamilaisille myymät ilmatorjuntaohjukset ja sen, että monet Chilen pakolaiset pääsivät turvaan neukkuihin.
    Mutta vasta ETYK, jossa käsitimme sosialisten maiden pakottaneen länsimaat hyväksymään Euroopan uudet rajat ja sopeutumaan viime sotien lopputulokseen – ja samoihin aikoihin tapahtuneet amerikkalaisten tappio Vietnamissa ja Kreikan, Portugalin ja Espanjan ja siirtomaiden tapahtumat – antoivat kuvan, että elämme maailmanlaajuisesti sosialismiin siirtymisen aikaa. Se oli hyvin vahva mielikuva silloin. Olisi tuntunut oudolta sellaisessa vaiheessa ruveta kritisoimaan NL:a.

  14. Erinomainen teksti, kiitos tästä. Oma kokemukseni Joensuusta kertoo myöskin taistolaisuuden monimuotoisuudesta. Korpikommunismiin luiskahtaminen oli nuorelle hipille romanttinen lupaus vallankumouksellisista taustoista. Taistoja saatiin, muttei ehkä ihan sitä mitä odotettiin.
    JusSi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *