Artikkeli: Kulttuuri

16.1.2022 klo 09:03

Runoilijan matkassa

Runoilija, kirjailija, suomentaja, kriitikko Eeva-Liisa Mannerista on kirjoitettu paljon, mutta vasta sata vuotta hänen syntymänsä jälkeen ilmestyi ensimmäinen varsinainen elämäkerta. Mannerin kuolemastakin on ehtinyt kulua yli kaksikymmentäviisi vuotta. Eeva-Liisa Manneriin nuorena kirjallisuuden opiskelijana tutustunut ja sittemmin muun muassa äidinkielen lehtorina toiminut Marja-Leena Tuurna onneksi tarttui tehtävään. Kuten hän kirjan alkusanoissa toteaa, ”.. vuosi vuodelta kutsu yhteiselle matkalle on kuulunut yhä voimakkaampana”. 

Manner, hänen rikas, monipuolinen kirjallinen tuotantonsa ja elämänsä ei suinkaan tyhjene tähän elämäkertaan. Kirjoitettavaa jää muillekin. Minä en kaipaakaan 800-sivuisia elämäkertoja. Mieluummin luen tiiviimpiä, eri kulmista valotettuja elämänkuvauksia. Tuurna toteaakin kirjoittaneensa vain yhden mahdollisen henkilökuvan.

Elämäkerta ei etene suoraviivaisen kronologisesti ajassa, vaan enemmän teemoittain. Se toki alkaa Eeva-Liisan lapsuudesta.

Luonto oli hänen innoittajansa

Manner syntyi Helsingissä 5.12.1921. Hänen äitinsä kuoli syntymän jälkeisenä päivänä espanjantautiin ja lapsen kodiksi tuli äidin vanhempien koti Viipurissa. Villistä ja rohkeasta pikkutytöstä sukeutui mummolassa arka ja vetäytyvä tyttö, mihin vaikutti ajan karuuden ohella mummon ankara uskonnollisuus. ”Mutta mummon rakkaus kulki mustiin puettuna, se oli yhtä ankea ja murehtivainen kuin mummon virretkin”, Manner on todennut. 

Hänen kotipaikkojaan olivat Viipurin vuosien jälkeen Helsinki, vaihtelevasti Orivesi, Tampere, Haviseva, Andalusian  Churriana, Ruovesi. Eeva-Liisa Manner rakasti luontoa kaikkineen; se puhutteli häntä usein enemmän kuin ihmiset. Churrianasta hän etsi auringon lämpöä, mutta löysi sieltä myös Tamperetta tutumman ja läheisemmän miljöön ja ilmapiirin. Andalusiaan muuttoaan ja kirjoittamistaan hän selitti Viipurin ikävällään. Tuurna kertoo, että ”Viipuri merkitsi Mannerille kaiken hyvän alkua, kadotettua rakkautta, syliä, jota hän kaipasi… Mutta sieltä oli myös lähtöisin yksinäisyys sekä elämän mittaiset järkytykset”. 

Eeva-Liisa Mannerille Ruoveden Patalan maisemat olivat rakkaita. (Kuva: Tammi, kirjan kuvitusta.)

Manneria pidetään 1950-luvun modernin runon edelläkävijänä. Ensimmäinen runokokoelma Mustaa ja punaista ilmestyi jo vuonna 1944. Suurta ihastusta saavuttanut menestys oli vuonna 1956 ilmestynyt kokoelma Tämä matka. Sen myötä Manner astui suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Menestyksiä olivat useat myöhemmätkin runoteokset ja näytelmät. Eros ja Psyhke, Orfiset laulut, Niin vaihtuivat vuoden ajat, Kirjoitettu kivi, Fahrenheit, Jos suru savuaisi, Poltettu oranssi, Varokaa voittajat, Kuolleet vedet, Hevonen minun veljeni, Kissarunot. Täydellinen teosluettelo löytyy kirjan lopusta.

Ulla-Leena Alpin avaamassa Eeva-Liisa Mannerin aukiota elokuussa 2015. (Kuva Sinikka Torkkola)

Manner oli tuottelias kirjailija, kirjojen ja elokuvien kriitikko, sekä ahkera suomentaja. Hän käänsi maailmankirjallisuutta monista kielistä. Myös hänen yksittäisiä runojaan käännettiin yli kahdellekymmenelle kielelle. Manner oli myös runsaasti palkittu. Hän sai muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon kahdeksan kertaa ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon yhdeksän kertaa.

Tuurna mainitsee Tampereen kaupungin muistaneen vuonna 2015 Manneria myös omalla nimikkoaukiolla Ojakadun päädyssä. Kyllä, tämä toteutui valtuustoaloitteeni pohjalta. Aukiolle kiinnitetyssä laatassa on ehdottamani teksti Mannerin esseestä Parnasso-lehdessä. ”Ihmisen koti on kai siellä missä hän ymmärtää ympäristönsä”. 

Eeva-Liisa Manner sai kokea paljonkin kirjallista menestystä, mutta oman tulkintansa mukaan hän oli ”epäonnistunut” elämässään. Toiseuden, ulkopuolisuuden kokemukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Rakkauden täyttymys, se mitä jokainen ihminen kaipaa, ei hänen kohdallaan toteutunut. Ystävyydestä lehtori Anna-Liisa Mäenpään kanssa Eeva-Liisa oli toivonut  enemmänkin. ”… olin tavannut erään ehyen ja kirkkaan olennon… Juuri tuo ylimaallisuus poltti minua ja sytytti oudon kaipauksen, joka muistutti uskonnollista elämystä”. Mäenpää tuntuu säikähtäneen Mannerin voimakkaita tunteita ja vetäytyneen kauemmaksi. Ystävyys kuitenkin säilyi ja kirjeenvaihto jatkui.

Ihminen Eeva-Liisa Manner piirtyy elämäkerrassa hyvin esiin, mistä itse pidin. Toki hänen tuotantonsakin etenkin runojen osalta valottuu ja on kiinnostavaa lukea millaisiin elämänvaiheisiin eri kokoelmat ovat syntyneet. Tai pikemminkin millaisista elämänvaiheista ne kumpuavat. Mannerin muun tuotannon tarkkaa analyysia voi lukea muun muassa Tuula Hökän ansiokkaista tutkimuksista. 

Ihmisenä Eeva-Liisa Manner oli arka ja eristäytyvä, ujo, mutta myös huumorintajuinen, hauska, hullutteleva, boheemi. Räväkkäkin. Kun hän Tampereen Teatterikesän vastaanotolla Raatihuoneella heitti viinilasillisen epämiellyttäväksi kuvittelemansa valokuvaajan kasvoille ja sai maksaa siitä mielisairaalareissulla, ei hän voinut ymmärtää moista pikkumaisuutta. Hänhän oli ollut vain temperamenttinen, ei hullu. Ehkä hän oli vähän hullukin, ainakin suunnattoman luova ja omaperäinen ihminen. Huolehtivainen hän myös oli – muiden kuin itsensä suhteen. 

Runoissa kuulee musiikin

Anna-Liisa Mäenpään ohella kirjassa tulevat vastaan Tampereella vaikuttaneet kulttuuripersoonat, kuten Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä, Veikko Sinisalo sekä Sara Hildén, jonka huvilassa Espanjassa Eeva-Liisa asui ennen oman Churrianan mökin hankkimista. Näistä yhteyksistä ja ylipäätään aikakauden kulttuurielämästä olisin mielelläni lukenut enemmän, vaikka Eeva-Liisa itse eristäytyi kulttuuripiireistä.

Kun puhutaan Mannerista ei voida sivuuttaa musiikin merkitystä niin hänen taiteessaan kuin arjessaan. Viipurin kotiaan hän kuvaili soittorasiaksi. Isoisä oli pianonvirittäjä ja -korjaaja. Isä ei soittanut, mutta soittimien kunnostamiseen kuuluvat äänet jäivät tytölle mieleen. 

Johan Sebastian Bach, ennen muuta hän on mukana lukuisissa Mannerin runoissa. Niistä löytyy myös Wolfgang Amadeus Mozart. Monet runot ovat itsessäänkin kuin musiikkia. Ne ovat kirkkaita ja syviä, usein yksinäisiä. Moneen kertaan hiottuja.  

Marja-Leena Tuurna on sirotellut elämäkertaan runsaasti Mannerin runoja kuvamaan runoilijan kirjoittamisen prosesseja ja elämänvaiheita. Alla niistä yksi, itseyttä ja erillisyyttä pohtiva runo kokoelmasta Kirjoitettu kivi.

Eeva-Liisa Manner viihtyi Churrianassa, jonka ilmapiirin hän sanoi lievittävän Viipurin ikävää. (Kuva: Tammi, kirjan kuvitusta.)

”Olen kuin tyhmä hirvi
joka näkee kuvansa vedessä
ja luulee hukkuneensa.
Tai mitä se luulee?
Ehkä se näkee siellä toisen hirven.

Mutta sillä ei ole kovin paljon eroa.
Minun on tultava siksi mikä olen
eikä siksi mikä luulen olevani
tai mikä tahtoisin olla;
ei myöskään siksi mikä sinä olet (tai se toinen);

tämä minun tulemiseni on hidasta riisuutumista:
jättää yksilöllisyyden vaatteet
yhteisyyden rannalle ja uida,

minun on aina uitava ylitse, aina toista rantaa kohti;
näin jo kerran anonyymin varjoni

   kiipeävän jyrkännettä ylös
ja häviävän metsän hiljaisuuteen, palaamatta”.

Lisää aiheesta Vasen Kaista-verkkolehdessä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.