Kotimme ikkunasta näkee Tampereen ystävyyskaupungin mukaan nimettyyn Kiovanpuistoon. Lenkkeilytän koiraamme siellä usein. Parhailla lenkeillä törmäämme Mustin kaveriin Toukoon, jonka kanssa painiessaan yhdeksänvuotiaamme menee nuorukaisesta. Puistoon on rakennettu lapsille lumesta suuri liukumäki, jota korttelin pienimmät koululaiset päivän päätteeksi laskevat. Oman lapseni mielestä laskijan täytyy saada yläfemma, joten minä ojennan käteni odottamaan.
Kaiken keskipisteenä puistossa paistattelee Anneli Sipiläisen vuonna 1981 loihtima kaunis ystävyyskaupunkipatsas, jossa kaksi ihmistä pitelee välissään suurta pronssirengasta. Lapseni mukaan rengas on portaali, jolla voi siirtyä aineettomasti paikasta toiseen. Minä toivon, että se tosiaan olisi: portaalin lävitse olisi voinut paeta, kun Venäjän sotajoukot saapuivat Kiovaan. Väittävät iskevänsä vain strategisesti tärkeisiin kohteisiin, mutta valehtelevat.
Torstaina Tammerkoski valaistiin Ukrainan lipun värein ja pormestarimme tarttui kynään lähettääkseen kirjeen Kiovan pormestari Vitali Klitshkolle. Perjantaina Vitali Klitshko tarttui aseisiin ja Kiovan asukkaat alkoivat tehtailleet kaupunkinsa puolustukseksi polttopulloja. Minä olen katsellut ikkunasta rauhallista Kiovanpuistoa ja juonut kahvia. Miettinyt Karjalasta evakkona lähtenyttä mammaani ja sitä, mitä hän opetti, kun olin pieni: jos kone lentää kohti, täytyy juosta sitä päin, sillä silloin tähtääminen on vaikeampaa. Pelkään kiovalaisten jo tietävän, onko tämä totta.
Ystävyyskaupunkimme mukaan nimetyssä puistossa sulaa hiljalleen lumi. Sulaessaan se paljastaa pensaat, vetisen nurmen ja muutaman koirankakan. Pelkään ajatella, mitä ystävyyskaupungissamme kerran hälvenevän savun alta paljastuu. Minä niin toivon, että meillä tosiaan olisi portaali.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton aluevaltuutettu ja varavaltuutettu Tampereelta.