Artikkeli: Kulttuuri

8.2.2022 klo 15:58

Syttyvät, hehkuvat, maailmalle säteilevät

Ulla-Leena Alppi kijoittaa Suvi Ratisen Naisten huoneista, joissa esitellään kymmenen viime vuosisadan alkupuolen kirjailijanaista.

Kirjailija Suvi Ratinen työskenteli pitkään Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa, ja kiinnostui kirjailijoiden työtiloista. Innoitusta kirjoittaa kirjailijanaisten huoneista sysäsi eteenpäin Ratisen lukema Virginia Woolfin Oma huone. Se ilmestyi Englannissa vuonna 1929, ja esiteltiin Suomessakin jo seuraavana vuonna Sininen kirja– nimisessä kirja- ja taidelehdessä. Meni vielä viisi vuosikymmentä ennen kuin teos ilmestyi suomeksi Tammen kustantamana ja Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

”Tarvitaan välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone, jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta”; tästä Woolfin johtopäätöksestä tuli klassikko jo hänen aikansa naisasialiikkeessä. Käsite ”oma huone” on myöhemminkin vakiintunut kuvaamaan naisten itsenäisyyttä ja luovuuden ehtoja. Oma tila voi olla konkreettisesti oma huone, mutta se voi olla myös henkinen tila. Esimerkiksi naisten kirjallisuus- ja lukupiirejä naiset nimittävät usein omaksi huoneekseen.

Röyhelöitä ja rimpsuja rakastavan Hella Wuolijoen huone Merilinnassa oli suuri ja elegantti. (Kuva kirjan kuvitusta.)

Vuodesta 1993 kokoontunut oma neljän naisen lukupiirimme otti nimekseen Hellahuone. Halusimme nimeen viittauksen Virginia Woolfin omaan huoneeseen ja halusimme myös viittauksen johonkin arvostamaamme kirjailijanaiseen. Nimen etuosan nappasimme Hella Wuolijoen etunimestä.

Suvi Ratinen on valinnut kirjaansa kymmenen Suomessa vaikuttanutta kirjailijanaista, jotka ovat kutakuinkin Virginia Woolfin (1882–1941) aikalaisia. Nämä naiset edustavat toista, muun muassa Fredrika Runebergin ja Minna Canthin jälkeistä naiskirjailijoiden sukupolvea. Heidän katsotaan vakiinnuttaneen Suomessa naisten rohkaistumista kirjoittamisen poluille. Kirjoittavien naisten määrä kasvoi samaan aikaan, kun naisten osallistuminen kodin ulkopuoliseen työelämään lisääntyi. Kirjoittavilla naisilla aktualisoitui kysymys omasta työtilasta.

Suvi Ratinen antaa Virginia Woolfin johdattaa kirjansa huoneisiin siteeraamalla Woolfia: ”Huoneet ovat niin täydellisen erilaisia; ne ovat tyyniä tai myrskyisiä; ne avautuvat merelle tai päinvastoin vankilan pihalle; niissä riippuu pyykkiä; tai ne kimaltavat silkein ja jalokivin; ne ovat karheita kuin hevosen jouhet tai pehmeitä kuin höyhenet…”.

Sellistä salonkeihin

Toden totta tämä pätee myös Ratisen kymmenen kirjailijanaisen huoneisiin. Siinä missä Maila Talvio sai sulkeutua komean kulttuurikotinsa tarkoin varjelemaansa omaan huoneeseen, joutui Ain’ Elisabet Pennanen tyytymään vaatimattomiin kirjoittamisolosuhteisiin. Enonsa luona väliaikaisesti asuessa Ain’ Elisabet huokaa: ”Onnellinen se, joka omaisi tällaisen pienen kamarin, jossa syttyä, hehkua ja säteillä maailmalle”.

Upeita kulttuurikoteja asuttivat ajoittain myös Aino Kallas, Hella Wuolijoki, Anni Swan sekä Helmi Krohn, mutta muun muassa Krohnilla oli Kaivopuiston Merilinnan kodissaan silti työtilansa makuuhuoneen nurkassa. Aviomiehellä oli oma, tilava työhuoneensa. Näin oli myös Maria Jotunin ja monen muun kohdalla; kirjoittavien naisten aliarvostus näkyi selkeästi myös kulttuurikotien huonejaoissa. Kuten Aino Kallas toteaa, suodaan miehille työrauha ”ilman vähintäkään vastalausetta”. Useimmilla kirjailijanaisilla oli lapsia ja jos heillä ei ollut palvelijaa oli lastenhoito naisten vastuulla.

Hella Wuolijoen kirjailijataipaleelle osui äärimmäisiä olosuhteita. Muhkeassa kahdenkymmenenseitsemän huoneen Marlebäkin kartanossaan hän saattoi valita kirjailijan kammionsa. Valinta oli makuuhuoneen pylväsvuode, jossa hän tyynyihin nojaten saneli tekstiä sihteereille. Yksi heistä oli Hertta Kuusinen. Ehkä eniten Hellan luovuus kuitenkin kukki Katajanokan vankilan pienessä sellissä, jossa hän eli kuusitoista kuukautta maanpetoksesta syytettynä ja kuolemaan tuomittuna. Välirauhan ehtoihin kuului poliittisten vankien vapauttaminen. Vapautuessaan Hella puhui ”omasta valoisasta kuritushuoneestaan”. Pehmeämpää patjaa hän toki oli kaivannut selliinsä.

L. Onerva peitti Merilinnan asunnon aution nurkan leveällä, turvallisuuden vaikutelmaa lisäävällä kirjahyllyllä. (Kuva kirjan kuvitusta.)

Naisten erikoisempia kirjoittajan huoneita olivat vankilan ohella myös tuberkuloosiparantoloiden ja mielisairaalan huoneet, joissa luovuuttaan toteuttivat Aino Kallas sekä L. Onerva. Minulla on oma huone, kirjoitti Onerva puolisolleen Leevi Madetojalle ranskaksi, koska sairaalassa tarkkailtiin sieltä lähteviä kirjeitä. Kirjoittamisrauha ilman lasten hälinää oli elintärkeä useimmille, mutta esimerkiksi Hilja Haahti ei nosta esiin äidinroolin ja luovan työn yhdistämisen vaikeutta, eikä oman huoneen merkitystä. Ratisen mukaan ”Haahti haluaa ikään kuin torjua woolfilaista teesiä aineellisten tekijöiden merkityksestä luovuudelle”.

Joidenkin innoittajana oli luonto, sekä vaatimattomat kesämökit. Elsa Heporauta pakeni kulttuurikotinsa ihmispaljoutta mökin saunakamariin ja tarjosi työskentelyrauhaa muun muassa Maria Jotunille. Anni Swan, joka oli kasvanut kirjailijaksi jo lapsuutensa huvilan sinisessä tornikamarissa, kirjoitti mielellään rantakallioilla ja metsämättäillä. ”Erämaa itsessään oli hänen ateljeensa, lumolinna, luovuuden lähde”. Hilja Haahti piti siitä, että kattona oli taivas, istuimena kivi. Matkat Eurooppaan olivat myös suosittuja ja suuren inspiraation lähteitä.

 Professorilinnakkeen luovat naiset

Aikalaisia kun olivat, kirjailijanaisista jotkut olivat myös ystäviä ja ainakin tuttuja kollegoita keskenään. Hella Wuolijoki ja Aino Kallas tapailivat jo nuorina sivistyspiirien suosimassa kahvila Wernerissä ja harrastivat Hellan mukaan ”psykologista juoruilua, mikä on juorutaidon korkein aste ja luvallinen vain kirjailijoille, mutta juorulta sekin tuoksui”.

Sukulaissuhteitakin naisten kesken oli. Varsinaista naisverkostoa he eivät Ratisen mukaan muodostaneet, mutta useilla heistä oli omat laajat yhteytensä. Tämän ajan luku- ja kirjallisuuspiirit eivät todellakaan ole mikään uusi keksintö. Kirjallisia salonkeja pitivät muiden muassa ”sosialistiprinsessa” Wuolijoki, kosmopoliitti Aino Kallas, sivistäjä Helmi Krohn, sekä kansalaisaktivisti Maila Talvio. Talvion salonki laajeni kirjallisuudesta myös politiikkaan, kuten tietysti myös kansanedustajana ja Yleisradion pääjohtajana toimineen Hella Wuolijoen salonki.

Holja Haahdin kirjoituspaikka tuoli ja pieni pöytä

Mielenkiintoinen havainto on se, että Helsingin Kaivopuistossa sijaitseva jykevä Merilinna, joka oli tunnettu porvarillisten, vanhojen sukujen, miesprofessorien ja -poliitikkojen tyyssijana, oli niin monen kirjailijanaisen kotipesä jossakin kohtaa heidän taivaltaan. Merilinnassa asuivat ja työskentelivät osin samaan, osin eri aikoihin Aino Kallas ja Helmi Krohn, Hella Wuolijoki, sekä vaatimattomassa alivuokralaishuoneessa Krohnin perheen seinän takana superlahjakas L. Onerva, joka tapaili Eino Leinoa, toista lahjakasta.

Suvi Ratisen Omat huoneet on viidentoista vuoden työn tulos. Ja mikä tulos – äärimmäisen kiinnostava vierailu kirjailijanaisten erilaisiin huoneisiin, aineellisiin ja henkisiin. Eikä pelkästään huoneisiin, vaan myös kymmenen kirjailijan henkilökuviin, hiottuihin pienoiselämäkertoihin. Kirja on sukellus reilun vuosisadan taakse maailmaan, jossa naisten oikeuksien puolustajilla oli jo historialliset edeltäjänsä, mutta jossa monet oikeudet olivat vasta kehittymässä.

Hyvän kirjan ei todellakaan tarvitse olla tiiliskivi. Tässä 240-sivuisessa teoksessa jokainen sivu elää, tulvii merkityksiä. Kirjan lähdeluettelo on vakuuttava ja kuvitus upea. Ja ne kirjavinkit! Huomasin, miten paljon itselläni riittää vielä tutustumista kymmenikön teoksiin. Anoppini kirjahyllyistä omaamme kulkeneet Aino Kallaksen päiväkirjat jo odottavat lukijaansa.

Suvi Ratisen Omat huoneet kuuluu jokaisen kirjoittavista naisista kiinnostuneen kirjahyllyyn. Ilman omaa huonettakin teos on rikas matka myös omiin sisäisiin huoneisiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.