Kesäkuussa kuntapolitiikan vuosikello on yleensä edennyt tulevan vuoden suunnitteluun: talouden raamit alkavat olla suurin piirtein selvillä. Tänä vuonna talousarvion laadinta on huomattavasti tavallista hankalampaa. Valtavia avoimia kysymyksiä on niin tulo- kuin menopuolellakin.
Yhtäältä työllisyystilanne Tampereella on hyvä, parempi kuin neljääntoista vuoteen, ja verotulojen kasvu ollut voimakkaampaa kuin mitä osattiin odottaa. Toisaalta koronakriisin jälkimainingeissa alkanut rakentamisen buumi on nostanut rakennusmateriaalien hintoja, ja Ukrainan sodan vaikutukset energian hintaan heijastuvat aivan kaikkeen, lämmityskuluista logistiikkaan. Nurkan takana häämöttävä ruokakriisi tuo oman mausteensa kokonaisuuteen, ja se huolestuttaa itseäni tällä hetkellä valtavasti – ei tosin niinkään Tampereen talouden, vaan tamperelaisten vuoksi.
Maailmantalouden kuohunnan lisäksi sosiaali- ja terveyspalvelut kuluineen ja tuloineen siirtyvät vuodenvaihteessa hyvinvointialueen hellään huomaan. Laskelmat sen lopullisista vaikutuksista Tampereen kaupungin kassaan päivittyvät melkeinpä viikoittain.
Ei siis mikään ihme, että kaupunginhallitus lykkäsi hiljattain talouden kehyksistä päättämistä elokuulle, vaikka normaalisti asia lyödään lukkoon jo ennen juhannusta. Meillä ei ole vielä riittävän hyvää ymmärrystä siitä, miltä kaupungin talous ensi vuonna näyttää, jotta voisimme käydä keskusteluja rahanjaosta sen pohjalta.
Viime aikoina on muutenkin tuntunut siltä, että tietoon perustuva päätöksenteko on ollut poikkeuksellisen vaikeaa. Vaikka kaikki maailman tieto olisi poliitikon saatavilla ja omaksuttavissa, ei epävarmassa tilanteessa välttämättä ole oikeita ratkaisuja. Kuten Li Andersson kirjoitti taannoin Nato-päätöksestä: “Monimutkaisessa maailmassa voi olla niin, että sekä ne, jotka kannattavat Nato-jäsenyyttä turvallisuutta lisäävänä ratkaisuna (pidäke) että ne, jotka vastustavat sitä turvallisuutta vähentävänä (jännitteet), ovat oikeassa.”
Aivan oma kysymyksensä on yhteiskunnallisen muutoksen kieltäminen tai pelko. Nämä sinänsä inhimilliset reaktiot saavat aikaan huonoja päätöksiä riippumatta siitä, kuinka monesta tuutista tietoa yritetään kaataa päättäjien pöytään. Polttoaineen hinnan noustessa on esimerkiksi jo ilmaantunut painetta siirtää kasvaneita kustannuksia bussilippujen hintoihin – vaikka joukkoliikenteen taksojen nostaminen tiedetään täysin järjettömäksi valinnaksi tilanteessa, jossa liikennejärjestelmämme kestävyys on jo valmiiksi valtava haaste, ja ihmiset muutenkin vaikeuksissa kalliiden bensa-autojensa kanssa.
Pöydällä voisi olla parempiakin vaihtoehtoja, kuten Saksa osoitti tarjotessaan kansalaisilleen vain yhdeksän euron hintaiset paikallisliikenteen liput kesäksi (Yle 23.5.2022). Tällainen joustavuus kuitenkin vaatii ajatusmallien ja prioriteettien päivittämistä vastaamaan muuttunutta maailmantilannetta. Ja se jos mikä on vaikeaa, etenkin niille jotka ovat ripustaneet tulevaisuususkonsa rajattoman talouskasvun ja yksityisautoilun varaan.
Uskon, että kokonaisuutena päättäjien rooli julkisen rahan jakajana ei ole ainakaan helpottumassa tulevina vuosikymmeninä. Epävarmuuden kasvaessa tietoon perustuvia päätöksiä on varmasti entistä vaikeampi tehdä – ja siksi päätösten vaikutusten arviointi on myös entistä tärkeämpää. Ilmastonmuutos aiheuttaa väistämättä kuohuntaa, konflikteja ja talouskriisejä siinäkin erittäin toivottavassa tapauksessa, että oikeudenmukainen siirtymä kestävään yhteiskuntaan saadaan toteutettua ennen ekosysteemien ja yhteiskuntien romahdusaaltoa. Toisaalta ehkäpä osa päätöksistä myös helpottuu, kun yhteiskunnan toimintoja ei voida enää luottaa kestämättömien rakenteiden varaan: on vain pakko valita toisin.
Ehkä tämän vuoden budjettineuvotteluihin voi suhtautua harjoituskierroksena. Hankalampiakin aikoja on todennäköisesti edessä.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja Tampereelta.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.