Kun hyvinvointialueet ensi vuonna aloittavat toimintansa luovat ne myös oman päätöksenteon ja yhteiskunnallisen keskustelun kulttuurinsa. Toivon sen olevan mahdollisimman avointa, demokraattista, luovaa ja ihmisten erilaisia elämäntilanteita huomioivaa.
Erityisesti toivon uudenlaista, ymmärtävämpää ja vivahteikkaampaa keskustelua lastensuojelusta. Siitä on perinteisesti puhuttu ongelmakeskeisesti ja usein myös negatiiviseen sävyyn. Kun tehdään lasten huostaanottoja, puhutaan paljon niiden kalleudesta, ja ne nähdään yksiulotteisesti ikävänä, lähes rangaistuksenomaisena toimenpiteenä. Toki huostaanottojen taustalla onkin yleensä surullisia asioita, mutta itse huostaanotto on monelle lapselle ja nuorelle pelastus, toivoa tuova ratkaisu.
Helmikuussa vietettiin kansainvälistä sijaishuollon päivää, jolloin lastensuojelujärjestöissä nostettiin vahvasti esille yleisen keskustelukulttuurin merkitys huostaan otetuille ja/tai sijoitetuille lapsille. Nämä lapset ovat saattaneet ensimmäisten elinvuosiensa aikana kokea enemmän kärsimystä kuin useimmat meistä aikuisista koko elämänsä aikana. Jos he jatkuvasti kuulevat puhuttavan itsestään ongelmalapsina- ja nuorina, yhteiskunnalle paljon maksavina, jotenkin menetettyinä tai ainakin ”tavallisia” lapsia heikomman ”ennusteen” lapsina, ei tämä voi olla vaikuttamatta lannistavasti lasten omaan käsitykseen itsestään.
On tärkeää olla huolellinen siinä, ettei näiden lasten tarinaa kirjoiteta valmiiksi heidän ulkopuoleltaan. Heillä on kaikkien lasten tavoin halu pärjätä koulussa, valmistua ammattiin, kokea olevansa arvokkaita, elää ainutkertaista elämäänsä ilman minkäänlaista stigmaa. Vaikeinakin aikoina ihmisen elämään kuuluu toivo. Tämä oikeus on myös, ja ihan erityisesti lastensuojelua tarvitsevilla lapsilla.
Toivoon perustuva puhe valaa uskoa myös lastensuojelun työntekijöihin. Heidänkin jaksamiselleen on merkitystä sillä, millaista on arjen lastensuojelupuhe.
Kirjoittaja on vasemmiston tamperelainen kaupunginvaltuutettu sekä sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäsen.