Tämä viimeisin kierros alkoi Helsingin sanomien artikkelilla, jossa yhdeksän naista syytti kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydmania epäasiallisesta käytöksestä. Sitten uutisoitiin kirjailija Panu Rajalalle langetetusta lähestymiskiellosta. Sitten puhututti salakuva, jonka Valta kuuluu kansalle -puolueen varapuheenjohtaja oli ottanut vihreiden kansanedustaja Iiris Suomelan lyhyehköstä hameesta.
Seuraavalla viikolla Yle uutisoi kyselystä, jonka mukaan seksuaalista häirintää kertoo politiikassa kokeneensa 29 kansanedustajaa. Luku uutisoitiin suurena, vaikka itse kyllä pidin sitä hämmästyttävän pienenä. Ainakaan se ei eroa mitenkään oleellisesti muiden työpaikkojen tuloksista.
Jälleen tuli siis todennettua, että Suomessa esiintyy edelleen seksuaalista häirintää, vaikka kaikki mahdolliset tahot ovat julistaneet nollatoleranssia ja ilmaisseet paheksuntansa jo vuosikausia. Sitä esiintyy myös politiikassa, eli niiden keskuudessa, joiden ainakin pitäisi tehdä asialle jotain.
Uutisointi tavoitti minut kirjoittamassa esseetä feminismin ikonista Simone de Beauvoirista. Koska seksuaalinen häirintä on nykypäivän feminismin ydinkysymyksistä ja aineisto sopivasti työpöydälläni, päätin vilkaista, mitä Beauvoir aiheesta kirjoittaa.
Vastaus: ei mitään.
Mitä Beauvoir sanoi seksuaalisesta häirinnästä?
Tai siis – tuskin mitään. Simone de Beauvoirin muistelmista löytyy kyllä lukuisia kohtauksia, joita on vaikea omasta ajastamme käsin hahmottaa muuna kuin seksuaalisen häirinnän tai väkivallan kokemuksina.
Aikansa porvaristyttöjen tapaan Beauvoir eli varsin rajoitetun nuoruuden: vielä 16-vuotiaana äiti tarkasti kaikki hänelle saapuvat kirjeet ja päätti, mitä kirjoja hänen oli soveliasta lukea. Beauvoir kertoo olleensa tuolloin vielä siinä määrin tietämätön seksuaalisuuteen liittyvistä ilmiöistä, että jouduttuaan ensimmäisen kerran häirityksi, hän ei ymmärtänyt tapahtunutta:
“Olin noin kuudentoista ikäinen, kun yksi tädeistäni vei sisareni ja minut Pleyelin saliin katsomaan matkailuelokuvaa. Kaikki istumapaikat oli varattu, ja me jäimme seisomapaikoille. Hämmästyneenä tunsin, miten kädet kopeloivat minua villakankaisen päällystakkini läpi; luulin että joku yritti varastaa laukkuni ja puristin sen tiukemmin kainaloon; mutta kädet jatkoivat hipelöimistä, älyttömästi. En tiennyt mitä sanoa tai tehdä: seisoin hievahtamatta paikallani. Elokuvan päätyttyä eräs ruskeaan huopahattuun sonnustautunut mies osoitti minua naureskellen ystävälleen, joka myös alkoi nauraa. He pilkkasivat minua: miksi? En kerta kaikkiaan tajunnut.”
Pari vuotta myöhemmin Beauvoir seikkaili kuitenkin jo salaa Pariisin yöelämässä, joka hänen kertomansa perusteella ei hirveästi poikennut oman nuoruuteni Tampereen baariskenestä. Hän mainitsee muun muassa sukupuolielintään esittelevän miehen ja kertoo, miten joutui useamman kerran pakenemaan väkisinsuutelijoita.
Muitakin tilanteita oli. Kirjoittajauran alkumetreillä hänelle tarjosi apuaan perhetuttaviin kuuluva herra, joka halusi käydä kahvilla keskustelemassa eroottisista aiheista, ihan vain tieteellisestä näkökulmasta. Kerran lukuhetken puistossa keskeytti viereisessä pensaassa masturboivan miehen huohotus.
Ensimmäisissä maininnoissa tilanne päättyy, kun Beauvoir pakenee paikalta ”peloissaan” tai ”kauhuissaan”. Sittemmin asetelma kuitenkin muuttuu. Häirintä ei häviä tai käy yhdentekeväksi, mutta nuori nainen oppii, miten päästä niissä niskan päälle. Esimerkiksi Beauvoir kertoo tehneensä parikymppisenä yksin pitkiä matkoja maaseudulle:
”Pari kertaa jouduin pistämään järjestykseen kuorma-auton kuskin, kerran kauppamatkustajan, joka jätti minut keskelle tietä, kun en lähtenyt peuhaamaan hänen kanssaan ojanpohjalle, mutta liftaamista en lopettanut.”
Eräs muistelmien sivujuonne onkin tarina nuoresta naisesta, joka kohdatessaan häirintää ensin hämmentyy, sitten pelästyy ja lopulta opettelee hallitsemaan häirintätilanteita. Siinä ei sinällään ole mitään kovin ihmeellistä – sopeutuminen lienee ollut ainoa vaihtoehto, jos aikoi elää 1900-luvun alkupuoliskon Ranskassa itsenäisen naisen elämää.
Sen sijaan kiinnostavaa on, miten kaikkia häirintää sisältäviä kohtia yhdistää merkityksellisyyden ja yhdentekevyyden ristiriita. Toisaalta ne on esitetty toteavaan sävyyn, ikään kuin arkisina itsestäänselvyyksinä:
”[palasin maanantaisin Jean-Paul Sartren luota] puoli kuuden junalla enkä voinut nukkua silmällistäkään, koska aina oli vastapäätä tai vieressä joku joka halusi pitää polvipeliä”.
Toisaalta kertojan ääni kuuluu viisikymppiselle Simone de Beauvoirille, johon nämä nuoruuden tapahtumat ovat vaikuttaneet niin syvästi, että hän ne muistaa ja katsoo aiheelliseksi kirjoittaa niistä vielä kymmeniä vuosia myöhemmin. Jotta tapaus päätyisi muistelmiin, tulee sen siis kaiketi olla jollakin tasolla tärkeä sekä nuorelle että keski-ikäiselle Beauvoirille.
Tästä ilmeisestä merkityksellisyydestä huolimatta en ole löytänyt Beauvoirin tuotannosta yhtään tekstiä, jossa hän olisi käsitellyt seksuaalista häirintää erillisenä kysymyksenä. En, vaikka kirjoja ja artikkeleita on useita tuhansia sivuja ja Beauvoir on käsitellyt niissä perusteellisesti useimpia muita oman aikamme feministisiä kysymyksiä (muun muassa seksismi, abortti, avioero, hoivataakka, jne.).
Seksuaalinen häirintä – uusi ja vanha kysymys
Syy tähän lienee melko yksinkertainen: seksuaalinen häirintä erillisenä ilmiönä hahmottui ja nimettiin verraten myöhään. En ole varma Beauvoirin aikaisesta Ranskasta, mutta Suomessa käsitettä alettiin käyttää vasta 1980-luvun lopulta lähtien. Siitä meni vielä lähes kolmekymmentä vuotta, ennen kuin seksuaalisen ahdistelun nimike lisättiin rikoslakiin vuonna 2014.
Toki seksuaalinen häirintä on tunnistettu muiden käsitteiden alla ennenkin. Mainintoja häirinnästä löytyy länsimaisesta tarinaperinteestä niin kauas taaksepäin kuin kirjallisuutta ylipäätään on, ja asiasta on käyty vuosisatojen varrella lukuisia julkisia debatteja lukuisista eri näkökulmista.
Häirintään on myös pyritty puuttumaan eri tavoin jo pitkään. Beauvoirin opiskeluaikoina kirjastoissa saattoi olla erillinen lukusali naisille, jotta se saattoivat keskittyä rauhassa. Suurin piirtein samoihin aikoihin Suomen eduskunta sai uuden parlamenttirakennuksen, jossa naisille oli varattu jopa kolme omaa huonetta vastaavaan tarkoitukseen. Naisten ja eritoten nuorten tyttöjen vapauden rajoituksia on oikeutettu heidän suojelemisellaan. Häirintää on pidetty herrasmiehelle sopimattomana käytöksenä ja siitä on rangaistu sosiaalisesti, joskus rikosoikeudellisestikin.
Silti, vasta ilmiön nimeäminen seksuaaliseksi häirinnäksi teki siitä selkeästi erillisen feministisen kysymyksen. Samalla se alkoi vähitellen irtautua perinteisistä sukupuolirooleista, joiden mukaan naiset ovat uhreja ja miehet ahdistelijoita.
Seksuaalinen häirintä onkin hyvä esimerkki sanojen voimasta: tarvitaan käsite, jotta Beauvoirin ja lukuisten muiden kokemus turvattomuudesta voi muuntua poliittiseksi projektiksi.
Uusi aika – vai onko?
Kaiken huutamisen, jatkojuttujen, kolumnoinnin ja väittelyn keskellä yhdestä asiasta on viime viikkoina oltu melko lailla yhtä mieltä: Tämä on nyt uutta aikaa. MeToo-liike teki sen, enää ei häirinnästä vaieta. Nyt eletään maailmassa, jossa siihen on mahdollista puuttua.
Minä en ole tästä aivan varma. Seksuaalisen häirinnän käsitteen ilmaantumisen jälkeen en ole nähnyt varsinaisesti mitään uutta – en mitään, mikä ei olisi tulkittavissa sukupuolimoraalista käytävän loputtoman keskustelun tavanomaiseksi kausivaihteluksi.
MeToo nosti esiin lukuisia esimerkkitapauksia ja sosiaalinen media teki joistakin niistä maailmankuuluja. Tapaukset kuitenkin toistavat kaavaa, osapuolijakoja ja argumentteja, joihin itse tutustuin jo 1990-luvun alun ”kikkelikorttikohun” yhteydessä, ja minua vanhemmat varmaankin jo kauan sitä ennen.
Mikä sitten olisi oikeasti uutta, se odotettu seuraava askel?
Itse uskon, että eteenpäin päästään vasta, kun tunnistetaan, että kuka tahansa meistä voi olla häiritsijä. Ja että harva meistä voisi käsi Raamatulla vannoa, että ei ole koskaan häirinnyt ketään.
Häirintä ei nimittäin tarkoita vain tuntemattomien ihmisten pyllyjen nipistelyä hississä tai muuta yhtä selkeästi sopimatonta. Häirintä voi tarkoittaa mitä tahansa seksuaalista merkitystä sisältävää tekoa, jos se tehdään väärässä paikassa, väärään aikaan tai väärälle henkilölle. Seksuaalista häirintää ei siten voi välttää vain sopivaisuussääntöjä noudattamalla. Tarvitaan myös sosiaalista lukutaitoa ja halua seurata toimintansa vaikutusta muihin.
Se tarkoittaa, että niin kauan kuin ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa, häirinnästä ei päästä kokonaan eroon.
Siksi ”nollatoleranssien” toistelun ja ”turvallisen tilan” vaatimusten sijaan uutta voisi olla pohtia, miten häirintätilanteita konkreettisesti voidaan ehkäistä ja miten ne tunnistetaan, sanoitetaan ja puretaan. Tämä nähdäkseni käy mahdolliseksi vasta, kun luovutaan mustavalkoisista tekijä-uhri-roolituksista (jotka usein palautuvat varsin arkaaisiin sukupuolirooleihin) ja nähdään jokaisen voivan häiritä tai joutua häirityksi.
Tällaisista puheenvuoroista on tosin näkynyt jo ituja siellä täällä, mutta toistaiseksi moraalisen paheksunnan hyökyaallot ovat pyyhkäisseet ne nopeasti pois julkisuudesta.
Kuvittelen, että jos Simone de Beauvoir eläisi nyt, jotakin tämän suuntaista hän ehdottaisi.
|||
Kirjoituksessa viitataan seuraaviin teoksiin:
Beauvoir, Simone de (1987) Perhetytön muistelmat. Kirjayhtymä, Helsinki. Sivut 193, 330, 332–333.
Beauvoir, Simone de (1988) Voiman vuodet. Kirjayhtymä, Helsinki. Sivut 57–59, 70, 103.
Kirjoitus oli alussa kypsää ja antoi olettaa hedelmälisisestä pohdinnan tuloksista lopussa. Valitettavasti kärjistetty loppu ja pakotettu loppupäätelmä vailla perää pilaa loppupuolen.
Käpälöijä junassa ja elokuvateatterissa on konkreettinen häirintä. Se on tiedostettu teko kuten kirjoittaja mainitsi ”merkityksellinen” ja teko on tehty tiedostaen. Kaikki eivät ole tahattomia häiritsijöitä. Monet voivat käsi jonkin pyhän päällä vannoa todeksi että ei ole ketään häirinnyt. Ei sellaisia vahinkoja vain satu kun ihmiset ovat toisten kanssa tekemisissä kuten kirjoittaja ehdotti. Jos näin olisi pitäisi tosiaan naistenlukusalit ja miestenlukusalit olla edelleen erikseen.
Sillä vaikka kirjoittaja haluaa hämmentää myös sukupuolieroja häiritsijöissä ja niissä joita häiritään seksuaalisesti. On kenties enemmän moderni ongelma kun naisetkin ovat ryhtyneet jo herrasmiehille spesifiin rikokseen. Ihmisyys on monimutkikasta olemassa oloa. Luonnollisena seksuaalisena olentona ja eläimenä, ja silti samalla sivistyneenä ihmisenä jonka pitää pystyä kunnioittamaan toisten seksuaalisia rajoja.
Onko ehkä aika todellakin olla sumentamatta asiaa mikä lasketaan häirinnäksi sen sijaan että väitetään että kaikki olisivat siihen syyllisiä? Seksuaalisen häirinnän kyllä tunnistaa merkityksellisyydestä. Näin väittäisin. Nyky-yhteiskuntaamme myös vaivaa uhriutuminen kaikesta. Mitä kukin tekee mielenterveydellään on tietysti heidän oma asiansa, mutta jos halutaan miettiä mitä tehdä yhteiskunnallisesti mieleltään hauraille loukkaantujille, jotka tuntevat olonsa uhatuksi eri mielipiteestä on se keskustelu ihan erikseen. Samoin kuin se kuinka molemmat vasta-argumentoijat oppivat keskustelemaan ilman loukkaamis tarkoitusta eli kärjistetysti. Ehkä olisi hyvä tuoda jokin puheoppi kouluihin?
Aistin siis väkinäistä nykytilaanteen tuomista muuten hyvään pohjustukseen. Ja väkisin tehtyä johtopäätelmää.
Juuuri näin