Hyvinvointialueet ovat tätä kirjoittaessani olleet toiminnassa pari viikkoa, ja toistaiseksi vaikuttaa siltä, että pahimmilta sudenkuopilta on toiminnan aloituksessa onnistuttu välttymään. Uudistukseen liittyy kuitenkin yksi yleisempi aihe, joka on mietityttänyt minua jo pidempään. Kyse on palveluiden osaoptimoinnin ongelmasta. Tarkoitan osaoptimoinnilla sellaista yksityiskohtien tehostamiseen keskittyvää toimintaa, missä kokonaisuus kärsii, koska jokainen huolehtii vain omasta tontistaan eikä pohdi, kuinka asiat vaikuttavat toisiinsa.
Julkisissa palveluissa osaoptimointia voi olla vaikkapa se, että pilkotaan palvelun tuottaminen osiin, koska jokainen osa voidaan teoriassa tuottaa halvemmalla, kun se ostetaan ulkopuolelta. Toisinaan seuraukset palveluiden laadulle, toimivuudelle tai veronmaksajan kukkarolle voivat olla yllättävän raskaat.
Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja pirstaleiksi hajotetuissa palveluissa sekä vastuu että inhimillisyys saattavat kadota jonnekin toimijoiden välille. Jos vanhuksen kodin käy siivoamassa yksi kiireinen työntekijä, lääkkeet annostelee robotti ja ruoka tuodaan styroksilaatikossa ovelle, kuka silloin keskustelee vanhuksen kanssa ja havainnoi hänen vointiaan?
Osaoptimointia on usein myös se, että palvelujen tuotanto mitoitetaan epätarkoituksenmukaisen tiukasti. Tästä on kyse esimerkiksi silloin, kun työntekijän työtehtävät rajoitetaan niin tarkkaan, ettei hän voi joustaa asiakkaan tai työtovereiden tarpeen mukaan. Esimerkiksi siivous- ja sihteerintöiden kaatumisesta lääkäreiden harteille on kirjoitettu jo jonkin verran mielipidetekstejä, kuten terveyskeskuslääkärin mielipide Helsingin Sanomissa joulukuun lopussa. Tehtäväkentän rajaaminen on ilman muuta tärkeää, eikä kenenkään pidä joutua hanttihommien kaatoluokaksi, mutta myös mikromanageroinnista voi olla kokonaisuudelle valtavasti haittaa – etenkin, jos kasvavien vaatimusten mukana ei tule yhtään aiempaa enempää resursseja.
Kolmas esimerkki osaoptimoinnin aiheuttamista hankaluuksista on ikuinen valitus raskaasta hallintokoneistosta. Yllättävän moni poliitikko on valmis ellei suorastaan innokas paljastamaan, miten vähän ymmärtää julkisten palveluiden tehokkaasta järjestämisestä väittämällä, että hallinnossa on paljon löysää leikattavaa.
Hallinnossa työskentelevät ihmiset ovat kuitenkin juuri sitä parjattua tukihenkilöstöä, jotka mahdollistavat lääkäreille, opettajille, sairaanhoitajille ja muille julkisten palveluiden ammattilaisille tehokkaan työnteon. Hallintohenkilöstö suunnittelee, kehittää, järjestää ja kouluttaa. Se valmistelee päätökset lakien ja asetusten mukaan, havaitsee ongelmat ja raportoi niistä, tekee kirjaukset ja toteuttaa päätökset. Ja maksaa palkat.
Riittävästi resursoitu hallinto on välttämätön ehto kokonaisuuden optimoinnille: sille, että oikeat ihmiset tekevät oikean työn oikeaan aikaan. Kun tämä organisaation peruskoneisto ei toimi, syntyy pullonkauloja. Silloin päätökset viivästyvät, kaavat eivät etene, passihakemukset ja nimenmuutokset junnaavat virastoissa viikkoja tai kuukausia, hakemuksiin tai palautteisiin ei vastata, eikä tieto kulje.
Pidänkin todennäköisenä, että melko usein ne, jotka valittavat raskaasta byrokratiasta, ovat kärsineet pikemminkin aliresursoidusta byrokratiasta. Mutta näkymätön hallinto on tietysti trendikäs ja helppo leikkauskohde.
Osaoptimointi vaivaa uskoakseni kaikkia suuria järjestelmiä, joiden pyörittämiseen käytetään rahaa. Mitä isompi järjestelmä, sen vaikeampi kenenkään on hahmottaa kaikkia sen osia, saati niiden välisiä keskinäisriippuvuuksia – ja sen helpommin tehostamisesta tulee vain hölmöläisten peitonjatkamista, missä säästöt yhtäällä muodostuvat kustannuksiksi toisaalla.
Kaikkien julkisia palveluita tuottavien organisaatioiden budjeteissa pitäisi mielestäni olla jonkin verran joustonvaraa ylöspäin. Liikkumavara mahdollistaa erilaisten tarpeiden ja ongelmien ennakoinnin ja myös resurssien kohdentamisen sinne, missä niiden käyttö voi säästää muualla moninkertaisen määrän euroja. Monissa julkisissa palveluissa, myös Tampereella, on kuitenkin jo vuosikausia toimittu päinvastaisella tavalla, alibudjetoiden säännönmukaisesti jopa sellaisia toimintoja, joiden järjestäminen on lakisääteistä – eli jotka pitää joka tapauksessa kustantaa täysimääräisesti riippumatta siitä, mitä talousarviossa lukee.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä pelastustoimen siirtyminen hyvinvointialueelle on osaoptimoinnin näkökulmasta sekä uhka että mahdollisuus. Kun aluevaltuusto keskittyy päätöksenteossa vain yhteen yhteiskunnan osa-alueeseen, sen on helpompi nähdä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Toisaalta, mikäli kuntien ja hyvinvointialueen välinen yhteistyö ei toimi, voi käydä myös niin, että kaikki organisaatiot ryhtyvät vetämään kotiin päin, pyrkien minimoimaan omat kustannuksensa. Tämä voi olla kokonaisuuden kannalta haitallista.
Aiemmin kunnalla on esimerkiksi ollut selkeä kannustin hoitaa katujen talvikunnossapito hyvin, koska kunta on maksanut myös liukkailla loukkaantuneiden hoidosta. Jatkossa murtuneet luut ja aivotärähdykset hoidetaan hyvinvointialueella. Päättäjien tuleekin ymmärtää, että vaikka teiden kunnossapidosta säästäminen tulisi nyt kunnalle halvaksi, niin kuntalaisten kannalta kyse ei olisi säästöstä. Kyse olisi osaoptimoinnista, jonka hinta maksetaan loukkaantumisina ja kasvavina terveysmenoina toisaalla.
Sekä Pirkanmaan hyvinvointialueen että kuntien valtuutetuilta vaaditaankin nyt viisautta tarkastella asukkaiden etua kokonaisvaltaisesti, myös organisaatiorajojen yli.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereella ja Pirkanmaan hyvinvointialueella.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.