Tavallisen täytyy riittää

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten syrjäytymisestä ja ongelmista. Varsinkin nuoret miehet ovat vaarassa syrjäytyä sekä ihmissuhteista että koulutuksesta. Lukiot ovat naisvaltaisia ja Helsingissä neljännes alle 25-vuotiaista miehistä oli ilman toisen asteen tutkintoa.

Nuoria miehiä syrjäyttää lukio-opinnoista niiden korkea kynnys. Suurissa kaupungeissa lukioiden keskiarvorajat ovat luonnottoman korkeita. Asetelma, jossa kahdeksan keskiarvolla ei pääse lukioon, on luonnoton. Se ajaa suorittamiskulttuuriin, joka vie oppimisen ilon ja ajaa pakkomielteiseen täydellisyyden tavoitteluun. 

Kenellä on aikaa ja intoa pysähtyä opiskeluissa kiinnostavan asian äärelle, kun keskiarvo-oravanpyörässä pitää hypätä algebrasta nopeasti ruotsin verbien tai biologian ulkoa-opetteluun?

Olen miettinyt, ovatko nuorilla naisilla yleiset loppuunpalamiset ja muut mielenterveyden ongelmat saman kolikon toinen puoli. Ihminen ei ole kone, vaikka tunnolliset kympin oppilaat onkin saatu siihen kovasti pyrkimään.

Sama täydellisyyden tavoittelu on ohjannut myös työelämää. Työnantajat asettavat mielellään toinen toistaan korkeampia vaatimuksia työntekijöille.

Yhteiskuntamalli, jossa vain korkein kerros saa paikan ”vihreältä oksalta” ja vähemmän pärjäävät joutuvat raatamaan nollatuntisopimuksilla, ei ole kestävä. Yhteiskunnalle se toki on helppoa, kun kaikkien asemasta ei tarvitse välittää. 

Yksilöille turboahdettu kilpailuyhteiskunta on raskas. Ongelma ei ratkea sillä, että naisia syyllistetään miesten yksinäisyydestä, mutta ei myöskään sillä, että syrjäytyneitä syytetään kyvyttömyydestä pärjätä kiihtyvässä oravanpyörässä. 

Ratkaisu löytyy solidaarisuudesta, yhteisöllisyydestä ja yhteiskunnan kohtuullistamisesta. Tavallisen täytyy riittää niin koulussa, työelämässä kuin muuallakin ihmiselämän piirissä.

Kirjoittaja on tamperelainen järjestötyöntekijä.