Tampereen iranilaisten aktivistien yhdistys Nainen, Elämä, Vapaus Suomi ry järjesti tiistaina Ylioppilasteatterilla iranilaisten elokuvien näytöksen. Samalla yhdistys keräsi lahjoituksia toimintansa tukemiseksi. Neljä lyhyttä elokuvaa kertoivat tarinaa menetyksestä, vapauden kaipuusta ja sallitun rajoista ankaran islamistisen hallinnon alaisuudessa. Maanpakoon ajettujen elokuvantekijöiden teosten kautta yhdistys haluaa kertoa muulle maailmalle, miten autoritäärinen Iranin islamilaisen tasavallan hallinto ajaa kansalaisensa ahtaalle.
Rakkautta, traumoja ja runollista ilmaisuvoimaa
Elokuvaillan Ylioppilasteatterin salissa aloitti viimeaikainen video kahdesta iranilaisten yliopisto-opiskelijoiden lauluesityksestä. Videoilla laulettiin kapinalauluja Iranissa viime vuonna alkaneiden mielenosoitusten tueksi.
Ensimmäinen elokuva, Gut Feelings: Fragments of Truth (ohjaaja Katayoun Jalilipour, 2021) oli elokuvan kertojan kirje “ystävälleen”, 1900-luvun vaihteessa eläneelle persialaiselle prinsessalle Zahra Khanumille. Zahra Khanum ja hänen sisarensa Fatemeh Khanum tunnetaan länsimaisessa internetissä silloin tällöin kiertävän meemikuvan myötä, jossa heidän ulkonäölle naureskellaan, rasistisessa ja naisvihamielisessä hengessä. Elokuvan lähtökohtana on tämä meemi, mutta pohdiskelu etenee lopulta iranilaisten omiin näkemyksiin valkoisuudesta, kauneusihanteista ja naisten välisestä rakkaudesta.
Toinen elokuva, Irani bag (Maryam Tafakory, 2021) kertoo, kuinka iranilaisissa elokuvissa laukku ei ole koskaan merkityksetöntä rekvisiittaa. Koska jyrkän konservatiivinen hallinto hallitsee tiukasti sukupuolten välistä kanssakäyntiä, on laukusta tullut intiiminen kosketuksen välikappale iranilaisissa elokuvissa. Koska ihmiset eivät voi koskea toisiaan, kosketaan toista laukun välityksellä.
Kolmas elokuva The Ghosts of the Iranian Revolution – I am trying to remember (Pegah Ahangarani, 2021) kertoo islamilaisen tasavallan verisestä historiasta ja tavoista, joilla ihmiset hallitsevat siihen liittyviä traumaattisia muistoja. Vuonna 1988 tuhansia iranilaisia poliittisia vankeja teloitettiin ja kertoja pyrkii elokuvassa selvittämään, miksi niin monien perheiden valokuvista on raaputettu ihmisten kasvoja pois.
Viimeinen elokuva, Transit (Bani Khoshnoudi, 2005) seuraa afgaanipakolaisen matkaa Euroopan läpi. Nuori mies ja tämän kohtaama iranilainen nainen joutuvat matkallaan elämään muiden armoilla, kurjuudessa ja pahimmillaan hyväksikäytön kohteina. Toisaalta pakolaisuus sitoo yhteisestä kohtalosta kärsiviä ihmisiä yhteen myös solidaarisuuden hengessä.
Elokuvat ovat tyyliltään hyvin minimalistisia ja viimeistä elokuvaa lukuunottamatta kaikki perustuivat arkistomateriaalin ryydittämään kerrontaan. Kolme ensimmäistä elokuvaa ovatkin kuin videomuotoisia esseitä ja ainakin Jalilipourin ja Tafakoryn filmit ovat olleet esillä myös installaatioina museoissa. Etenkin Irani bag vei tyylin huippuunsa, sillä sen kerronta oli puheen sijasta tekstiä, johon oli kuitenkin kyetty loitsimaan runollista ilmaisuvoimaa. Illan elokuvista tämä teki minuun ehdottomasti suurimman vaikutuksen.
Yhdistys tuo yhteen
Tapahtuman järjestänyt yhdistys on aloittanut toimintansa tämän vuoden keväällä. Yhdistyksen puheenjohtaja Mina kertoo, että yhdistys on tuonut yhteen maanpaossa eläviä iranilaisia aktivisteja. Yhdistyksen ihmiset ovat toimineet yhdessä jo aiemmin, mutta yhdistyksenä he toivovat saavansa toiminnastaan järjestäytyneempää. Yhdistyksen tarkoituksena on lisätä tietoisuutta Iranin ja muiden Lähi-idän maiden kamppailuista, jotka usein jäävät pienelle huomiolle muun maailman mediassa ja julkisessa keskustelussa.
Mina kertoo, että iranilaiset elokuvat ovat toimiva väline tässä työssä. Illan aikana esitettyjen elokuvien tekijät elävät itsekin maanpaossa ja elokuvissa käsitellään monia Iranin tilanteen kannalta keskeisiä kipukohtia, kuten naisten oikeuskamppailua, vuonna 1988 tapahtuneita poliittisten vankien joukkoteloituksia, maahanmuuttoa ja sensuuria.
– Jos lukee esimerkiksi artikkeleita, ne ovat vain sanoja, mutta taiteen avulla ihmiset voidaan tavoittaa tunnetasolla ja asiaamme voidaan siten tehdä selvemmäksi, Mina tähdentää tapahtuman tarkoitusta.
Iranissa asuvien iranilaisten on vaikeaa ilmaista näkemyksiään elokuvan avulla. Mina tuo esiin, miten yksi illan elokuvista, Irani bag, kuvaa sensuurin elementtiä iranilaisissa elokuvissa. Elokuvassa kuvattu ilmiö ei välttämättä aukeaisi ihmiselle, joka ei ole elänyt Iranissa eikä tunne käyttäytymistä ohjaavia normeja. Vaikka iranilaiset elokuvaohjaajat pyrkivät kamppailemaan taiteensa avulla sortohallitusta vastaan, se ei kuitenkaan ole yleensä helppoa tai mahdollista.
Taide tosiaan tuo usein sekä ilon että kärsimyksen paljon lähemmäksi kuin pelkkä tieto. Kansainvälisen uutisoinnin keskiössä on usein poliittiset kiemurat ja valtionjohtajien toiminta. Tavallisten ihmisten ajatukset pääsevät harvoin esiin. Elokuvat tuovat nämä esiin, eivätkä iranilaisten ajatukset aina ole sitä, mitä länsimaalaiset haluaisivat kuulla.
Iranin viimeisin mielenosoitusten aalto on viranomaisten väkivallalla vähitellen onnistuttu tukahduttamaan, eikä länsimainen julkinen keskustelu ole enää kovinkaan kiinnostunut iranilaisten tilanteesta. Sorto, mutta myös vastarinta, jatkuu.