Kirjoitin noin reilu vuosi sitten sosiaalityön opinnoissa esseen lastensuojelussa tapahtuvista virheistä ja miten yhteiskunnassa niihin suhtaudutaan. Aihe on palannut mieleeni, kun olen lukenut viime kesänä murhatun nelivuotiaan lapsen oikeudenkäynnistä. Sosiaalialan ammattiliitto Talentia on huomauttanut, että sosiaalialan ammattilaiset ovat varoittaneet lastensuojelun kriisistä, mutta meitä ei ole kuultu. Lastensuojelu on vaativinta sosiaalityötä. Se ei kuitenkaan näy missään muualla kuin juhlapuheissa ja silloin, kun jotain hirvittävää tapahtuu. Lastensuojelun sosiaalityöntekijälle on annettu merkittävä valta puuttua perheiden ja yksilöiden autonomiaan, eli lapsen ja hänen perheensä elämään. Työ vaatii ammattitaitoa, riittävät resurssit, näkemyksellistä johtamista ja työn tekemiseen autonomiaa.
Lastensuojelua käsittelevässä ammattikirjallisuudessa kuvataan länsimaissa tapahtuneiden hirvittävien lasten kuolemien seurauksena tapahtuneita sosiaalityöhön kohdistuvia paineita ja miten kuolemat on pyritty vierittämään sosiaalityön harteille. Näkemättä lainkaan rikkinäistä järjestelmää, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät, ja sitä, että tappamisesta vastuussa on aina tappaja.
Lastensuojelua käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta ilmenee, etteivät lastensuojelun virheet johdu sosiaalityöntekijöiden kyvyttömyydestä noudattaa ohjeita, vaan sosiaalityöntekijöiden liian kuormittavasta työmäärästä sekä siitä, että he eivät tunne riittävän hyvin asiakkaitaan ja näiden perheitä eikä yhteistyö muiden toimijoiden kanssa toimi.
Lastensuojelun virheet ja ongelmat ovat aina aikaan, yhteiskunnan rakenteisiin ja sosiaaliseen normistoon sidonnaisia. Kuitenkaan sosiaalityön virheisiin ei aina suhtauduta yhteiskunnan tai rakenteiden virheenä vaan pääasiassa yksilön virheenä. On näyttöä siitä, että sosiaalityön virheitä voitaisiin vähentää mahdollistamalla ammattilaisille autonomiaa ja joustavuutta työssään. Virheitä voidaan välttää moniammatillisella yhteistyöllä, työyhteisön ammatillisella tuella ja virheitä vähentävillä ohjeilla. Sosiaalityössä tehtyjä virheitä voidaan vähentää rakenteellisilla ratkaisuilla, mutta siitä huolimatta usein päädytään yksilökeskeisiin, ja jopa yksilöä syyttäviin ratkaisuihin. Olisi olennaista tarkastella, minkä vuoksi sosiaalityö onnistuu ja vahvistaa niitä tekijöitä.
Uusliberalistinen hoivapolitiikka, jossa tärkein arvo on laadun sijaan raha, on tuonut sosiaalityöhön arvioinnin elementtejä, jossa arvioinnin kohteena on sosiaalityö, ei yhteiskunta laajemmin. On selvää, että tällainen uusliberalistinen hoivapolitiikka ei sovellu sosiaalityöhön eikä lastensuojeluun. Lastensuojelun onnistumisen edellytys on pitkä luottamuksellinen suhde lapsen ja sosiaalityöntekijän välillä. Tämä ei näytä nyt Suomessa toteutuvan. Julkinen keskustelu lastensuojelun ongelmista Suomessa on viime vuosina ollut pitkälti sosiaalityöntekijämitoituksen ympärillä ja henkilöstömitoituksiin onkin tehty tiukennuksia. Yhteiskunta on tunnistanut, että lastensuojelun sosiaalityö on työtä, joka onnistuakseen vaatii aikaa. Ei kuitenkaan yksin riitä, että on aikaa tehdä sosiaalityötä, jos ympärillä olevat rakenteet eivät siitä huolimatta mahdollista työn tekemistä hyvin. On myös syytä kysyä, mikä on hyvää lastensuojelun sosiaalityötä.
Vaikka jokainen sosiaalityöntekijä on itse vastuussa tekemistään päätöksistä, emme voi silti syyttää yksittäisiä työntekijöitä jokaisesta sosiaalityön ongelmasta, vaan on katsottava rakenteiden tasolle. Onkin kysyttävä, miten voi olla mahdollista, ettei julkisesti paljon keskustelua herättäneen tapauksen jälkeen lisätä sosiaalityöntekijöiden resursseja ja autonomiaa.
Kirjoittaja on lastensuojelussa pitkään työskennellyt sosionomi ja sosiaalityön opiskelija sekä vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Tampereella, aluevaltuutettu Pirkanmaan hyvinvointialueella ja vasemmistoliiton kolmas varapuheenjohtaja.