Li Anderssonin huikean äänisaaliin innossa ehdittiin tapausta verrata Hertta Kuusisen kevään 1948 eduskuntavaaleissa saamaan 58 770 äänen vyöryyn. Sauli Niinistö rikkoi tämän ennätyksen vasta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa saadessaan yli 60 000 ääntä.
Tosin vuonna 1948 äänioikeusikäraja oli 21 vuotta ja Suomessa oli tuolloin vajaa 3,8 miljoonaa asukasta. Niinistön äänijytkyn aikaan oli äänestysikäraja 18 vuotta ja Suomessa oli 5,3 miljoonaa asukasta.
Äänestystutkija Veikko Isotalo arvioi, että Li Anderssonin suosion yksi selitys voi olla siinä, että näissä vaaleissa kansalaisilla oli tilaisuus äänestää rehellisesti omien mieltymystensä mukaisesti. Ei tarvinnut taktikoida kuten eduskunta-, kunta- tai presidentinvaaleissa. Jokainen sai äänestäessään kuunnella sydämensä ääntä ilman paikkakuntarajoituksia.
Vuosien 1945 ja 1948 vaaleissa oli samantapainen tilanne. Suuri osa vasemmistoa oli sotaan päättymiseen saakka ollut maan alla 26 vuotta. Oli ehtinyt kasvaa uusi sukupolvi, joka sai kevään 1945 ja 1948 eduskuntavaaleissa äänestää ensimmäistä kertaa ja vielä ehdokasta, jonka koki ajavansa juuri hänen asioitaan.
Sodan jälkeisessä nuorekkaassa vasemmistossa on 80 vuoden aikana tapahtunut muutos. SDP:stä on kehkeytynyt eläkeläisten ja suurten ikäluokkien puolue, vasemmistoliitto on ajanut nuorissa äänestäjissä demarien ohi.
Tilannetta voi osittain verrata 80 vuoden takaiseen aikaan, kun hävitty sota pakotti jakamaan poliittisen vallan kortit täysin uudella tavalla. Oikeiston valtakauden ideologiat oli laitettava naftaliiniin odottamaan otollisempia aikoja, jotka sitten 1980-luvulta lähtien jo koittivatkin uusliberalismin ja myöhemmin perussuomalaisten hahmossa. Meneillään on oikeistolainen historian unohtamisen aikakausi. Kaikki eivät tätä näkemystä kuitenkaan jaa. Se näkyi Li Anderssonin kannatuksena.
Tamminiemi huhtikuussa 1945
Kerrottakoon seuraava tarina Li Anderssonin ja Hertta Kuusisen komeiden vaalivoittojen kunniaksi.
Oli aurinkoinen huhtikuun iltapäivä 1945. Eduskuntatalon eteen ajoi tasavallan presidentin auto, josta nousi presidentin nuorempi adjutantti, everstiluutnantti Bertil Nordlund (1907–73).
Portaat noustuaan ja saavuttuaan eduskuntatalon eteiseen, adjutantti Nordlund tiedusteli vahtimestareilta kansanedustaja Hertta Kuusista.
Vähän ajan kuluttua tyylikkäästi pukeutunut, 40-vuotias Hertta Kuusinen saapui paikalle. Everstiluutnantti esitti asiansa: tasavallan presidentti kutsui kansanedustaja Kuusista saapumaan välittömästi presidentin luokse Tamminiemeen. Samalla adjutantti ilmoitti, että presidentin virka-auto odottaa eduskuntatalon edessä.
Auton lipuessa sisään Tamminiemen portista, vartiomies teki kunniaa ja auto kaarsi hiekkakäytävää pääoven eteen. Puiden alla levisi keväinen ruskea ruohikko. Adjutantti ohjasi Kuusisen suureen alahalliin. Siellä odotti tasavallan presidentti, Suomen marsalkka Mannerheim. Hän piti parempana syrjäistä Tamminiemen huvilaa kuin Pohjois-Esplanadin presidentinlinnaa.
Siviilipukuinen valtionpäämies astui muutaman askeleen vastaan ja ojensi vieraalle kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaisuuksia. Kansanedustaja Kuusinen ihasteli hallin avarista ikkunoista avautuvaa saaristonäköalaa. Sinertävä, sulava jäänselkä säihkyi auringossa. Sitten Mannerheim pyysi vierasta hallin vieressä sijaitsevaan pienempään huoneeseen.
Tilanne oli latautunut. Olihan maassa toimitettu ensimmäiset sodanjälkeiset eduskuntavaalit, takana oli hävitty sota ja edessä 26 vuotta maanalaisena toimineen kommunistipuolueen toiminta täydessä päivänvalossa.
Maa oli valinkauhassa. Mitä nyt oli tulossa? Millaiseksi olot muuttuisivat? Mitä suunnitelmia NKP:n keskuskomitealla oli Suomen suhteen? Ensimmäisenä tehtävänä oli uuden, parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisen hallituksen muodostaminen. Edellisen kerran tämä oli tapahtunut syksyllä 1917.
Parhaillaan oli menossa presidentinkierros. Hertta Kuusinen oli uuden poliittisen voimaryhmän, SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ryhmässä oli 49 kansanedustajaa. Maaliskuun vaaleissa puolue oli saanut lähes 400 000 ääntä. Demareilla oli 50 kansanedustajaa.
Vastakohtaisuuksien yhtäläisyydet
Kehotettuaan vierasta istumaan Mannerheim siirtyi suoraan asiaan ja tiedusteli, kuinka monta ministerinpaikkaa SKDL:n eduskuntaryhmä haluaisi. Hän käytti ryhmän pitkää nimeä sitä alkukirjaimiin lyhentämättä. Molemmat tiesivät, että kysymyksessä oli pelkkä muodollisuus, joka ei mitenkään hallituskysymystä ratkaisisi.
Hertta Kuusinen piti tärkeimpänä yleistä poliittisen suunnan muutosta ja vaati SKDL:lle kolmea paikkaa ja kuutosryhmään lukeutuville sosiaalidemokraateille kahta. Hän viittasi myös suunnitelmiin, joita oli olemassa kolmen suuren eduskuntaryhmän, maalaisliiton, sosiaalidemokraattien ja SKDL:n yhteishallituksesta. Maalaisliitolla oli myös 49 kansanedustajaa.
Mannerheim kuunteli muistiinpanoja tekemättä. Tämän jälkeen siirryttiin henkilökysymyksiin ja Hertta Kuusinen mainitsi nimet Mauno ja Eino Pekkala, Reinhold Svento, Matti Janhunen ja Yrjö Murto.
Mannerheim oli pitkän elämänsä varrella tavannut paljon ihmisiä, sotilaita, hoviherroja, taiteilijoita, valtiomiehiä, huomattuja henkilöitä yhteiskunnan eri piireistä, mutta varmasti ei koskaan Hertta Kuusista eikä edes hänen kaltaisiaan.
Tosiasiassa kumpikin oli toisilleen outo ilmestys. Ei hevin voinut ajatella suurempia vastakohtia. He tulivat maailmoista, joiden välillä oli juuri päättynyt verinen sota. Kumpikin olisi halunnut tuhota toisensa viimeiseen mieheen ja naiseen, mikäli olisivat saaneet itse päättää.
Hertta Kuusinen oli vapautunut vankilasta vasta puoli vuotta aiemmin. Vallitsiko siis pienessä huoneessa tulen taikka jään ilmapiiri? Ei mitään sellaista. Kumpikin oli tottunut kovaan kuriin ja peittämään tunteensa hyvän käytöksen kuoreen.
Marsalkka tiedusteli, halusiko rouva Kuusinen kahvia. Tämän vastattua myöntävästi Mannerheim soitti kelloa. Ovelle koputettiin ja huoneeseen tuli virka-asuinen linnanpalvelija. Kahvi saapui nopeasti. Se oli mokkaa ja tarjottimella oli runsaasti tuoreita leivonnaisia.
Tämä osoitti, että käynnin virallinen osa oli tällä hetkellä jo ohitse. Mutta ilmapiiri väreili paljon muuta ja mielenkiintoisempaa. Kahvia juotaessa Mannerheim kävi mietteliääksi ja virkahti:
– Te, rouva Kuusinen, varmaankin tunnette hyvin nykyisen Venäjän.
– En nyt oikein hyvin, mutta olen ollut ja elänyt siellä, Kuusinen vastasi.
Mannerheim jatkoi:
– Minä tunsin hyvin vanhan Venäjän, mutta uutta Venäjää minä en tunne enkä ymmärrä. Luuletteko, että nykyisen Venäjän johtomiehet pyrkivät maailmanvallankumoukseen?
Hertta Kuusinen naurahti ja vastasi:
– Minäkin olen kommunisti, siksi arvelen, että Neuvostoliiton johtomiehet käsittävät yhtä hyvin kuin minäkin, että vallankumousta ei viedä maasta toiseen. Jos vallankumous tapahtuu, niin se tapahtuu kunkin maan omien edellytysten mukaisesti. Käsitys, että puna-armeija suorittaa vallankumouksen jonkin kansan puolesta, ei ole sopusoinnussa kommunistien käsityksen kanssa.
Hertta Kuusinen piti niin suuressa arvossa siihen aikaan harvinaista oikeaa kahvia sekä tuoreita leivonnaisia, että hän joi kolme kupillista aromista mokkaa isännän tyytyessä kahteen.
Kun Mannerheim saattoi Hertta Kuusisen takaisin halliin, osoittautui, että audienssi oli kestänyt puoli tuntia.
Suomen ja Venäjän kivulias avioero
Matti Kurjensaari kirjoitti tämän lyhyen episodin vuonna 1959. Hänen mukaansa Mannerheim pohtimassa Suomen hallituskysymystä Otto Ville Kuusisen tyttären kanssa oli äärimmäisen havainnollinen kuva, että aikakausi oli vaihtunut.
Ja Mannerheimilla oli silmää asetelmalle. Hertta Kuusinen oli ainoa hallitusneuvottelija, jolle Mannerheim osoitti kestiystävällisyyttä ja jolle hän puhui jotakin, joka oli ulkopuolella aiheen:
– Sitä paitsi kysymyksessä oli nainen; ja tämä seikka vetosi vanhaan kavaljeeriin. Kokenut maailmanmies osasi hienon käyttäytymisen menettelytavat viimeistä pilkkua myöten. Mikään kohtaus ei olisi voinut havainnollisemmin kuvata, kuinka läheistä, kohtalokasta ja suorastaan intiimiä osaa Venäjä on esittänyt historiassamme, Kurjensaari kirjoittaa.
Mannerheim oli kolme parasta vuosikymmentään palvellut Venäjää. Otto Ville Kuusisella oli vuonna 1945 suunnilleen saman verran vuosia Neuvostoliiton palveluksessa. Ideologioiltaan täysin vastakkaisina heitä kuitenkin yhdisti yksi tekijä: kumpikin kuului systeeminsä hierarkian korkeimpaan portaaseen. Ja nyt Mannerheim keskusteli NKP:n keskuskomiteassa vaikuttavan Kuusisen tyttären kanssa suomeksi, vaikka yhtä hyvin he olisivat voineet keskustella venäjäksi, molemmilta se luisti yhtä hyvin.
Jotain sellaista tässä 80 vuoden takaisessa marsalkka Mannerheimin ja Hertta Kuusisen kohtauksessa on, joka tuntuu edelleen hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta. Vallan navat eivät ole 80 vuodessa juurikaan siirtyneet, enempää kuin puheenaiheetkaan muuttuneet.
Meneillään olevaa aikakauttamme voisi verrata vuosikausia kestävään kivuliaaseen avioeroon. Molemmat osapuolet opettelevat tulemaan toimeen omillaan, ja haikeaahan se aina on, vaikka kuinka muistot kirvelisivätkin. Aina jotain myönteistäkin jää mieleen.
LÄHDE:
Matti Kurjensaari: Jäähyväiset 50-luvulle, Tammi 1960.