Maanomistus on tarkoittanut eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa eri asioita, mutta sen ytimessä on useimmiten ihmis- ja yksilökeskeinen todellisuuskäsitys. Omaan lajiimme kuuluvalla maanomistajalla on ymmärretty olevan erityinen, muita lajitovereitaan ja toisenlajisia suurempi oikeus päättää kotiplaneettamme tietyn maa-alueen ja sen asukkaiden hyväksikäytöstä. 1600-luvulla elänyt englantilainen filosofi John Locke hahmotteli ihmisen luonnollisen omistusoikeuden kaikkeen omaksi hyödykseen haltuun ottamaansa ja muokkaamaansa. Kyse on vallankäytöstä. Locken ajattelu vahvisti 1500-luvulta alkanutta ja Euroopasta muille mantereille levinnyttä yhteismaiden yksityistämistä. Tiukimmillaan maanomistus on merkinnyt sitä, että vain ”maanomistaja” voi liikkua tai oleskella alueella.
Ihmisyksilön oikeus ”omistaa” maata, kuten rakennuksia tai irtaimistoa, saattaa tuntua meistä päivänselvältä oikeudelta. Suomen metsälaissakin puhutaan metsäkiinteistöistä. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut. Kaikissa kulttuureissa maanomistus ei edelleenkään rinnastu esineiden omistukseen. Yksityistä maanomistusta ei välttämättä edes tunnusteta. Monet alkuperäiskansat ymmärtävät Maan elonkehän kaikkien elämänmuotojen, Maan kaikkien asukkaiden, yhteiseksi kodiksi.
Suomessakin metsän toisenlajisiin asukkaisiin suhtauduttiin pitkään tietyllä kunnioituksella. Metsät olivat aluksi kylissä yhteismaita eli kylän kaikkien asukkaiden käytössä kuten pellotkin, joissa perhekunnilla oli viljeltävänä oma sarka. Kylän ulkopuoliset metsät puolestaan olivat yleismaita, joita kukaan ei omistanut. Vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen käynnistyneen isojaon aikana metsät jaettiin taloille. Ylijäänyt maa siirtyi kruunun ”omistukseen”. Siten Suomen vanhimmatkin metsätilat ovat vain muutaman sadan vuoden ikäisiä.
Suomessa voi omistaa metsän eläimetkin
Suomen maapinta-alasta yli 75 prosenttia on metsämaata. Metsänomistus on meillä isojaon jälkeen voimakkaasti painottunut yksityiseen omistukseen. Yksityisiä metsänomistajia on noin 600 000. Yksityisessä omistuksessa on metsämaan pinta-alasta 60 prosenttia, valtion 26 prosenttia ja metsäteollisuuden yhdeksän prosenttia. Jäljelle jäävä viisi prosenttia jakautuu kuntien, seurakuntien, yhteismetsien ja muiden yhteisöjen kesken.
Talouskäytössä metsämaasta on noin 90 prosenttia. Kolme neljästä metsistä on yhden tai parin puulajin istutusmetsää, joka eroaa luonnonmetsästä monella, metsän toisenlajisten asukkaiden kannalta ratkaisevalla tavalla.
Suomen lainsäädännössä omistusoikeus on esineoikeuden perusta, ja metsäekosysteemi rinnastuu tavaraan, johon omistajalla on laillinen hallinta- ja käyttöoikeus. Lainsäädäntömme tekee eron tavaranomistukseen metsän käyttöoikeuden suhteen. Suomessa on ikivanhaan pohjoismaiseen perinteeseen ja maan tapaan nojaavat jokaisenoikeudet, jotka takaavat kaikille ihmisille tietyn määrän rajattuja käyttöoikeuksia eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikkiin metsiin. Kuitenkin lainsäädäntömme rinnastaa metsät omistettaviin esineisiin, vaikka kyse toisenlajisten yhteisöistä. Siksi esimerkiksi ajatus metsänomistajasta metsän hiilensidonnan myyjänä tuntuu meistä yhtä luontevalta kuin ajatus hänestä koivunrunkojen myyjänä. Samoin on luontevaa ajatella, että metsästykseksi kutsuttu metsän eläinten tappaminen on sallittua vain metsän ”omistajan” luvalla, koska hän ”omistaa” myös heidät.
Irti metsäteollisuuden isäntävallasta
Keskusteluissa painottuu usein kaikille yhteinen ja yleinen oikeus ostaa omaa metsää ja metsänomistajan oikeus tehdä metsäomaisuudelleen, mitä haluaa. Jälkimmäisessä kyse on usein rajoittamattomasta hakkuuoikeudesta, jota puolustetaan perustuslakiin kirjatulla omaisuuden suojalla. Kuitenkin metsänomistajan päätösvaltaa omaan metsäänsä ovat Suomessa jo pitkään voimakkaasti ohjanneet metsäteollisuus ja metsäalan organisaatiot lainsäädännön, koulutuksen, neuvonnan ja aikaisemmin myös metsänhoitoyhdistyksen pakkojäsenyyden kautta.
Metsänomistajien autonomiaa ei juurikaan kunnioitettu, kun 1950-luvulla siirryttiin pakkoavohakkuujärjestelmään, jossa metsäomistukset jaettiin palapelimäisiin, yksi kerrallaan harvennettaviin ja uudistettaviin eli avohakattaviin metsiköihin. Järjestelmän tarkoituksena oli taata maksimaalinen halvan raaka-aineen saanti kasvavalle metsäteollisuudelle. Metsien tehokäsittelyjä vastustaneet metsänomistajat löysivät itsensä pian käräjiltä metsän pilaamisesta syytettynä.
Metsänomistajan päätösvallan lisääminen oli yksi 2014 metsälakiuudistuksen tärkeimmistä tavoitteista. Puunviljelyn sijaan metsätalouden harjoittajalla oli mahdollisuus valita myös perinteisiin poimintahakkuisiin perustunut jatkuva kasvatus. Metsäalan organisaatioiden neuvonnassa muutos on kuitenkin tapahtunut hitaasti. Edelleen metsänomistaja saa usein metsänhoitoyhdistykseltä tai metsäkeskukselta kehotuksen kaataa omistamansa ja ilmakuvissa havaittu, uudistuskypsäksi kutsuttu metsikkö. Onneksi tietoa avohakkuuttomasta, metsän jatkuvasti puustoisena pitävästä metsätaloudesta on saatavilla paljon. Monet metsänomistajat hakevat sitä myös metsäalan virallisten organisaatioiden ulkopuolelta. Jatkuvan kasvatuksen kirjallisuutta on koonnut esimerkiksi metsänomistajien yhdistys Silva ry.
Metsä kuuluu kaikille, jonkin verran myös ihmisille
Ihmisen omistama metsä on Suomessa jo jonkin aikaa ollut ihmiselle omistettu metsä. Metsän toisenlajisten asukkaiden näkökulma on syrjäytetty, kun ihmiset ovat muokanneet rajusti heidän kotiympäristöjään saadakseen taloudellista tuottoa. Metsää on hankittu myös metsästysomistuksen saamisen vuoksi. Tämä kuitenkin on alkanut muuttua. Tutkimusten mukaan yhä useampi metsänomistaja haluaa toimia sopusoinnussa luonnon kanssa maksimaalisen voitontavoittelun sijaan. Metsänomistajilla tulisikin olla oikeus saada monipuolisempaa ja ajantasaisempaa tietoa metsäekosysteemeistä yleensä ja erikseen omistamastaan metsäalueesta. Monipuolisen tiedon varassa he voisivat tehdä metsän käsittelyn tai käsittelemättä jättämisen eri vaihtoehdoista omien arvojensa mukaan. Aito valinnanvapaus sisältäisi paitsi oikeuden päättää, millaisiin tuotteisiin myytyä puuraaka-ainetta käytetään, myös mahdollisuuden suojella tai ennallistaa metsänsä.
Myös metsän hiilivarastojen ja monimuotoisuuden kasvattaminen voisi olla uusi ansaintakeino, jos näistä yhteiskunnallisista hyödyistä maksettaisiin rahallinen palkkio. Tämä edellyttää uusien kannustin- ja tukijärjestelmien luomista ja rahoituksen turvaamista hallituskausien yli. Euroopan unionin vastikään hyväksymä luonnon ennallistamisasetus pakottaa Suomenkin luomaan näitä uusia luonnon elvyttämisen tukijärjestelmiä.
Kunnan asukkaina omistamme yhdessä asuinkuntamme metsät ja Suomen kansalaisina valtion metsät. Lisäksi seurakunnan tai muiden vastaavien yhteisöjen jäsenet omistavat yhdessä yhteisönsä metsät. Metsien käyttöä koskevat päätökset siis koskevat meitä kaikkia, ja meillä kaikilla tulisi olla sananvaltaa päätöksenteossa. Päätöksenteon demokratisointia lisäisivät asianosaisuuden määritelmän ja valitusoikeuden laajentaminen sekä asukkaiden tai jäsenten kuuleminen.
Usein pienessä mittakaavassa riittää, että yksi tai pari ihmistä alkaa toimia aktiivisesti ja ehdottaa totuttujen tapojen päivittämistä luonnon tilan parantamiseksi. Aloitteiden, oikaisuvaatimusten ja valitusten tekeminen, lobbaaminen sekä muu kansalaisaktiivisuus on tärkeää paikallisella tasolla tapahtuvan luontokadon torjumiseksi. Valtakunnan tasolla tarvittavan poliittisen paineen luominen edellyttää voimavarojen yhdistämistä laajaksi ja monimuotoiseksi kansanliikkeeksi. Metsäliike onkin Suomessa voimistumassa ihmisten ekologisen tietoisuuden lisääntyessä. Yhä useammat ihmiset eivät halua vain katsoa vierestä, kun luontokato etenee, vaan tarttuvat yhdessä toimeen estääkseen sitä paikallisesti, valtakunnallisesti ja globaalisti.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton jäsen Tampereelta.