Onko Suomen ulkopoliittinen johto Lähi-idän kysymyksissä ajan tasalla? Tämä kysymys nousee väistämättä esiin kuunnellessa presidentti Alexander Stubb perusteluita siitä, miksi Suomi ei vielä tunnusta Palestiinan valtiota. Stubb päästi suustaan aikamoisen sammakon sanoessaan, että tunnustaminen merkitsisi terrorismin tukemista. Näin sanoessa Stubb tuli samalla syyttäneeksi terrorismin tukijoiksi useita Palestiinan valtion tunnustaneita liittolaismaitamme, kuten Norjaa, Espanjaa, Irlantia, Ruotsia ja Islantia. Ruotsi on väitteen mukaan tukenut terrorismia yli kymmenen vuotta ja Islanti kolmetoista. Islanti tunnusti Palestiinan valtion 2011 ja oli Pohjoismaista ensimmäinen. Yhtä hyvin voisi Israelin myötäjuoksijoita syyttää kansanmurhan tai valtioterrorismin tukijoiksi esimerkiksi Israelin Libanoniin tekemien terrori-iskujen vuoksi.
Stubbin argumentointi, että Norja on tunnustamisensa vuoksi joutunut huonoihin väleihin Israelin kanssa, indikoi lähinnä ajatuksen, että Israelin kannan Lähi-idän asioihin pitäisi sanella meidän liikkumavaramme ja politiikkamme. Mitä kahden valtion mallin tukemista on se, että annetaan tuota mallia vastustavan Israelin hallinnon politiikan sanella meidän politiikkaamme? Sama hampaattomuuden kritiikki koskee toki myös Euroopan unionin Lähi-itä-politiikkaa – kauniita puheita ja periaatteita, mutta rumia ja kaksinaamaisia tekoja, esimerkiksi kaupan sallimista miehitettyjen alueiden siirtokuntien kanssa.
Kaikkeen tähän nähden oli positiivista Suomen käyttäytyminen YK:n päätöslauselmaäänestyksessä, jossa Suomi tuki miehitetyillä palestiinalaisalueilla olevien siirtokuntien julistamista laittomiksi. Tämä äänestys perustui YK:n alaisen kansainvälisen tuomioistutuimen, ICJ:n kantaan, jonka mukaan siirtokunnat ja Israelin miehitys palestiinalaisalueilla ovat laittomia ja pitäisi lopettaa. Onko kansalaiskeskustelu vai mikä vaikuttanut siihen, ettei Suomi tässä äänestyksessä enää ollut perskärpäsenä Yhdysvaltojen ja Israelin anuksessa?
Presidentti toimi asian edellyttämällä tavalla kurmuuttaessaan ministeri Ville Taviota Suomen ulkopoliittisen linjan vastaisesta päätöksestä jäädä sivuun seksuaalivähemmistöjen asemaa parantavasta Ukraina-avusta. Lieneekö tämä sitten ”arvopohjaisen realismin” arvo-osuus. Nähtäväksi jää, johtaako tämä jo tehtyjen päätösten muuttamiseen vai jääkö kurmuutus kosmeettiseksi. Ja tulevatko arvot mukaan muissa kuin näin yksiselitteisissä arvokysymyksissä, joista jopa Yhdysvaltojen kanssa vallitsee yhteisymmärrys. Varsin häilyväiseksi jää maan ulkopoliittisten päätösten teko, jos siinä yksi puolue, persut, saa tehdä maan linjasta poikkeavaa ulkopoltiikkaa omien seksuaalifobioidensa pohjalta. Eihän se, että ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhdessä hallituksen kanssa tarkoita sitä, että joku hallituspuolue voi harjoittaa omaa ulkopolitiikkaansa yhdessä presidentin kanssa tai omin päin ilman presidenttiä ja muuta hallitusta vain, koska päähallituspuolue haluaa saada omat leikkaus- ja työelämätavoitteensa toteutettua hinnalla millä hyvänsä. Stubb nyt sentään hoksasi, ettei hän ole persujen panttivanki, kuten pääministeri Orpo.
Synkin luku Suomen Palestiina-Israel-poltiikassa on Suomen ja Israelin välinen sotateollinen yhteistyö, viimeisimpänä, mutta toivottavasti viimeisenä, jälleen uudet ja entisiä suuremmat asekaupat. Suomi ja Israel ovat tehneet aseteollista yhteistyötä pitkään, jo 1950-luvulta lähtien. Siten ei ole ihme, että kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma kutsui Israelia televisiokeskustelussa luotettavaksi kumppaniksi. Tunnetuin esimerkki kumppanuudesta on suomalais-israelilainen aseyritys, kranaatinheittimiä valmistava Soltam. Sen nimikin tulee Solel Boneh Ltd:ltä ja tamperelaiselta Tampellalta. Yhtiö sai jo 1950 luxemburgilaisten välikäsien kautta lisenssin Tampellan kranaatinheittimiin. Kumma kyllä myöhemminkin, kun Tampellalta on tullut uusia tykkimalleja, on kovin samanlaisia pian ruvettu valmistamaan myös Israelissa.
Paitsi että ilmatorjuntaohjuskaupat Israelin kanssa ovat poliittisesti ja moraalisesti äärimmäisen arveluttavia, ne ovat myös Suomen turvallisuuden kannalta kaltevalla pohjalla. Israel on koko Ukrainan sodan ajan kieltäytynyt, toisin kuin pääliittolaisensa USA, tukemasta Ukrainaa aseellisesti, koska haluaa vaalia suhteitaan Venäjään. Israel toimitti aikoinaan jopa droonitehtaan Venäjälle, tosin ennen Ukrainan sotaa. Miten Suomi voi olla varma varaosa- ja täydennystoimituksista, jos ohjusjärjestelmää jouduttaisiin joskus käyttämään Venäjää vastaan, mihin tarkoitukseen se on ostettu. Yhdysvallatkin, jonka toimintaa ohjaa aina ensisijaisesti oma kulloinenkin etu, lienee luotettavampi asekauppakumppani kuin Israel, eurooppalaisista maista nyt puhumattakaan.
Kirjoittaja on tamperelainen käännöstieteen tutkija, kääntäjä ja tulkki, työskennellyt myös vapaana toimittajana ja kirjoittajana.
Se, että sateenkaari-ihmiset jätetään ilman apua raakalaismaisuudessaan ylittämättömän sodan jalkoihin, kertoo hyvin tarkasti siitä, millainen ministeri meillä on: – pelkkä suurisuinen pelkuri.
Muualla maailmalla Suomen uskottavuus meni saman tien vessasta alas.
Ja jää sinne.