Rafael Paasio johdatti SDP:n korpivaellukselta hyvinvointivaltion rakentajaksi

Matti Hannikainen: Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio – SDP:n historia 5, 1957–1975, Siltala 2024. 512 sivua.

Orpon hallituksen harjoittamien hyvinvointivaltion teurastustalkoiden keskelle ilmestyi SDP:n historian viides osa Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio (Siltala). 

Teos käsittää puolueen kriittiset hajaannuksen ja eheytymisen vuodet 1957–75. Talous- ja sosiaalihistorian dosenttina Helsingin yliopistossa ja Työväen Arkistossa erikoistutkijana työskentelevä Matti Hannikainen on tehnyt huolellisen suururakan. Teokselle toivoisi laajan lukijakunnan lähihistorian muistin virkistämiseksi. 

Kaikki näihin hyvinvoinvointivaltion hävitystalkoisiin keskellä natohuumaa osallistuvat eivät varmaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä ovat tekemässä ja millaista kansakunnan suururakkaa he ovat nollaamassa ja mollaamassa. 

Tuore historiikki on suoraa jatkoa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle Mikko Majanderin SDP:n historian neljännelle osalle. Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue käsitteli vuosia 1952–57. Senkin kustantajana oli Siltala.

SDP lähti Helsingissä 21.–24. huhtikuuta 1957 pidetyssä puoluekokouksessa lähes kymmenen vuotta kestäneelle korpivaellukselleen. Puheenjohtajavaalissa 76-vuotias Väinö Tanner teki 20 vuotta nuoremmalle K.A. Fagerholmille ”kekkoset” päihittämällä tämän yhdellä äänellä (95-94). 

Puoluekokouksen aikaan Fagerholm oli neljän puolueen hallituksen pääministerinä. Yksikään hallituksen SDP:n ministereistä ei kuulunut tannerilaisiin. Skogilaiset perustivat oman puolueen TPSL:n ja sille oman lehden Päivän Sanomat, jonka ensimmäinen päätoimittaja oli kirjailija Matti Kurjensaari.

Tannerista Paasioon

SDP aloitti myös 1960-lukunsa omapäisen räväkästi valitsemalla 18. huhtikuuta 1960 jo 79-vuotiaan Väinö Tannerin jatkokaudelle puolueen puheenjohtajaksi. Vastaehdokas 57-vuotias Rafael Paasio hävisi Tannerille äänin 107–48. 

Mielenkiintoista oli, että SDP:n johtomiehet pitivät Tanneria 20 vuotta nuorempaa presidentti Kekkosesta jo vanhana kaluttuna luuna, joka tuli heittää tunkiolle vuoden 1962 presidentinvaaleissa. 

Kekkosen innokkaimmiksi ulosheittäjiksi ja raikkaamman poliittisen ilmapiirin tuojiksi ilmoittautuivat tannerilaisten lisäksi RKP:n kansanedustaja Nils Meinander, kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila sekä pientalonpoikien kansanedustaja Veikko Vennamo.

Kesäkuun 15.–17. päivinä 1963 Helsingin työväentalossa pidetyssä SDP:n 26. puoluekokouksessa puheenjohtajaksi valittiin 60-vuotias Rafael Paasio. Hän voitti 52-vuotiaan vastaehdokkaansa Veikko Helteen äänin 99–66.

Hannikaisen mukaan puheenjohtajan vaihdos purki patoja. Presidentti Kekkonen kannatti Maalaisliiton ja SDP:n hallitusyhteistyötä, mutta ehtona oli kuitenkin ”SDP:n ehdoton antautuminen ulkopolitiikassa.” Toinen ehto oli sosialidemokraattien kahden ryhmittymän puoluesovinto.

Tasan kymmenen vuotta ennen Chilen vallankaappausta, Kekkonen kirjoitti (11.9.1963) päiväkirjaansa sosialidemokraatteja koskeneita tuntojaan:

– Kyllä minulla on saatanan huono onni, kun politiikkaani vastassa on ollut vanhan jääräpään katkeruus (Väinö Tanner), nuoren miehen uhkapelurimaisuus ja boheemius (Väinö Leskinen) sekä fanatismi (Kaarlo Pitsinki). Olavi Lindblom on sen sijaan mies, joka syö makupalan kenen kädestä tahansa.

Tannerilaisten vastaisku

Syyskuussa 1961 ilmestynyt Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka oli käynnistänyt hyvinvointivaltion rakentamishankkeen. Mutta vanhat tannerilaiset jäärät eivät hevin luovuttaneet. 

Suomen Sosialidemokraatti raportoi 24. tammikuuta 1964, miten 25 entistä kansanedustajaa esitti vakavan vetoomuksen hallitukselle: 

– Valtion kriisin perussyy on ylisuhtaisesti kasvavissa julkisissa menoissa eikä vaikeuksia voida lopullisesti voittaa tilapäisin veronkorotuksin.

Allekirjoittajina olivat vanhat tutut, kuten Aarre Honka, Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen ja Väinö Tanner, nyt jo politiikasta syrjään vetäytyneinä.

Kansan Uutiset kertoi samasta vetoomuksesta 25.1.1964 otsikoilla Kummitukset kurkistelevat ja Julkista menotaloutta supistettava.

Lehti esitteli julkilausumaa kuvaten, kuinka ”joukko entisiä kansanedustajia, pääasiassa niitä, jotka ennen sotaa ja sodan jälkeenkin tulivat tunnetuksi nk. kovan käden talouspolitiikan ajajina, jotka olivat valmiit valtiontalouden tasapainon nimissä painamaan vähävaraisten kansalaisten aseman miten alas hyvänsä, on jättänyt hallitukselle vetoomuksen, jossa kehotetaan palaamaan 1930- ja 40-lukujen talouspolitiikkaan.”

Vaikutusvallan palautuminen

Syksyn 1964 kuntavaalimenestys ja vasemmiston voitokkaat eduskuntavaalit maaliskuussa 1966 käynnistivät SDP:n ja SKDL:n hallitusyhteistyön, jota myös Kekkonen omalta osaltaan edesauttoi. Tuloksia alkoi syntyä. Hannikaisen mukaan vuosina 1966–70 Paasion ja Koiviston hallituksissa oli eduskunnan vasemmistoenemmistön kaikki kolme vasemmistopuoluetta: SDP, SKDL ja TPSL. Hallitusyhteistyö SKDL:n kanssa jatkui myös Keskustapuolueen Ahti Karjalaisen hallituksessa kesästä 1970 kevääseen 1971:

– Vaikutusvallan palauttaminen edellytti SDP:n johdon vaihtumista ja suhtautumistavan muutosta. Puolueen asema vankistui, kun suhteet Kekkoseen ja Neuvostoliittoon paranivat. Paasion lisäksi näkyvimpiä uuden linjan edustajia olivat kaksi tohtoria, Mauno Koivisto ja Pekka Kuusi sekä poliittisen suunnanmuutoksen tehnyt Väinö Leskinen. Leskinen menetti kuitenkin entisten kannattajiensa tuen ja putosi eduskunnasta maaliskuun 1970 vaaleissa. Kekkosen luottomieheksi noussut Leskinen toimi 1970-luvun alussa vielä virkamieshallituksen ja Karjalaisen hallituksen ulkoministerinä.

Kekkosvastaisuudesta Kekkosen tukijaksi

Poliittisen historian lehdet kääntyivät 60-luvulla tiuhaan. SDP oli valmis tukemaan Kekkosta vuoden 1968 presidentinvaaleissa, säätämään 1973 poikkeuslain ja pyytämään Kekkosta jatkokaudelle keväällä 1975 lähes kolme vuotta ennen seuraavia presidentinvaaleja. 

Jyväskylässä 5.–8. kesäkuuta 1975 pidetyssä puoluekokouksessa SDP:n ruoriin astui 45-vuotias puoluesihteeri Kalevi Sorsa. Heinä-elokuun vaihteessa 1975 Helsingissä pidetty ETY-kokous kruunasi niin Kekkosen kuin hänen politiikkansa tukijoiden johdonmukaisen linjan.

Hannikainen muistuttaa, että vuosina 1957-75 SDP sai suurimman kannatuksensa Kymen teollisuuskeskittymässä, Uudellamaalla ja Hämeessä. Ylin puoluejohto tuli pääosin Turun seudulta ja Helsingistä:

– Maaseudulla, Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa Keskustapuolue oli selvästi suurempi puolue. SKDL (kommunistit) kilpaili SDP:n kanssa työväestön kannatuksesta etenkin suuremmissa kaupungeissa, ja myös Itä- ja Pohjois-Suomessa niin sanottu korpikommunismi toi SKDL:lle huomattavan kannatuksen.

Uuteen politiikanteon malliin sisältyi Hannikaisen mukaan myös jännitteitä. Suunnan määrittelyä siirtyi 1970-luvulle tultaessa maakuntien järjestöväeltä nuorille, koulutetuille ja kaupunkilaisille asiantuntijoille. Työväenpuolue-ulottuvuus hämärtyi, ja tyytymättömyyttä syntyi siitä, että suuri osa puolueen työryhmien jäsenistä tuli pääkaupunkiseudulta. 

Myös maatalous- ja kehitysaluepolitiikka oli nopeaa teollistamista ajaneelle puolueelle usein sokea piste. Tältä osin puolueen kaikki tavoitteet eikä politiikan uudenlainen kieli herättäneet aina toivottua vastakaikua perinteisemmän työväestön keskuudessa.

Pälkäneläisten kapina

Voisi sanoa, että SDP ei ollut sosialistinen puolue vaan sosiaaliseen liikehdintään ajoittain reagoinut puolueorganisaatio. Tähän seikkaan kiinnittivät huomionsa ns. pälkäneläiset. 

Pälkäneellä Mallasmäen kurssikeskuksessa marraskuussa 1969 kokoontunut ryhmä jätti puoluetoimikunnalle Sosialidemokraattisen Puolueen vasemmiston julkilausuman. Allekirjoittajiin kuului nuoria kansanedustajaehdokkaita kuten Ulf Sundqvist, Erkki Tuomioja, Osmo Kaipainen, Tellervo M. Koivisto, Juhani Pitkänen, Kimmo Kevätsalo ja Riitta-Liisa Vepsä. 

Julkilausuman mukaan tarvittiin ideologinen uudelleenarviointi, johon SDP:n periaateohjelma muodosti hyvän pohjan. Lähtökohtana piti olla sosialismi uudistusten tunnuksena, demokratia elämänmuotona sekä vastuullinen ja ulospäinsuuntautuva puolueettomuuspolitiikka. 

Vasemmistolle epäonnisten eduskuntavaalien jälkeen huhtikuussa 1970 ryhmä kokoontui Karjaalla ja tarkensi tavoitteitaan seitsemänsivuisessa julkilausumassaan. Sen mukaan yhteiskunnan oikeudenmukainen kehittäminen edellytti sosialistisen suunnitelmatalouden periaatteiden noudattamista. Ensi vaiheessa oli siirrettävä suuri ja keskisuuri teollisuus, pankit sekä vakuutus- ja työeläkelaitokset yhteiskunnan haltuun. Sosialistisen Internationaalin antikommunismista piti irtaantua ja Itä-Saksa tunnustaa.

Ensimmäisen kauden kansandustajat Tellervo M. Koivisto, Kaarle Salmenvuori, Ulf Sundqvist ja Erkki Tuomioja irtisanoutuivat Suomen Sosialidemokraatissa tästä julkilausumasta.

Puheenjohtaja Paasio vastasi puoluetoimikunnassa 23.4.1970 tähän pälkäneläisten haasteeseen:

– Olen sanonut aikaisemmin, että puolueessa on katto korkealla ja seinät etäällä, mutta toistan kyllä jo sanomani, että ne kuitenkin ovat olemassa. On tietyt rajat, joita ei ylitetä.

Ja Paasion sana on pitänyt, SDP:ssa ei ole pahemmin tuon päivän jälkeen sosialismista keskusteltu, saatikka että sitä olisi tavoiteltu.

Ruotsiin muuttajat ratkaisivat rakennemuutosruljanssin

Suurelta osin 1950-luvun lopulta alkaneen rakennemuutosruljanssin ratkaisivat ne 400 000 suomalaista, jotka muuttivat vapaaehtoisesti Ruotsiin vuosina 1965–80. 

He olivat suurimmaksi osaksi Karjalan evakkoja ja tilattomia rintamamiehiä perheineen, jotka sodan jälkeen hätäasutettiin Pohjois- ja Itä-Suomen soiden ja rämeiden reunamille. 

Veikko Vennamo hääräsi vuosina 1944–59 maatalousministeriön asutusasiainosaston johtajana ja ylijohtajana ja maaliskuun 1970 eduskuntavaaleissa hän keräsi vielä uhreiltaan suuren äänipotin syyttämällä tekemisistään muita.

Suomalaiset puolueet, poliitikot ja elinkeinoelämä eivät kyenneet selvittämään aiheuttamiaan sotkuja näiden 400 000 suomalaisen kohdalta. Ruotsissa heistä tuli ensimmäisen polven tehdastyöläisiä. Nyt samantapainen rakenneuudistussekamelska on meneillään uusintaesityksensä Orpon hallitusteatterissa. 

Toinen tärkeä seikka vuosien 1957–75 hyvinvointivaltion rakennushankkeen onnistumisessa oli vahva valtionteollisuus ja idänkauppa, joka ei länsikaupan tavoin ollut niin suhdanneherkkää. Molemmat yhdessä mahdollistivat pitkäjänteisemmän taloussuunnittelun toisin kuin nykyinen innovatiivisiin pikavippeihin perustuva suurpääoman yksityisetuja tuijottava kvartaalitalous. 

Erkki Tuomioja totesikin vuonna 1993, että vahvalla valtionteollisuudella ja Nesteellä sen määrätietoisesti ja menestyksellisesti johdettuna lippulaivana on ollut ratkaiseva osuus Suomen talouden sodanjälkeisessä menestystarinassa.

Eikä koulu-uudistuksen merkitystä voida koskaan riittävästi korostaa hyvinvointivaltiohankkeen onnistumisessa.

SDP kerää, mutta Kepu jakaa

Matti Hannikaisen teos sisältää myös lukuisia hauskoja poliittisia anekdootteja. Rafael Paasion hallitus harjoitti valtiovarainministeri Mauno Koiviston johdolla kireää talouspolitiikkaa. Sisäministeri Martti Viitanen totesi tammikuussa 1967 puoluetoimikunnassa, että ”nyt jo sanotaan, että SDP kerää, mutta Kepu jakaa.”

SDP lähti maaliskuun 1966 eduskuntavaaleihin kahdeksan kohdan ohjelmallaan ja sai poliittisen aloitteen itselleen. Kun porvaripuolueista kysyttiin, mistä löytyvät varat ohjelman toteuttamiseen, puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki esitti vastakysymyksen: ”mistä porvarit luulevat löytyvän varat harjoittamansa politiikan jatkamiseen?”

Huhtikuun 1960 puoluekokouksessa Ulvilan kunnallisjärjestön edustaja Keijo Korpinen kannatti puheenjohtajaksi Rafael Paasiota ja kiitteli ennen vaalia Väinö Tannerin pitkäaikaista työtä:

– Olla puoli vuosisataa työväenliikkeessä sortumatta maaherraksi tai pääjohtajaksi tai erikoistumatta keräämään kunniamerkkejä, se on jo sellaisenaan teko, jolle meikäläinen rivimies antaa arvoa.

Hyvät kehät hyvinvointivaltion perustana

Matti Hannikainen kiteyttää, että SDP:n ajaman hyvinvointivaltion perustana olivat niin sanotut hyvät kehät, joilla tarkoitettiin talouskasvun ja rakennemuutoksen sekä poliittisen ja sosiaalisen tasa-arvon samanaikaisuutta. 

Tämä edellytti luokkakompromissia maataloustuottajien ja työväestön kesken, sekä sitä, että työnantajat ja työntekijät olivat työmarkkinoiden osapuolia. Näiden etujen yhteensovittaminen puolestaan edisti kansallista etua. 

Näissä hyvissä kehissä näkyi kolmen pohjoismaisen modernsaatioprosessin ulottuvuus: vapaan talonpojan idealisoitu perintö, kapitalismin henki ja sosialismin utopia:

– SDP:n laajentuminen ja SDP:n tulo puoluekenttään toi niin maaseudun köyhälistön kuin teollisuustyöväen äänen valtakunnalliseen ja paikalliseen päätöksentekoon.

Oikeistolaisen politiikan nujertajaksi ei SDP:sta ollut. Sen harjoittama politiikka muistutti usein lainelautailua, jatkuvaa taiteilua kansainvälisten taloussuhdanteiden ja kotimaisten poliittisten voimasuhteiden aallonharjalla.

Tämän 1960–70-luvuilla harjoitetun laaja-alaisen vasemmistolaisen politiikan tilalla on nyt kirpunnylkemiseen keskittyvä julkisuusvetoinen puuhastelu. Vasemmistoliiton tuoreen puheenjohtaja Minja Koskelan linjaama arvopohjainen, empatiaa, inhimillisyyttä ja solidaarisuutta korostava politiikka on yhtä kaukana reaalipolitiikasta kuin presidentti Stubbin arvopohjainen realismi on etäällä tästä maailmasta.

Walter Benjaminin sadan vuoden takainen toteamus sosialidemokratiasta vankilan lavereiden asteittaiseen parantamiseen tähtäävänä toimintana ei ole kadottanut ajankohtaisuuttaan. Oikeiston tähtäimessähän on pelkästään vankilan lavereiden huonontaminen.

Kaikesta tästä huolimatta tai juuri siksi yhdessä Mikko Majanderin kahden vuoden takaisen SDP:n vuosien 1952–57 historian kanssa tämä Matti Hannikaisen uutuusteos tarjoaa rautaisannoksen lähivuosikymmenten poliittista historiaamme. 

Niin äänestäjien kuin poliitikkojen olisi syytä lukea nämä teokset tarkasti, mikäli heillä on halua oppia edes jotain lähihistoriamme huonoista ja hyvistä poliittista ratkaisuista, niiden tekijöistä ja taustoista sekä päätösten seurauksista.