Vaikka nykypäivänä mielenterveysongelmia tunnistetaan kohtuullisen hyvin, ei kaikissa häiriössä välttämättä oireileva itse huomaa tarvitsevansa apua tai pelko ja huonot kokemukset voivat estää avun hakemisen. Lisäksi on monia muita avun hakemisen ja saamisen estäviä ja sitä vaikeuttavia tekijöitä, joita Psykologiliiton yhteiskunta- ja yhdenvertaisuusjaoksen erikoispsykologi Mia Huolman esitteli lauantaina Pirkanmaan vasemmiston, aluevaltuustoryhmän ja KSL-opintokeskuksen järjestämässä yleisötilaisuudessa.
Avun saaminen voi vaikeutua tai pysähtyä useissa vaiheissa ongelman tunnistamisesta oikean palvelun löytämiseen ja sen piiriin hakeutumiseen, mutta avun hakija voi myös törmätä ammattilaisten tietämättömyyteen, haluttomuuteen auttaa tai kyvyttömyyteen kohdata erilaisia ihmisiä.
Huolman nosti vähävaraiset sekä maahanmuuttajat esimerkkeinä ryhmistä, jotka saattavan usein jäädä vaille tarvitsemaansa apua. Pelko stigmasta ja diagnoosin vaikutuksista voivat vaikuttaa suuresti päätökseen hakea apua. Maahanmuuttajilla pelko diagnoosin mahdollisista laillisista seurauksista, epäluottamus auktoriteetteihin, aiemmat kielteiset kokemukset palveluista, tiedon puute palveluista ja kielimuuri voivat olla esteitä oikeanlaisen avun saamiseen.
Lisäksi mielenterveyden ammattilaisten epävarmuus työskennellä maahanmuuttajien kanssa vaikeuttaa asioita. Ammattilaisilla ei aina Huolmanin mukaan myöskään ole ajantasaista tietoa palveluista tai ihmisten oikeuksista palveluihin.
Köyhyys ja vähävaraisuus vaikuttavat monella tasolla mielenterveyspalveluiden saamiseen sekä niiden tarpeeseen: köyhyyden kuormittavuus rasittaa mielenterveyttä ja samaan aikaan palveluihin pääsy voi olla mahdotonta esimerkiksi pitkien välimatkojen ja matkakustannusten vuoksi.
Mikä yhteiskunnassa sairastuttaa
Keskustelua mielenterveydestä ja mielenterveyspuheesta jatkettiin Mia Huolmanin alustuksen jälkeen paneelin muodossa, johon osallistui Huolmanin lisäksi kansanedustaja, aluevaltuutettu Anna Kontula, psykologi, vara-aluevaltuutettu Kukka Kunnari ja koulutettu kokemusasiantuntija Jenna Korva.
Kun monet apua tarvitsevat jäävät avun ulkopuolelle, on julkisessa mielenterveyspuheessa tuotu esiin näkökulmaa, jonka mukaan ihmiset hakeutuvat avun piiriin liiankin matalalla kynnyksellä ja toisaalta diagnoosit ovat lisääntyneet viime vuosina. Tilaisuuden juontaja, vasemmiston aluevaltuustoryhmän varapuheenjohtaja sekä tarkastuslautakunnan jäsen Tiina Vaittinen esitti panelisteille kysymyksen julkisesta mielenterveyspuheesta. Hän viittasi terveydenhuollon ammattilaisten julkisiin ulostuloihin tunteissa vellovista ihmisistä, jotka käyvät lääkärin vastaanotolla turhaan.
– Lähestyn siitä näkökulmasta tätä kysymystä, että täytyy olla sallittua ja suotavaa ilmaista tunteita pelkäämättä, että tulee tuomituksi omien tunteidensa kanssa. Ja tämä on eri asia kuin että hyväksyttäisiin huono käytös, Huolman kommentoi.
Jenna Korva totesi, että vellomispuhe on sävyltään vähättelevää ja monesti suurempi ongelma on, että ihmiset eivät hahmota omalla kohdallaan, kuinka vakavasta ongelmasta on kyse. Korva myös huomautti, että usein julkisuuteen nostetaan esiin kokemuksia, joissa ihmisillä on helppo ja inspiroiva kertomus voitetuista vaikeuksista eivätkä ongelmat ole kovinkaan vakavia.
– Se vähän marginalisoi ihmisiä, joilla ongelmat ovat vakavampia ja tulee yleisempi oletus, että ne eivät ole niin vakavia ne asiat.
– Kun puhutaan terapoistumisesta ja terapiasukupolvesta, on looginen ilmiö, että minun sukupolveni vastuulle on jäänyt tehdä kesken jäänyt tunnetyö, jotta meidät lasten ei tarvitsisi mennä terapiaan, ei ainakaan ihan kaikkien, Kukka Kunnari kommentoi.
Kunnari myös huomautti, että hänen mielestään on häiritsevää, että julkisessa keskustelussa fokus pysyy ”salonkikelpoisissa” ongelmissa: inspiroiva mielenterveyspuhe pääsee pinnalle mutta harvemmin kuullaan keskustelua vaikeammista ongelmista.
Anna Kontula piti kummallisena, että tunteissa vellomisesta puhutaan ongelmallisena, sillä ihmiset tuntevat koko ajan. Kontula pohti, että yhteiskunnassamme on vähän toleranssia tunteiden vaihtelulle, mikä myös johtaa monien ilmiöiden patologisointiin.
– Ajatus, että tunteet pitäisi saada pois päältä ja sitten olemme terveitä, on hassu. Pitäisi kysyä, mikä yhteiskunnassa on vialla, jos ihmisten tunteet eivät mahdu sinne, Kontula totesi.
Yhteys kapitalistiseen yhteiskuntaan oli myös havaittavissa Kontulan näkökulmasta: yhteiskunta vaatii täyttä toimintakykyä ja monenlaiset heilahtelut tästä nähdään patologisina. Diagnooseja halutaan myös antaa ilmiöille, joita nähdään poikkeavina. Tämä Kontulan mukaan tuottaa palveluille ylimääräistä kysyntää. Esimerkkinä hän antoi oman, vasta hiljattain saamansa autismidiagnoosin.
– En tee diagnoosilla varsinaisesti muuta kuin rakentelen omaa identiteettiprojektiani, hän luonnehti.
Ongelmana Kontula sekä muut panelistit näki sen, miten palveluihin pääsyä vaikeutetaan monella tavalla. Kun on ongelmia päästä ruuhkautuneisiin palveluihin, ihmiset lääkitsevät itseään päihteillä, mutta samaan aikaan päihdeongelma estää avun saamista. Myös mielenterveyden häiriöistä kärsivien asema nousi keskusteluun:
– Ammattilaiset unohtavat helposti vallan, joka heillä on. Potilailla on aina vähiten valtaa, Jenna Korva muistutti.
