Julkisten palveluiden rapauttaminen on laskenut kansalaisten luottamusta yhteiskuntaan. Terve Suomi -tutkimuksessa vain puolet suomalaisista ilmoitti luottavansa terveyspalveluihin. Luottamus on laskenut muutamassa vuodessa merkittävästi. Vuonna 2020 terveyspalveluihin luotti 76 prosenttia suomalaisista.
Luottamus on laskenut reippaasti siitäkin huolimatta, että juuri julkistetun valtioneuvoston tilaaman Hyvinvointialueuudistuksen väliarvioinnin mukaan palvelujen yhdenvertaisuus ja laatu ovat parantaneet, ainakin osittain. Hoitoon pääsyssä on kuitenkin suuria alueellisia ja toimialakohtaisia eroja. Pirkanmaalla pääsy perusterveydenhuollon palveluihin näyttää raportin mukaan pysyneen ennallaan. Sen sijaan erikoissairaanhoidossa palveluihin pääsy on heikentynyt. Yli 180 vuorokautta erikoissairaanhoitoa odottaneiden määrä on vuodesta 2021 noussut yhdestä prosentista kuuteen prosenttiin.
Kansainvälisesti vertailtuna Suomen terveyspalvelut ovat heikot. Professori Arto Alanko kuvasi Eurostatin raporttia Kuntalehdessä viime vuoden marraskuussa toteamalla, että Suomessa terveyspalvelujen saatavuusongelmia ilmeni toiseksi eniten Euroopan unionin alueella. Suomalaisista 12,4 prosenttia ei saanut vuonna 2024 hoitoa tarvitessaan. Se on merkittävästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Norjalaisista 1,8 prosenttia, ruotsalaisista 3,9 ja tanskalaisista 3,9 prosenttia ei kokenut saavansa hoitoa tarvitessaan.
On selvää, ettei hyvinvointialueuudistus ole ainakaan vielä lunastanut lupaustaan parantaa sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuutta. Palveluiden keskittäminen ja toimipisteiden, jopa hyvin toimivien sellaisten, lakkauttamiset näkyvät ja tuntuvat ihmisten arjessa ja rapauttavat luottamusta. Kansalaisten kokemusten ja palveluraporttien välillä näyttää olevan selvä ristiriita, mikä rapauttaa luottamusta entisestään.
Samanlaiseen kokemuksen ja kerrotun väliseen ristiriitaan olen törmännyt luottamushenkilönä, kun olen kysynyt ikäihmisten palveluiden riittävyydestä. Johtava viranhaltija on vakuuttanut, että kaikki saavat tarvitsemansa palvelut. Pientä jonoa on, mutta se johtuu siitä, että palvelun tarvitsija haluaa tiettyyn hoitopaikkaan.
Ristiriita kokemusten ja raporttien välillä tuo mieleen 1990-luvun Venäjän Karjalan ja siellä pro gradu -tutkielmaani tekemäni haastattelut suomen- ja karjalankielisten televisio- ja radio-ohjelmien yleisöstä. Kysyin haastateltavilta, miten he Neuvostoliiton aikaan arvioivat uutisjuttujen luotettavuutta. Yksi haastateltava tiivisti vastauksensa sanoen, että jos jostakin puhuttiin oikein paljon, se ei ainakaan ollut totta.
Kansalaisten luottamuksen rapautumisella on laajakantoiset, koko yhteiskuntaan vaikuttavat seuraukset. Kun yhteiskunta ei lunasta lupaustaan riittävistä palveluista, se murentaa yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Se myös heikentää veronmaksuhalukkuutta. Verojen maksamisen sijaan kansalaiset tahtovatkin turvata tulevaisuuttaan säästämällä pahan päivän varalle. Säästäminen puolestaan vähentää kulutusta, mitä on pidetty keskeisenä syynä talouden taantumalle.
Suomalaisten yhteiskunnallinen luottamus näyttää rapisseen vikkelästi. Kun Petteri Orpon hallitus aloitti kolmisen vuotta sitten, ajattelin, että onneksi hallituskausi on enintään neljä vuotta. Siinä ajassa tuskin pystyy hyvinvointivaltiota alas moukaroimaan. Olin todella väärässä. Sosiaaliturvan leikkausten, sosiaali- ja terveyspalveluiden kurjistamisen, työntekijöiden aseman heikentämisen ja kulttuurin nuivettamisen jurot jäljet tuntuvat kansalaisten arjessa ja murentavat luottamusta yhteiskuntaan ja tulevaisuuteen. Jos ja kun hallitus vaihtuu puolentoista vuoden päästä, edessä on iso urakka heikentyneen luottamuksen jälleen rakentamiseksi.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton Pirkanmaan hyvinvointialueen valtuutettu ja vasemmistoliiton ensimmäinen varavaltuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa.
