Liisa Ahola on Vasen Kaistan lukijoille tuttu ennen kaikkea kirjoittajana ja yhteiskunnallisena toimijana. Vasen Kaistassa on julkaistu kymmeniä Aholan kirjoituksia, joiden aiheina on toistunut vammaisten, köyhien ja ympäristön puolustaminen.
Liisa Ahola on kirjoittanut myös kuvataiteesta, mutta hänen oma kuvataiteen luomisensa on säilynyt salaisuutena. Nyt Metsossa on nähtävänä 64 Liisa Aholan maalausta ja piirustusta. Näyttelyn esitteessä hän kertoo:
– Kun tekee vain itselleen, eikä näytä kenellekään, voi tehdä mitä haluaa. Näin ajattelin 1970-luvun loppupuolella haparoidessani kuvallisen itseilmaisun alkuvaiheessa.
Haastattelussa teosten nimet on kursivoitu.
Liisa Ahola kertoo, että hän maalatessa on pohtinut omaa suhdettaan maailmaan ja maailmaan, jota ei ymmärrä:
– Maisemakuvissa puran ikävääni maalle. Kaihon kohteet ovat siinä sarjassa onnistuneimmat
Olen nähnyt alkumetsän Merenkurkussa ja pelkään lopputuloksen olevan se, että on pystyyn kuollut kelo eikä ole lehtivihreää.
– Kaupunkikuvissa Grynderi oli juuri sitä, mitä tavoittelin. Kivikylän madonna esittää teiniäitiä eli niitä sosiaalisia ongelmia, joita holtiton rakentaminen tuo. Teiniäitihän oikea Madonnakin oli.
– Seurasin aktiivisesti maailman tapahtumia ja surin omaa voimattomuuttani. Jugoslavian hajoamissodat, Afganistanin kriisi ja esimerkiksi alkuperäiskansojen kohtelua ja esiin tulleita vääryyksiä. Sitä kuvaa Intiaanien kärsivä Jeesus. Hän kärsii kanssamme silloin, kun inhimillinen kärsimys on hirmuista, kuvailee Ahola näyttelyn tauluja.
– Naisen asemaa olen pohtinut. Lasikaton särkijä ja Sanat loppuvat ovat siitä esimerkkeinä. Näyttelyn kaksi viimeistä kuvaa, Soturityttö ja Soturitytön äiti kai jotenki kuvaavat jotakin. Soturityttö on nuori ja ihanteellinen, valmis taistelemaan paremman maailman puolesta. Soturitytön äiti on kokenut paljon ja suree, mutta kannustaa tytärtään.
Rakas ystävä auttoi kuvat sängyn alta näyttelyyn
Liisa Ahola kertoo, että hän aloitti kuvien tekemisen vakavassa kriisissä. Hän joutui uhmaamaan läheisiään.
– Heitä rauhoitti se että lupasin olla näyttämättä niitä kenellekään. Maalaaminen oli minun salainen paheeni.
– Vasta ystäväni Ilkka Hirvi näki piirroksissani jotakin hyvää. Siihen asti se oli ollut minun paheksuttu taipumukseni. Olisi pitänyt kutoa sukkia ja niin edelleen. Eli tehdä jotakin hyödyllistä. Värit ja paperit maksoivat. Se harrastus oli siis turhaa ajan ja rahojen haaskausta. Kirjoittamista ei paheksuttu.
– Ilkka on tehnyt valtavan työn näiden taulujen eteen. Kehystänyt, etsinyt näyttelypaikan, nähnyt vaivaa. Hän on ollut päättäväisesti sitä mieltä, että kuvien on tultava esiin sieltä sängyn alta.
Liisa Aholan näyttelyn 64 kuvaa antavat monipuolisen, ajatuksia herättävän kuvan maailman asioista lähes 50 vuoden ajalta. Metson alakerrassa kannattaa käydä ennen helmikuun kahdeksatta.
