Jouko Turkka tarjosi naurun- ja kauhistelun aiheita

Teatteriohjaaja Jouko Turkka syntyi Pirkkalassa 17.4.1942, kävi koulunsa Tampereella ja kuoli Pirkkalassa. Hän ohjasi Tampereella vain kaksi näytelmää, Pyynikin kesäteatterissa kesällä 1970 Arvo Salon käsikirjoittaman Mustalaisoperetin sekä 1996 TTT:n Kellariteatterissa Eila Roineelle omistamansa näytelmän Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Näytelmä esitettiin loppuunmyytynä peräti 147 kertaa.

Turkasta ilmestyi vastikään Hannu Harjun elämäkertateos Jouko Turkka – Narri, nero, nöyryyttäjä (Siltala 2025). Turkka luonnehti itseään:

– Kalle Holmbergissa on luontaisesti ja syntyjään kaikki kansallisen suurmiehen ominaisuudet. Minä kuulun paremminkin kylähullujen tai muitten posetiivareitten porukkaan.

Koetteli hyvän maun rajoja

Turkan mukaan teatteriesityksessä rakkaus on ennen kaikkea kolmannen korvapuusti, ilman kolmatta pyörää ei rakkautta ole. On paha jos näytelmä irtoaa oman aikansa todellisuudesta ja vielä pahempaa, jos se irtoaa nykytodellisuudesta. Hän korosti tolstoilaista haluaan pitää yhteyttä kurjuuteen:

– Teatteri valehtelee yrittämällä kuvata nykyhetkeä aikoja sitten eläneiden silmin. Nykypäivän näytelmistä puuttuu aikakaudelle tyypillisen ihmisen kuvaus.

Turkalla oli kyky pelkistää ja havainnollistaa todellisuutta yllättävistä näkökulmista. Omalla tavallaan hän toteutti Nietzschen näkemystä, että elävässä elämässä ei ole mitään, mikä olisi tarkasti ottaen yhtäpitävää logiikan kanssa.

Maailmassa tapahtuu mitä sattuu ja miten sattuu. Kenelle tahansa voi sattua ja tapahtua mitä tahansa ja missä tahansa. Turkan Aiheita-teoksen (1982) pienoistarinat kuvaavat juuri näitä yllättäviä sattumia, jotka sotkevat ihmisen suunnitelmat ja kääntävät todellisuuden ylösalaisin. Tämä esikoisteos toi Turkalle Eino Leino-palkinnon.

Teatterikorkeakoulun professorina, rehtorina ja opettajana vuosina 1982–88 Turkka pysytteli tiiviisti yhdessä Jussi Parviaisen kanssa iltapäivälehtien otsikoissa. Häntä kiiteltiin ja kirottiin samaan aikaan, kanteluja tehtiin oikeuskanslerille saakka.

Seitsemän veljeksen tv-sovitus (1989) aiheutti myrskyisän vastarinnan, samoin tv-sarja Kiimaiset poliisit (1993). Raivokkaan, räävittömän ja sovinistisen pintajulkisuuden alta kuoriutui kuitenkin merkittävä teatteritaiteen uudistaja ja näytelmäkirjailija. Turkan myötä kansanomainen ja karnevalistinen teatteri-ilmaisu palasi näyttämölle. Juuri tämä koetteli eniten niin sanotun hyvän maun rajoja.

Teatterin kritiikko

Turkka aloitti Teatterikoulun ohjaajalinjalla syksyllä 1964. Samaan aikaan näyttelijälinjalla aloittivat Pekka Autiovuori, Kristiina Halkola ja Heikki Kinnunen.

Teatterin tekemisestä ja suomalaisen teatterin henkisestä tilasta Turkalla oli kärjekästä sanottavaa jo ennen Teatterikouluun menoaankin.

Seinäjoen, Joensuun ja Kotkan kaupunginteattereiden johtajuusvuodet 1967–1975 karaisivat hänestä omaperäisen ohjaajan ja teatterijohtajan.

Ura alkoi syksyllä 1967 Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana. Hän oli teatterissa ainoa päätoiminen työntekijä. Taloushallinto, tekninen henkilökunta ja näyttelijät olivat osa-aikaisia, osa myös töissä talkoopohjalta. Ensimmäisen teatterikoulun käyneen näyttelijän Seinäjoki sai vasta syksyllä 1973.

Myös Turkan vaimo Maija-Liisa (os. Poutiainen) tuli Seinäjoelle. Iltapuhteikseen Turkka perusti nuorisoteatterin syksyllä 1967, jonka ensimmäinen esitys oli Frank Wedekindin nuorista aikuisista kertova rohkea murhenäytelmä Kevään herääminen.

Kun nuorisoteatteri kokoontui ensimmäistä kertaa, Turkka aloitti tilaisuuden shokeraavasti:

– Onko täällä joku jonka mielestä teatteri on hyvä harrastus? Hän voi lähteä saman tien ulos.

Mukana ollut sittemmin lausujana ja toimittajana tunnettu Jarmo Heikkinen muisteli, miten Turkka oli lukuharjoituksissa tivannut Wedekindin näytelmän repliikkien taustoja ja rivienvälejä:

– Mitä tässä sanotaan? Sanotaanko tässä, mitä tässä oikeasti tarkoitetaan?

Tässä tavallaan tiivistyi jo Turkan teatterifilosofia. Vuonna 1994 hän sadatteli, että julkkiset olivat korvanneet aateliston. Taide mielisteli medioita, vaikka sen pitäisi tehdä työtä yleistä mielipidettä vastaan:

– Kulttuuri on muuttunut matkailukohteeksi, iskupaikaksi ja isojaoksi.

Ajan hengen möyhentäjä

Syksyllä 1968 Turkka aloitti Joensuun kaupunginteatterin johtajana. Seuraavan vuoden suurmenestys oli Jouko Puhakan maaseudun tyhjenemistä kuvaava Hyvästi Mansikki.

Syksyllä 1970 Turkka sai assistentikseen Markus Packalénin. Turkka ilmoitti, että assistentin tehtäviin kuului kirjoittaa näytelmä teatterin tarpeisiin, ja nyt tarvittiin työpaikoilla kiertävä kahden hengen esitys:

– Sun pitää kirjoittaa teksti, jossa on kani, haukutaan presidentti Nixonia ja tyrmätään Liinamaan sopimus.

Turkka itse ohjasi Packalénin kloveneriaa hyödyntävän tekstin nimeltä Hullunkuriset pellet. Näytelmän vasemmistolaiset painotukset aiheuttivat jonkin verran jälkipuheita.

Ajan henkeen osui myös keväällä 1971 Joensuussa esitetty Turkan ja tamperelaisen Jussi Kylätaskun yhteistuotanto Asento! Siinä armeija kuvattiin maan sisäpoliittisena kasvatuslaitoksena.

Kansalaiskasvatus, yhteiskuntaopetus ja kansallisen identiteetin luominen olivat yhtä kuin armeija eli Suomen miesten koulu. Tiedotustilaisuudessa Turkka ja Kylätasku myönsivät syyllistyvänsä vähemmistön, eli militaristien pilkkaamiseen. Heidän mielestään sotilasfarssi oli kansanomaisempaa farssia kuin bulevardikomedia tai operetti:

– Sotilasfarssit kuvaavat kuitenkin armeijaa, jota ei ole olemassa, kuten ei ole todellisuudessa olemassa operettien Wieniäkään. Aiommekin nauraa todelliselle armeijalle, sille joka ei yritä poistaa luokkaeroja vaan turvaa ne, parivaljakko totesi.

Siirtyessään syksyllä 1973 Kotkan kaupunginteatterin johtajaksi, Turkka korosti, että Kotkassa ympäristöä hallitsivat teollisuus ja meri. Siksi Kotkassa teatteri oli tuotava mahdollisimman lähelle tehtaita, savupiippuja, vuorotyötä, satamaa ja kotkalaista ilmapiiriä.

Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa valikoitui Turkan ensimmäiseksi työksi. Omien sanojensa mukaan hän lähti hakemaan Pekkaselta oppia.

Linna ja Salama johtotähtinä

Helsingin kaupunginteatterin ohjaajaksi Turkka pestattiin syksyllä 1975. Hannu Salaman romaanin Siinä näkijä missä tekijä dramatisointi sai ensi-iltansa syyskuussa 1976.

Turkka totesi esityksestä tutkielmaa tehneelle Urpu Penttiselle, että näytelmän tarina oli yksinkertainen. Kirjailijapoika tulee kotiin, alkaa juottaa vanhempiaan saadakseen kirjalleen aiheen, varastaa vanhempiensa tajunnan ja lopussa lähtee kirjoittamaan kirjaa:

– Pojan lähtökohtana on kerrata miksi hänestä tuli juuri työläiskirjailija ja miksi hänestä on tullut sellainen petturi kuin on tullut. Itse koko dramaturgia on se, että Harri hakee kahden kuoleman syytä. Ensin Selman kuoleman ja sitten Taiston kuoleman ja nämä kaksi kuolemaa ovat luokkakysymyksiä.

Vuosina 1979–80 Turkka ohjasi peräjälkeen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Hannu Salaman näytelmän Kohti toista tasavaltaa.

Tuntematon oli kirjoitettu mahdollisimman suurelle yleisölle ja erilaisille väestöryhmille ja kokeilevat näyttämöratkaisut saivat jäädä. Sen sijaan Salaman näytelmä tarjosi teatterillisempia ratkaisuja.

Turkan assistettina käsikirjoittamisessa ollut Arto Melleri kirjoitti luonnoskirjaansa Turkan ajatuksia Tuntemattomasta:

– Sodan ja rauhan välinen raja on hyvin matala, esitys tapahtuu lopulta katsojan päässä, kuten kanonisoidulla klassikolla on tapana. Turkka painottaa luonnekuvauksen sijaan kohtaloa, jonka armoilla ovat niin sotamiehet kuin upseerit.

Kun Tuntematon käsitteli kansakunnan yhtenäisyyttä, Kohti toista tasavaltaa kuvasi sen hajoamista. Päähenkilö on kenraali, joka isänmaansa lisäksi menettää maatilansa. Turkkaa innosti Salaman tapa kirjoittaa kansanomaisia tarinoita yhdistettynä hänen yhteiskunnalliseen näkemykseensä.

Salaman 103-sivuinen teksti joutui ankaran tiivistämisen kohteeksi. Turkan mukaan hänen jutuissaan voi tekstiä olla korkeintaan 45 minuutin verran, koska muu tekeminen tarvitsi oman aikansa.

Aiheita ja Häpeä

Teatteriohjausten lisäksi Turkasta kehkeytyi oivallinen kirjailija, näytelmäkirjailija ja satiirikko. Esikoisteos Aiheita sai vuonna 1982 Eino Leino -palkinnon, romaani Häpeä oli vuonna 1994 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Tuolloin voittajan valitsi presidentin puoliso Tellervo Koivisto. Palkinnon julkistamistilaisuudessa hän kehui Turkan romaania, mutta valitsi Finlandia-voittajaksi Eeva Joenpellon romaanin Tuomari Müller, hieno mies.

Häpeä on kertomus nimettömästä minäkertojasta, joka on kutsuttu Poriin pitämään alustusta sihteereille. Kulkupelinä matkamiehellä on hevonen, kuten Don Quijotella. Kertoja on Turkan oloinen henkilö. Hevosensa selässä tämä linjaa Suomen sodan jälkeistä amerikkalaistumista:

– Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kukaan ei voinut edes yksityisesti julistaa nautinnonhalun pidäkkeetöntä toteuttamista, oikeutta itsekkyyteen ja omaan etuun. Saati julkisesti lehdessä tai radiossa, ei edes kirjassa tai elokuvassa. Se seikka oli jotain, joka oli johtanut tuhoon Rooman valtakunnan veltostuttavissa kylpylöissään! Kukaan ei olisi voinut kuvitella että Amerikasta tänne tulisi joukkotiedotus, joka muutamassa vuodessa ajaa nämä kylmään pohjolaan hyvin oudot arvot, nauttivan kaikkivaltiaan yksilön normaalin kansalaisen kuvaksi, yleiseksi mielipiteeksi siitä millainen ihmisen tulee olla.

Näytteleminen miehuuskokeena

Kosovon pommitusten jälkeen helmikuussa 2000 Turkka linjasi, että taide ei saa vain osallistua arvokeskusteluun, vaan sen on luotava sitä, oltava materiaalia aatteille. Hän sanoi vieroksuvansa niin sanottua taiteilijuutta ja taidetta, joka on somistetta tai terapiaa vapaa-ajan monitoimikeskuksissa.

Elokuussa 2002 Turkka totesi 60-vuotispäivänään, että menneessä Suomessa teatteri merkitsi kyläyhteisöjen miehuuskoetta: kuka uskaltaa nousta näyttämölle:

– Nyt se elää ilmaisutaidon lukion oppilaissa siihen saakka, kunnes he pääsevät tekemään elokuvaa. Tänään teatterissa on erilaisiin asuihin puettuja ihmisiä esittämässä muuta kuin ovat, he ovat huvittavia, korkeintaan opettavia maksettujen otteluiden sankareita. Sen sijaan oikea näyttelijä on taikuri, dokumentoija ja kertoja, jonka tulisi vielä koskettaa runoutta.

Turkka suomensi 1960-luvulla saksasta useita näytelmiä, ensimmäisen jo vuonna 1964, Ernst Tollerin Koneitten murskaajat. 

Älyn ja hien liitto

Näyttelijä Tommi Eronen kiteytti: Turkassa yhdistyi älyn ja hien liitto. Turkka oli individualisti, joka vieroksui suuria yksimielisiä joukkoja. Jo 1970-luvun alusta lähtien hän teki omaa vallankumoustaan Seinäjoella, Joensuussa ja Kotkassa. Hän totesikin televisiossa 1970-luvun alussa:

– Olen aina halunnut hakea onkipaikkani sieltä, missä ei oikein muita yrittäjiä ole.

Turkka kertoi 2000-luvun alussa olevansa vailla täysiä kansalaisoikeuksia. Hannu Harju muistuttaa, että Turkka sai kaiken, mitä tässä maassa teatterintekijä voi saada: monen kaupungin kaupunginteattereiden johtajapestin, professuurin, teatterin ylimmän opinahjon rehtoriuden, 15-vuotisen apurahan ja teatteritaiteen kunniatohtoriuden 2009.

Viimeiset vuotensa Turkka asui synnyintalossaan Pirkkalassa. Iltapäivälehdistölle tärkein uutinen oli se, että Turkka jätti kuollessaan ”messevän” 34:n Helsingin pörssiin noteeratun yhtiön osakesalkun, jonka arvo oli noin 900 000 euroa.

Tykkää ja jaa artikkelia verkossa