Tampereen Kalevankankaalle haudattujen punaisten vainajien häpeärangaistuksen on vihdoin, yli sadan vuoden jälkeen päättymässä. Kaikki yli kaksi ja puolituhatta vainajaa saavat nimensä vihdoin ja viimein muistomerkin yhteyteen.
Nimettömät joukkohaudat eivät ole ainoa jäljellä oleva Suomen sisällissodan varjo. Vaikka oma isoäitini, Mamma oli punaorpo, mutta en ollut aiemmin tullut miettineeksi, milloin hän muutti isovanhempiensa luokse. Olen ollut siinä käsityksessä, että 1914 syntynyt Mamma muutti isovanhempiensa luokse vasta äitinsä Selma Siian katoamisen jälkeen. Vasta Anneli Kannon Punaorpoja lukiessani havahduin kysymään, milloin Mamma muutti pois syntymäperheestään. Mamman veli Tauno kasvoi lastenkodissa ja nuorempi sisar Hanna kasvattina Viipurin lähistöllä. Sisarukset tapasivat vasta aikuisena. Perheen isä Oskari Siika oli kuollut Lahden valtauksessa. Vaikka Mamma usein muisteli 1918 tapahtumia, ja sodan jälkeistä kerjäämistään Lahden kaduilla, yksityiskohtaisesti tapahtumien kulkua ei läpi käyty. Mamma ei sitä varmaan itsekään tiennyt, olihan hän alle neljävuotias, kun hänet äidistään erotettiin. Saattaa siis olla niin, että Mamma sisaruksineen vietiin äidiltä, jo ennen äidin katoamista niin kuin vietiin tuhannet muutkin punaisten perheiden lapset kodeistaan.
Lapsia ei erotettu perheistään ainoastaan köyhyyden vuoksi. Punaisten perheiden lapset tahdottiin erottaa perheistään ja erityisesti äideistään, joita pidettiin uhkana lapsille ja koko yhteiskunnalle. Mervi Kaarnisen kirjassa Punaorvot 1918 on lainaus Köyhäinhoitolehdestä syksyltä 1918. Lehti kuvaa punaleskiä punaiseksi vaaraksi ja syyllisiksi sisällissotaan:
”Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvttävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskuntamme ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lasten sielunelämän. Tästä täytyy tulla luja kontrollia ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset erotettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”
Lasten olot sijoitusperheissä olivat vaihtelevat, osa sai osakseen hyvän kohtelun, mutta eivät läheskään kaikki. Osa lapsista eli ylenkatsottuna, syrjittyinä ja kaltoinkohdeltuna työvoimana. Fyysinen väkivaltakaan ei ollut harvinaista.
Tästä kaikesta on vaiettu toista sataa vuotta. Olisiko nyt aika kääntää tunnistavat ja tunnustavat katseet punaisten perheiden lapsiin. Olisiko aika tunnistaa ja tunnustaa Suomen valtion toiminta, jonka seurauksena sadat, jopa tuhannet lapset erotettiin väkipakolla perheistään. Olisiko nyt aika tunnistaa sisällissodan jälkeisen lastensuojelun väkivaltaiset puolet ja tunnustaa valtiollinen väkivalta ja punaisten lasten erottaminen väkisin perheistään. Lasten varastamiseksi näitä pakkosijotuksia voisi kutsua.
Esitän, että Suomen valtio pyytää anteeksi punaisten perheiden lapsilta, jotka väkisin erotettiin perheistään.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa ja Pirkanmaan hyvinvointialueen valtuustossa.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.