Vuonna 2017 kirjoitin tällä kolumnipaikalla ensimmäisen kolumnini nuorten asemasta politiikassa. Olin tuore kaupunginvaltuutettu, 20-vuotias keltanokka ja peräänkuulutin kolumnissani poliittiselta järjestelmältä uudistumista tavalla, joka tekisi politiikasta kutsuvamman toimintaympäristön nuorille.
Vaikka olen yhä kaupunginvaltuuston nuorimmasta päästä ja vaikkapa nuorisolainkin mukaan nuori, olen viime aikoina havahtunut siihen, kuinka oma roolini on seitsemässä vuodessa muuttunut valtuuston nuorimmaisesta jo melko kokeneeksi ja paljon – jopa hieman liikaa – nähneeksi. Minusta ei ollut tarkoitus tulla poliitikkoa: lähdin 2017 ehdolle kuntavaaleihin lähinnä nostaakseni itselleni tärkeitä teemoja, kuten ruohonjuuritason kulttuurin tukemista ja toimivia päihdepalveluita esille, en päästäkseni valtuustoon. Vaikka vaalikampanjan edetessä into poliittisen järjestelmän sisällä vaikuttamiseen kasvoi, oli vaali-illan tieto valtuustopaikastani pieni shokki.
Vaikka kaupunginvaltuusto ei ollut minulle ensi alkuun järin luonteva vaikuttamisen paikka, kaikkea tekemistäni leimasi roihuava palo ja syvä vilpittömyys. Koska en ollut vielä nähnyt poliittisen järjestelmän absurdiutta riittävän läheltä, sitä liekkiä oli hurjasti helpompi pitää yllä. Kun olen nähnyt, kuinka helppoa tietyistä asemista käsin on puhua musta valkoiseksi, jatkaa rujojen väärinkäytösten julki tultua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tai kauniista korulauseista huolimatta toimia kabineteissa aivan päinvastoin, on vaikeaa olla kyynistymättä.
Oma vaikutuksensa on myös politiikan nopeatahtisuudella. Vietän joka viikko yhden päivän kaupunginhallituksessa, ja usein sellaisten asioiden parissa, joihin ei liity suuria ideologisia intohimoja. Politiikassa minulle ehkä suurin yllätys olikin, kuinka suuri osa käsiteltävistä asioista on silkkaa rutiinia, josta saatetaan keskustella pitkästikin, mutta ilman sanottavan suuria mielipide-eroja. Siinä on vaaransakin: poliittinen mielikuvitus elää ristiriidoista ja syvän ideologisista eroavaisuuksista. Jokaiselle politiikassa toimivalle olisi hyödyksi viettää vähemmän aikaa poliitikkopiireissä.
Mutta eivät nämä vuodet ole ainoastaan vieneet, vaan myös antaneet. Vaikuttavuuden ehto on poliittinen pelisilmä: sen tunnistaminen, mitkä ovat tärkeimpiä vaikuttamisen paikkoja ja mitkä strategiat ovat voittavia. Voittojen ja tappioiden ketjut ovat antaneet minulle korvaamatonta oppia siitä, miten muutosta on mahdollista edistää myös sellaisessa poliittisessa ilmapiirissä, joka pyrkii tukahduttamaan sen. Eikä asiaosaamisenkaan kertyminen aivan merkityksetöntä ole, sillä kun taustatyö on tehty huolella ja aihepiiri omia taskujakin tutumpi, on helpompi nähdä, minkä täytyy muuttua.
Seuraavat kuntavaalit käydään vuoden kuluttua. Toivon, että niiden yhteydessä valtuustoryhmässämme on nuoria, vähemmän kokeneita vaikuttajia, jotka kykenevät katsomaan politiikkaa ja oman kokoonpanomme tekemistä ulkopuolisin silmin. Uudistumiskykyinen politiikka vaatii monipuolista tekijäjoukkoa: kokeneita konkareita ja uusia tulokkaita. Eri taustoista tulevat, erilaisia asioita kokeneet ja eri asemissa olevat vaikuttajat täydentävät toisiaan. Jos olen siinä kokoonpanossa mukana, palaan ensi töikseni tuon vuoden 2017 kolumnini ajatusten ääreen, mutta muistutan itseäni myös siitä, että omat vuosikausia vanhat kokemukseni eivät välttämättä ole yhteneviä sen kanssa, mitä tämän päivän nuoret, tuoreet vaikuttajat tarvitsevat.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän puheenjohtaja.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.
”Vähemmän kokeneita vaikuttajia” – toteamus tarkoittaa mielestäni sitä, että nuorilla olisi tavallaan oikeus kehitellä uusia menetelmiä asioiden hoitamiseen. Vaikkapa juuri mutkia oikomalla.
Itse pistän toivoni tällä hetkellä valtio- ja oikeustieteellisissä opiskeleviin nuoriin naisiin, puoluekannasta riippumatta.
Nuorilla miehillä poliittinen ”koulutus” kun näyttää olevan suutaan soittavien ja typerien kaljabaarimöykkääjien varassa.