Teksti ja kuvat: LIISA AHOLA Kun
…..päivä on liian vähän
….ajatukset eivät mahdu aivoihin
….aistit ampaisevat suuntiinsa
sitä istuu ajatuksettomana väsynein jaloin katselemassa palvelupisteen hoitajaa arvaillen, voisiko hänellä olla vihreä tai sininen paita mustan paidan sijaan. Ehkä hänkin on tarkoin mietitty taideteos?
Uutta visio ja toisten taidetta vanhan rinnalla
Mäntän kuvataideviikot olivat jälleen kerran täyttä, katsojaa uudistavaa taidetta. Katsojalla pitäisi olla aikaa riittävästi voidakseen nauttia taiteilijoiden työstä ja paneutua heidän ajatuksiinsa. Sillä ajatukset töiden takana ovat tärkeitä. Ainakin itse niin ajattelen. Pidän omia ajatuksiani itselleni tärkeinä ja omia kokemuksiani tosina. Näistä syistä vältän paneutumasta etukäteen kritiikkeihin ja selostuksiin. Haluan kohdata teoksen ilman ennakkoluuloja ja odotuksia. En halua Mona-Lisa -kokemusta, joka on monille tuttu Louvresta; Niinkö pieni ja vähäpätöinen se onkin? Sen sijaan olisin mielelläni lukenut Pekilon näyttelystä kertovan kirjan käytyäni katsomassa näyttelyn. Menin sinne huonoon aikaan. Edellinen painos oli loppunut ja uusi oli vasta tulossa. Nyt siis ei ole tulossa mitään suurta ja asiantuntevaa kerrontaa Pekilon näyttelystä ja Mäntän kuvataideviikoista.
Nuoruudessani Mänttä oli haiseva teollisuuskaupunki. Pitkälle Vilppulan kosken alapuolelle vesi oli saastunutta, ja kalat liian pahan makuisia syötäviksi. Mäntän kaupunki seisoi puujaloilla. Samaan aikaan eli ja voimistui Mäntän uusi alku, Serlachiuksen taidesäätiö. Se perustettiin jo 1930-luvulla teollisuussuvun taideharrastusten tähden Joenniemen kartanoon. Samaan aikaa paperiteollisuuden kukoistuksen kanssa taidekokoelma kasvoi. Säätiöllä on merkittävä kokoelma Suomen kultakauden taiteilijoita. Kokoelmien kuuluisin ja arvokkain teos on Monet’n Heinäsuova, nykytutkimuksella aidoksi impressionismin edustajaksi todettu. Joku kai oli ajatellut, etteihän syrjäisessä Suomessa, eurooppalaisen mittapuun mukaan jossakin maaseudulla, voi olla Monet’in työtä. Siksi tutkimus oli teetetty ja se osoitti, että voi olla.
Joenniemen kartanon yhteyteen on kohonnut uljas ja upea näyttelyhalli esittelemään nykytaidetta. Sen tämän kesän tarjonta koostuu Visio 2015 Antero Toikan veistoksista, Toisten taiteesta, jota olivat tehneet itseoppineet yhteiskunnan marginaalissa elävät taiteilijat ja Mänttään viime syksynä kutsutun taiteilijaryhmän töistä, lähinnä valokuvia mänttäläisistä ihmisistä ja elämänmenosta.
Antero Toikka on mänttäläistaustainen kuvanveistäjä, joka käyttää teoksissan lähinnä puhtailla ja kirkkailla väreillä maalattua terästä. Niistä välittyi levollisen harmonian ja dynaamisen liikkeen vuorovaikutus ja tasapaino. Osa töistä tervehti näyttelyvierasta jo ulkona. Toikka on suuren ja pienen tekemisen taituri ja hänen töitään toivoisi julkisiin tiloihin kansan iloksi.
Toisten taide puhutteli kovasti. Se oli koottu sveitsiläisen pariskunnan Korine ja Max E. Ammanin kokoelmista. Miehen työ hevosurheilun parissa vie heidät ympäri maailmaa, myös Suomeen. He ostavat lähinnä itseoppineiden taiteilijoiden töitä henkilökohtaisten kohtaamisten jälkeen. Nämä taiteilijat elävät rankkaa elämää esimerkiksi pakolaisleireillä, vankiloissa, mielisairaaloissa. Paikoissa, joissa toiseus ja yhteiskunnan ulkopuolisuus todellistuu. Näistä töistä välittyi vahva tunne ja koetun kovan elämän maku ajatuksia avaavalla tavalla.
Taiteilijaryhmän teoksissa kohtasi mennyt ja nykyinen Mänttä ja mänttäläisyys (mänttä-vilppulalaisuus, sillä rapistuva talo oli siirretty Vilppulan venesatamasta näyttelytilaan). Tämäkin näyttelykokonaisuus olisi ansainnut syvemmän perehtymisen kuin mihin oli yhden käyntipäivän aikana mahdollista.
Joenniemen kartano on rakennettu järven rannalle. Rannan tuntumassa on Taavetinsaari, jonne tänä kesänä oli rakennettu Ristimäki. Saaren näyttelyn teemana oli Kuolema. Ihmiset saivat myös itse luoda sinne oman läheisensä muistoksi ristin. Kuolleisiin puihin oli tehty tuulikelloja, mutta tyynenä päivänä se aistielämys jäi puuttumaan. Saarta kiertää polku ja rannalla on laitettu penkkejä. Nurmikko houkuttelee riisumaan kengät ja antamaan jaloille virkistystä. Nurmikko, kallio, sammal on kesää väsyneille jaloille.
Pekilo osaa yllättää
Mitä on taide? Kysymykseen vastaa Pekilossa omalta osaltaan Suomessa asuvista ulkomaalaisista muodostuva taiteilijaryhmä. Mukana on myös muutamien suomalaisten ryhmien töitä. Teokset ovat asettautuneet näyttelytilan, entisen teollisuusrakennuksen, kerroksiin mielenkiintoisella tavalla. Teoksissa kohtaavat ihminen, aika, teknologian ja kulttuurin muutokset. Heinäpaalit livenä ja hevonen videotekniikalla toteutettuna loivat mielikuvan todellisesta matkaelämyksestä. Olin varma, että tilaan oli suihkutettu luonnollista hevosaromia, mutta kyse taisi olla omasta eideettisestä kokemuksestani.
Katselin isoa ananasta kohta lippupisteen jälkeen. Se oli aivan oikean ananaksen näköinen, tosin kestävämpi kuin aito. Arkinen ananas voi siis olla taideteos, jos annat sille sen merkityksen. Ikiliikkujalta näyttänyt ketjusysteemi muistutti teollisesta toiminnasta. Uusi todellisuus näyttäytyi kurkistelemalla eri tiloihin. Todellisuus muuttuu sen mukaan, mihin kiinnittää huomionsa. Näyttelyssä oli pakko pohtia, missä menee taiteen rajat. Vai onko taiteella rajoja laisinkaan? Missä ovat minun ja maailmani rajat?
Kenen kanssa jaan todellisuuteni?
Monet kokonaisuudet herättivät enemmän kysymyksiä kuin minulla oli niihin vastauksia. Tila, jossa 101 suomalaista oli valinnut elämänsä tärkeimmän kirjan, tuntui kotoisalta. Siellä olin omalla mukavuusalueellani. Sanataidetta ymmärsin, ja se oli vuosikymmenet kulkenut kanssani tai minä sen kanssa. Kirjat valinneet henkilöt olivat valintojensa myötä kanssani samassa tilassa sillä hetkellä. He tosin eivät tiedä minusta mitään, mutta minä pääsen kurkistamaan heidän ajatus- ja kokemusmaailmaansa tämän teoksen kautta. Oma todellisuuteni oli laajentunut.
Mielikseni istuin myös tilassa, jossa kolmelta screeniltä vyöryivät valtameren aallot kohti rantaa ja rannalla istujaa (minua). Screenille putkahteli lauseita merien merkityksestä elämälle ja ihmiselle. Niihin lauseisiin sekoittui mielessäni ilmastonmuutoksesta oleva informaatio. Teos herätti apokalyptisiä ajatuksia (minussa). Myös valkoinen, pyöreä teehuone oli monia aisteja kutsuva tilateos. Huoneen täytti valkoinen kohina, jonka saattoi mieltää vaikka sateen kohinaksi ja lattialla maljakossa oli kaksi kukkaa. Teoksen nimi oli Musiikkia kukille. En tiedä, tuoksuiko tilassa tarkoituksellisesti maali, mutta minua se ei kutsunut viihtymään.
Nykytaide vaatii ajatuksellista heittäytymistä ja avointa ennakkoluulottomuutta. Jos menen näyttelyyn väärin odotuksin, petyn varmasti. Sen voi lukea kritiikeistä. Joku leimasi näyttelyn tärkeileväksi hölynpölyksi. Joku vertasi näyttelyn olevan ajattelun asemasta vain kuolaa lapsen leuassa. Miksi taide ei saisi uudistua ja haastaa? Ainakin minä tulen mielelläni haastetuksi. Pekilon tämän kesäinen näyttely oli niin vaativa, että oma hidas hämäläisyyteni olisi vaatinut useamman päivän tutustumis- ja ajatteluajan voidakseni tehdä siitä edes analyysiä synteesistä puhumattakaan.
Kuvataideviikot päättyivät elokuu lopussa, mutta kuvataidetta Mäntässä on ympäri vuoden. Kesäajan matkailijoita on palvellut Serlachius-bussi, jolla on yhteys Tampereelta tulevalle junalle aamupäivällä. Bussilla pääsee Vilppulan asemalta kolmella eurolla Mänttän museoihin. Lippu on voimassa koko päivän ja bussi ajaa museolta toiselle aikataulunsa mukaan. Kuljettaja kertoi, että päivällä käydään myös Haapamäeltä tulevilla junilla ja vielä illan päätteeksi viedään asiakkaat Tampereen junalle. Palvelu toimii talviaikana viikonloppuisin.
Mänttä on vireä taidekaupunki. Kuvataiteen ohella sinne on syntynyt muitakin taidetapahtumia, esimerkiksi Mäntän Musiikkijuhlat. Vaikka Mäntän puujalat ovatkin lahonneet, niiden juurelta kasvaa uusi verso: taide eri ilmenemismuodoissaan. Taide tuo kaupunkiin matkailijoita ja heidän palvelemisensa uusia työpaikkoja. Mäntässä on oivallettu taiteen arvo ja se, että elämä on taidetta ja taide elämää.
Lue lisää:
Mäntän kuvataideviikot
KESÄKAISTA on juttusarja, jossa Vasen Kaistan toimittajat jakavat elämyksiään eri puolilta kesäsuomea, ehkä kauempaakin. Myös menovinkit ovat kuvassa mukana.
Kesäkaistalla ilmestynyt:
Koli – taidetta, metsäretkiä ja mystiikkaa (28.7.2015)
Musiikki luo tunnelmaa, ystävyyttä, iloa (27.7.2015)
Kekkosen kalju killtää Rönnissä (24.7.2015)
Naivistinäyttely muistaa Martti Innasta (22.7.2015)
Koukkuniemen Kalevala — unohtumattomia tamperelaismuistoja (21.7.2015)
Ennuste: Viileään kesään hetkeksi raju muutos (20.7.2015)
Kesäkaista löytöretkellä Tähtirannassa (16.7.2015)
Tervanpoltto tuoksui Narvan markkinoilla (15.7.2015)
Kesäkaista: Hatanpään arboretum (14.7.2015)
Sarja jää nyt tauolle ja jatkuu ensi kesänä.
Kesäkaistan tunnuskuva: Cai Melakoski
*