Teksti: PEKKA ISAKSSON
Tampereen Eläkeläiset ry syntyi 60 vuotta sitten kamppailussa kansaneläkelain uudistamisesta.
”Kun kokouksissa puhuttiin Helsinkiin herrojen puheille menosta ja kun vaihtoehtona mainittiin kirjelmien lähettäminen, oli joukko aina sillä kannalla, että lähetystö se olla pittää, että saamme itse kuulla mitä herrat Helsingissä vastaavat. Ja niin sitten vaan hattu kiertään matkarahojen saamiseksi, ja usein kävi niin että matkarahojen lisäksi lähetystö sai ostaa vielä kahvitkin.” (Bertta Järvinen: Muistelmia Tampereen Eläkeläiset ry:n 20 vuotisesta toiminnasta, 1975.)
Kun Bertta Järvinen kirjoitti muutaman sivun muisteluksensa Tampereen Eläkeläiset ry:stä, hän oli lopettanut kaksi vuosikymmentä jatkuneen toimensa yhdistyksen sihteerinä. Johtokunnassa hän jatkoi vielä useita vuosia. Järvinen oli mukana eläkeläisten liikehdinnässä jo sen alkuvaiheessa. Hänestä tuli Tampereen vanhusten toimikunnan sihteeri vuonna 1956, tai mahdollisesti jo edellisenä vuonna, jolloin perustettiin väliaikainen toimikunta. Siinä tehtävässä hän jatkoi, kun järjestäytyminen eteni Eläkeläiset ry:n Tampereen alaosastoksi vuonna 1960 ja itsenäisesti rekisteröidyksi yhdistykseksi vuonna 1964.
Tampereen Eläkeläiset ry juhlii 60-vuotista taivaltaan 9.11. klo 12.00 Tapiolassa. Juhlassa julkistetaan yhdistyksen historiasta kertova teos On yhä osanamme taistelu ja leipähuolet, johon tämä artikkeli yhdistyksen alkuvaiheista perustuu.
Mitä niin tähdellistä asiaa tamperelaisilla ja muillakin eläkeläisillä oli 60 vuotta sitten Helsingin herroille, että kirjeet eivät riittäneet? Mitä niin tärkeää, että vastaus piti kuulla omin korvin, järjestäytyä toimikunniksi ja perustaa valtakunnallinen järjestökin?
Tosiasiaa, vastaa Järvinen. ”Tosiasialla olemme olleet useita kertoja,” hän kirjoitti alaosaston vuoden 1962 toimintakertomuksen loppusanoiksi. Siihen hän palasi yhä uudestaan myös myöhempien vuosien toimintakertomuksissa: vanhusten toimikunnat, keskusjärjestö ja yhdistykset perustettiin ja ne toimivat eläkeläisten elämän kohentamiseksi.
Ensimmäiset kansaneläkkeet vuonna 1949 nykyrahana 150 euroa
Eläkeläiset olivat asiansa puolesta liikkeellä jo 1940- ja 1950-luvun vaihteessa. Ensimmäiset vuonna 1937 säädetyn ja vuonna 1939 voimaan tulleen kansaeläkelain mukaiset vanhuuseläkkeet maksettiin vuonna 1949. Se paljasti lain kehnouden. Sodanaikainen inflaatio oli syönyt pieniksi mitoitetut eläkesäästötilit. Eläkkeet olivat pieniä. Peruseläke oli 3_500 markkaa vuodessa. Se on vuoden 2015 rahaksi muutettuna 150 euroa
Eläkeläiset ry:n piirissä on aina ollut pientä kiistaa siitä, mikä yhdistys on ollut järjestön ensimmäinen. Ehdolle ovat tarjoutuneet erityisesti vanhat kiistakumppanit Tampere ja Turku. Kärkisijaa on yleensä perusteltu vanhusten toimikunnan perustamisajalla. Ryhtymättä ratkaisemaan hankalaa ja ratkojalleen helposti kiusalliseksi muuttuvaa kysymystä voi turvallisin mielin sanoa, että Tampere oli aivan eturivissä yhdessä Turun, Lahden, Oulun, Jyväskylän, Hämeenlinnan, Porin, Kotkan ja Lappeenrannan kanssa. Ainakin näille paikkakunnille vanhusten toimikunnat perustettiin kansaneläkekamppailun aikana. Ehkäpä Tampere todella oli ykkönen − jos Helsingissä jo vuosikymmenen alussa perustettua ja koko liikehdintää johtanutta Vanhusten keskustoimikunta ei oteta lukuun.
Tampereen eturivin paikasta kuuluu suuri ansio maalarimestari Hugo Katajalle ja hänen aisaparilleen Erkki Metsolle, ja todennäköisesti myös Bertta Järviselle, mutta muisteluksissaan hän vaatimattomasti jättää sen mainitsematta. Kataja ja Metso ryhtyivät kokoamaan eläkeläistovereita ympärilleen keväällä 1955. Keskustelujen jälkeen kutsuttiin kaupungintalolle kokous, jossa valittiin väliaikainen toimikunta edistämään järjestäytymistä. En ole löytänyt vahvistusta tietoon, että toimikunta olisi perustettu 24.3.1955. Tiedon kokouksen ajankohdasta on minun läpikäymässäni aineistossa esittänyt Vuokko Myllymäki yhdistyksen 30-vuotishistoriikissa.
”Kansan on kunniavelkansa maksettava”
Väliaikaisen toimikunnan kokoonpanostakaan ei ole kirjallista lähdettä. Sen sijaan on sanomalehtiuutiseen perustuva tieto, että toimikunnan puheenjohtaja oli Hugo Kataja. Hämeen Yhteistyössä julkaistiin lauantaina 22.10.1955 ilmoitus:
”Vanhukset maanantaina
Tampellan juhlasaliinVuonna 1883 sekä sitä ennen syntyneet sekä kansaneläkkeen saajat saapukaa kokoukseen maanantaina 24 pnä klo 17 Pellavan juhlasaliin. Keskustellaan eläkekysymyksestä. Kansanedustaja, maisteri Tienari selostaa eduskunnan asettaman valmistelukunnan ehdotusta. Myös muita paikallisia kansanedustajia toivotaan tilaisuuteen. Vanhusten toimikunta”
Tämä on ensimmäinen kerta, kun vanhusten toimikunta esiintyy Hämeen Yhteistyössä. Ilmoitus kertoo, että vanhusten toimikunta oli tuolloin, syksyllä 1955, olemassa jossakin muodossa. Suomen kansanpuoluetta edustava Artturi Tienari oli siviiliammatiltaan Tampellan sosiaalijohtaja. Häntä oli pyydetty erikseen puhujaksi siksi, että saataisiin Tampellan juhlasali ilmaiseksi käyttöön. Tietysti häneltä sosiaali- ja eläkeasian tuntijana odotettiin myös asiantuntevaa selostusta, vaikka hän ei ollutkaan eduskunnan erikseen nimeämän 17-jäsenisen kansaneläkevaliokunnan jäsen.
Kokouksen avasi Hugo Kataja ja 150-henkinen kokousväki valitsi hänet myös puheenjohtajakseen, kertoi Hämeen Yhteistyö uutisessa, joka julkaistiin pari päivää kokouksen jälkeen. Uutisen mukaan ”edustaja Tienari totesi vain lyhyesti, että hallituksen esitys oli 48 000:− vuodessa (vuoden 2015 rahassa ostovoimakorjattuna 1 545 euroa) ja jaoston esitys suurempi, mutta koska asia on jaostossa kesken, ei jaoston kantaa voi paljastaa.”. Sitten juttu edelleen asiallisesti kertoo muista kansanedustajista paikalla olleen vain SKDL:n tamperelaisedustajan Leo Suonpään. Hän ihmetteli Tienarin vaiteliaisuutta, kertoi valiokunnan ehdotuksen olevan 96 700 ( 3 112 euroa) ja SKDL:n ehdotuksen vielä suurempi, 120 000 (3 862 euroa nykyrahassa).
Eläkeläisaktiivien kuvaukset kokouksen kulusta ovat vähän epätarkemmat, mutta värikkäämmät. Vuonna 1980 yhdistyksen silloinen sihteeri Toini Bärman tiesi omassa muisteluksessaan kertoa, että ”tilaisuus ei suinkaan luistanut hankaluuksitta. Suonpää joutui heti alkuunsa oikomaan Tienarin vääristeltyjä tiedonantoja, joista Suonpää sai ansaitut ablodit kuulijoilta, ja Tienari poistui (alun perin tekstissä on lukenut Tienari loikki sivuovesta ulos).” Tässä Bärman mukailee Järvisen kertomusta, jonka mukaan Tienari pötki ulos.
Tienari siis näkökulmasta ja kertojasta riippuen poistui tai pötki tai peräti loikki paikalta, mutta muut jatkoivat kokousta. Hämeen Yhteistyö kertoi siitä näin:
”Muita lukuisia puheenvuoroja käytettiin, joissa kaikissa oli keskeisenä se, että kansan on kunniavelkansa maksettava vanhuksille, sillä he ovat sen ansainneet. Ehdotettiinpa siellä jo vanhusten marssiakin Helsinkiin; sanotaan herroille: tässä olemme, mitä meille teette. Lopuksi päädyttiin kuitenkin siihen, että valittiin lähetystö, joka liittyy Nokialla valittuun lähetystöön. Nämä menevät sitten yhdessä eduskuntaryhmien puheille. Lähetystöön valittiin H. Kataja ja rouvat Arosilta ja Siltanen.”
Eläkeläiset Tampereella ja muulla maassa seurasivat tarkoin kansaneläkelain riitaista ja monipolvista käsittelyä eduskunnassa. Välillä saatiin hyviä uutisia: kansaneläkevaliokunta oli todella saanut valmiiksi mietinnön, jossa täysi kansaneläke oli jopa yli Suonpää mainitseman 96 700 markan. Kun mietinnön käsittelyn piti alkaa suuressa valiokunnassa, veti sen maalaisliittolainen puheenjohtaja asian pois esityslistalta. Nyt hätkähdettiin: aikovatko sosialidemokraatit ja kokoomuslaiset puristaa maalaisliiton taipumaan hallitusneuvotteluissa uudelleen edellisen hallituksen kehnon esityksen taakse.
Bertta Järvisen mukaan tuolloin, helmikuun lopulla 1956, kutsuttiin koolle eläkeläisten yleinen kokous kaupungintalolle. Paikalle tuli lähemmäs 300 eläkeläistä. He kuulivat Hugo Katajan seikkaperäisen selostuksen hallituksen ja eduskunnan toimista, päättivät lähettää kirjelmät eduskuntaryhmille ja perustivat toimikunnan ”asioiden edelleen kehittämiseksi.” Ja tähän toimikuntaan, Järvinen edelleen kertoo, ”tulivat silloin valittua Hugo Kataja, Esko Metso, Sanni Kork, Olga Laine, Anni Peltonen ja Bertta Järvinen”. Heistä Kataja oli toimikunnan puheenjohtaja ja Järvinen sihteeri.
Tätä kuusikkoa voi pitää varmasti tiedossa olevina yhdistyksen perustajajäseninä, jos muotoseikkojen sijasta käytetään historian isyys- ja äitiystestiä. Yhdistyshän varsinaisesti perustettiin vasta vuosia myöhemmin, mutta sillä oli selvääkin selvempi yhteys vanhusten toimikuntaan.
Tampereen Eläkeläiset ry on ryhtynyt viettämään vuosikymmenjuhliaan niin, että sen perustamisajankohdaksi voidaan laskea syksy 1955. Alun perin ei näin ollut, vaan 10-vuotisjuhla järjestettiin keväällä 1966 Amurin koululla. Bertta Järvinen piti juhlassa puheen, jossa hän kertoi vanhusten toimikunnan ja yhdistyksen vaiheista ja jota olen käyttänyt yhtenä lähteenä edellä olevassa kuvauksessa.
Ilmeisesti tuossa vaiheessa pidettiin helmikuussa 1956 järjestettyä eläkeläisten yleistä kokousta ja siinä valittua toimikuntaa Tampereen Eläkeläiset ry:n tarinan alkuna, jolle vuoden 1955 tapahtumat olivat olleet esivaihe, prologi. Myöhemmin tarinan alku on ajoitettu oikeampaan ajankohtaan, syksyyn 1955. Silloin oli jo olemassa vanhusten toimikunta, sillä selvä tarkoitus ja toimintamuodot: yleiset kokoukset, kirjelmät ja lähetystöt. Tavoitteena oli vakuuttaa päättäjät siitä, että vanha kansaneläkejärjestelmä oli ”tullut mitättömäksi” ja patistaa eduskunta säätämään uusi kansaneläkelaki niin hyväksi, että se todella antaisi ainakin vähimmäistoimeentulon. Niin oli sen valmistelua aloitettaessa luvattu.
Uuden kansaneläkelain tultua voimaan voimaan vuonna 1957 oli yksinäisen henkilön suurin mahdollinen kansaneläke (perusosa ja täysi tukiosa) 8 000 markkaa (208,10 euroa vuoden 2015 rahassa) kuukaudessa. Naimisissa olevien suurimmat eläkkeet olivat 6 800 markkaa kuukaudessa (176,90 euroa), jos molemmat puolisot olivat eläkkeellä. Tukiosa alkoi nopeasti pienetä jo silloin, kun muut vuositulot ylittivät kolmannessa kuntaryhmässä vuoden 2015 rahaksi laskettuna 442,20 euron vaatimattoman summan. Ensimmäisessä kuntaryhmässäkään vuositulo ei saanut olla nykyrahassa yli 884,40 euroa, jotta välttyi leikkurilta.
Vaikka pienimpien kansaneläkkeiden on laskettu nousseen uudistusta edeltävään aikaan verrattuna 2,5-kertaisiksi, oli taso niin alhainen, että se ei turvannut kaikille vähimmäistoimeentuloa. Eläkkeiden riittämättömyys todettiin paitsi eläkeläisten kitkerissä kirjeissä ja muussa palautteessa päättäjille myös useissa selvityksissä, viranomaisesityksissä ja mietinnöissä. Eläkeläisten osana olivat yhä leipähuolet ja taistelu, kuten Bertta Järvinen kirjoitti yhdistyksensä toimintakertomukseen 1960-luvun puolivälissä.
Kirjeitä köyhyydestä
Tamperelaisten väitteen eturivistään eläkeläisten järjestäytymisessä vahvistavat arkistolähteet, jotka kertovat kaupungissa olleen liikehdintää jo 1950-luvun alussa. Muut lähteet kertovat puolestaan, että Tampereen Eläkeläiset ry:n alkuvaiheet olivat erityisesti sen perustamiseen osallistuneiden henkilöhistorian kautta kiinteästi yhteydessä kaupungin vasemmistolaiseen työväenliikkeeseen.
Vanhusten keskustoimikunnan pientä aineistoa säilytetään Eläkeläiset ry:n arkiston yhteydessä Kansan Arkistossa. Siihen sisältyy kiinnostava ja paljastava nippu kirjeitä, jotka maisteri Timo Korpimaa sai vanhuksilta eri puolilta maata syksyllä 1949 ja seuraavan vuoden alussa.
Timo Korpimaa oli vanhan työväenliikkeen veteraaneja, joka jo vuonna 1904 kuului Tampereen työväenliikkeen johtajiin. Sisällissodan jälkeen hän arvosteli voimakkaasti punakaarteja. Se ei estänyt häntä tekemästä yhteistyötä vuoden 1906 punakaartien sihteerin ja kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain hoitajan Jussi Tuomisen kanssa 1940- ja 1950-luvun vaihteessa. Tuominen ja Korpimaa puuhasivat tuolloin ennen vuotta 1884 syntyneiden kokousta Helsinkiin ja johtivat sitä, Tuominen puheenjohtajana ja Korpimaa sihteerinä.
Kirjeet ovat vastauksia Korpimaan lokakuussa 1949 Helsingin Sanomiin kirjoittamaan juttuun, jossa hän oli kiinnittänyt huomiota vuoden 1937 kansaneläkelain ulkopuolelle jääneiden asemaan ja kaavaillut toimia sen korjaamiseksi. Vaille pientäkään eläketurvaa oli jätetty ennen vuotta 1884 syntyneet ja ne, jotka olivat työkyvyttömiä lain tullessa voimaan vuonna 1939.
Korpimaa oli pyytänyt asiasta kiinnostuneita ottamaan yhteyttä. Tavoitteena oli ilmeisesti jonkinlaisen yhteyshenkilöiden verkoston luominen eri paikkakunnille ja samalla ulkopuolelle jääneiden tilanteen selvittely. Kirjeet ja samassa kansiossa olevat listat kertovat, että Korpimaa suunnitteli ainakin lähetystön kokoamista ajamaan ulkopuolelle jääneille eläkettä
Suuri osa kirjeistä on Tampereelta. Se johtuu siitä, että nimimerkki ”Vanhus” oli marraskuun alussa kertonut Aamulehden yleisönosastossa Korpimaan aloitteesta ja antanut hänen yhteystietonsa. Osan kirjeistä ovat kirjoittaneet vanhukset itse, osan on kirjoittanut heidän puolestaan joku muu, yleensä tytär.
Kalevan tiilitehtaalta on lähetetty kirje, jossa kerrotaan, että
”Täällä Tampereella olisi myös kaksi vanhusta, jotka kipeästi olisivat jonkinlaisen eläkkeen tarpeessa. Mies on työskennellyt tiilitehtaan raskaissa ja pienipalkkaisissa töissä, vaimo on kesäisin ollut samoissa toimissa. Neljä lasta he ovat kasvattaneet, kolme poikaa jotka olivat kaikki sodasssa. Kun he kolme poikaa vaatettivat (tumppuja, sukkia y.m.) ja ruokkivat sotaan niin monta vuotta ja ”hamstraus ruoilla” meni heidän ennen sotaa koottu pieni säästö siihen. Ja sodan jälkeen sitä joutui vielä tukemaan pitkän aikaa poikia.
Ja nyt on yli 70 v. vanhuksen palkka niin pieni ettei se tahdo elämiseen riittää. Lisäksi voi tämäkin ansio katketa, milloin hyvänsä kun mies sairastaa 1945 vuonna puhjennutta molemminpuolista keuhkovikaa (huonon ravinnon tähden saanutta). Pojat ovat myös naimisissa, mutta hekin kaikki pienipalkkaisia. Heidän on omassa elämisessäkin katsomista, joten mielestämme valtio olisi näillekin vanhuksille vähän eläkettä maksamaan.”
Vuonna 1878 syntynyt yksinäinen leski kertoo edelleen olevansa työssä:
”Vaikka olen niin sairas että lääkepullo taskussa aina varalta, kun hyvin pahalta tuntuu ja jalka ei tahdo enää totella eteenpäinmenoa. Mutta kun se on niin pieni se huoltoavustus tai köyhänapu Niin kai sitä täytyy vaan mennä vaikka työn ääreen kaatuisi. Nyt vaan toivon että jotain apua tulisi.”
Pohjolankadulta on tullut kirje:
”Kun olen yksi niitä vanhuksia ei ole eläkettä eikä mitään tukena lapsia on mutta ne on perheellisiä eikä niillä riittäis antaa minulle ja köyhäinhoito vaan vetoaa lapsiin Olen syntyny 1882/28 päivä kolmatta kuuta niin toivon niin sydämestä että minutkin huomioidaan.”
Riipaisevia ovat kirjeet, joissa on vain vaivoin luettavalla käsialalla kirjoitettu nimi tai pariskunnan nimet ja osoite ja kenties vielä suuret kiitokset maisterille. Joissakin on maininta mukaan pannusta postimerkistä vastauskirjettä varten. Korpimaa onkin kirjottanut lähes kaikkiin kirjeisiin tiedon vastauksesta ja sen päivämäärästä.
Yleensä kirjeet kertovat lähettäjänsä tilanteesta, mutta muutamissa asiaa pohditaan yleisemminkin. Tällainen on tamperelaisen Bernhard Virtasen kirje, jossa hän kertoo keskustelleensa
”muutaman sos.dem kansanedustajan kanssa niin olen havainnut että tulos on verraten laiha vaikka olen kertonut että olen palvellut noin 18 vuotta tätä yhtiötä ja tulin työhön niin lähellä 50 v. etten enää kelvannut n.k. eläkekassaan. Nyt olin kolmella päivällä liian vanha, kun olen nim. synt. 28 pv. jouluk. 1883. Niin se tahtoo sanoa siis ettei ole eläkeoikeutta mistään.”
Virtanen ei ollut eduskuntakeskusteluissa huomannut että ”meidän hyväksi aijoittaisikaan tehdä mitään, puhumattakaan niistä silloin tällöin eri sanomalehtien palstoilla olevista ’Huutavan äänistä korvista’, joihin esim. en ole havainnut sosial.minist. Tyyne Leivo-Larssonin mitään vastaavan… Että jotain olisi tehtävä mutta mitä! kysyy moni vanhoista ja sairaista. Olisiko syytä pitää isompi kokous?”
Tällaiseen kokoukseen Virtanen pääsikin. Hän oli yksi kolmesta tamperelaisesta, jotka osallistuivat 14.−15.6. 1950 Helsingissä pidettyyn ennen vuotta 1984 syntyneiden ja työkyvyttömien kokoukseen. Kokous valitsi vanhusten keskustoimikunnan ja hyväksyi eduskuntaryhmille esitettävät tavoitteet.
Juuret syvällä työväenliikkeessä
Eläkeläisten järjestäytyminen Tampereella eteni uuteen vaiheeseen alkuvuodesta 1960. Helmikuun 23. päivänä perustettiin Eläkeläiset ry:n Tampereen alaosasto. Se tapahtui siis hyvin nopeasti sen jälkeen, kun eri puolille maatta perustetut vanhusten toimikunnan, Tampere niiden joukossa, perustivat 3.12.1959 Suomen ensimmäisen valtakunnallisen eläkeläisjärjestön, Eläkeläiset ry:n . Osanottajia oli Rautatieläisten juhlasalin täydeltä. Jo tässä perustavassa kokouksessa jäseniksi liittyminen oli vilkasta, Järvinen kertoo muisteluksissaan.
Uuden osaston puheenjohtajaksi valittiin Viktor Novero ja varapuheenjohtajaksi Hugo Kataja, sihteeriksi ja jäsenkirjuriksi tietysti Bertta Järvinen sekä muiksi toimikunnan (johtokunnan) jäseniksi Sanni Kork, Olga Laine, Tilda Leivo, Yrjö Joki ja Urho Valtanen sekä mahdollisesti myös Aino Järvinen. Tässä Bertta Järvisen ja häntä yhdistyksen sihteerinsä seuranneen Toini Bärmanin muistelukset poikkeavat toisistaan niin, että Bärmanin tekstiin on lisätty käsin Aino Järvisen nimi. Järvinen oli yhdistyksen pitkäaikainen taloudenhoitaja, ja siinä tehtävässä toki saattoi olla yhdistyksen johtokunnan ulkopuolinenkin. Hänen yhdistyksen arkistossa olevan kuvansa taakse on kirjoitettu hänen olleen rahastonhoitaja v. 1955–1973. Järvinen myös aikanaan perusti Ainon kerhoksi nimetyn keskustelu- ja lukupiirin, josta tuli yksi yhdistyksen pitkäikäisistä toimintamuodoista ja eräänlainen henkinen keskus.
Bertta Järvinen antaa siis tunnustusta erityisesti Hugo Katajalle ja Erkki Metsolle toimikunnan perustamisvaiheessa. Sekä vanhusten toimikunnassa että sen työn jatkajaksi perustetun alaosaston johtokunnassa oli myös kova naiskolmikko, ainakin jos ajatellaan järjestö- ja yhteiskunnallista kokemusta.
Ompelija Sanni Kork oli 15-vuotiaana mukana jo vuoden 1905 suurlakon mielenosoituksissa työskennellessään Vaasan Pellavatehtaassa. Myöhemmin hänestä tuli tehtaan ammattiosaston puheenjohtaja. Samaan tehtävään hänet valittiin myös Hyvinkään villatehtaassa. Muutettuaan Tampereelle hän sai työpaikan Lapinniemen Puuvillatehtaassa ja tuli valituksi sen ammattiosaston johtokuntaan.
Kirjastoapulainen Aino Järvinen oli näkyvä hahmo sodanjälkeisen poliittisen työväenliikkeen toiminnassa Tampereella. Historiatoimikunnassa muistetun mukaan hän oli toiminut jo 1920-luvun alussa Suomen Sosialistisen Työväenpuolueessa ja sen lakkauttamista seuranneessa Sosialistisessa työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestössä. Vuonna 1942 hän sai Turun hovioikeudessa kahden vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta. Järvinen oli yhdessä kolmen muun naisen kanssa laatinut sodanvastaisen vappujulistuksen, jonka luonnoksen Etsivän Keskuspoliisin etsivät sattumalta löysivät Järvisen kengän irtopohjan alta. Lisätaakkana oli muiden lentolehtisten monistusvahojen kirjoittaminen.
Aino Järvinen oli 1950-luvun vaihteessa SKDL:n edustajana Tampereen kaupunginvaltuustossa. Hän toimi aktiivisesti Tampereen Demokraattisissa Naisissa, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli Bertta Järvinen. Järviset olivat rinta rinnan järjestämässä esimerkiksi Tampereella pidettyjä työläisnaisliikkeen 50-vuotisjuhlia 1951, Bertta kulkuejaoston ja Aino opasjaoston vetäjänä. Ammatiltaan Bertta Järvinen oli toimistoapulainen ja toimi aktiivisesti myös Tampereen Ammatillisessa Paikallisjärjestössä.
|||
Artikkelin kirjoittaja FT Pekka Isaksson on eläkkeellä oleva toimittaja. Hän kirjoittanut 9.11.2015 julkistettava kirjan On yhä osanamme taistelu ja leipähuolet, joka kertoo Tampereen Eläkeläiset ry:n tarinan vuodesta 1955 vuoteen 2015. Apunaan hänellä on ollut yhdistyksen historiatyöryhmä, johon ovat kuuluneet Hilkka Hakamaa, Maire Kauhanen, Marita Kiuru, Leo Leppänen, Taavi Lintunen ja Timo Mustonen,