Palkansaajista pilkansaajiksi?

Teksti: VESA SUOMINEN   

Euroopan uni on ohi, osa 2   

Kivivuoren Janne kuvasi Väinö Linnan Pohjantähdessä suomalaista kapitalismia: ”Maailmanpulan luomissa olosuhteissa ei ole mahdollista kiristää tältä kansalta entisen suuruisia voittoja ilman erikoistoimenpiteitä. Ammattiyhdistysten vähäinenkin mahti on tuhottava. [‒ ‒] Suomalainen vientikapitalisti, tämä pikkuinen kurja Attila, tulee ähisten kulkemaan yli maan, eikä hänen jäljissään kasva ruoho eikä vilja, vaan riisitauti, keuhkotauti, aliravitsemus, vesipöhö, ja ennen kaikkea se, jota vastaan sanotaan taisteltavan, nimittäin kommunismi…”

Isännät ja rengit

Kerrallisessa historianoppikirjassa oli valokuva kömpelöllä kädellä jykerretystä torpankontrahdista, jonka isäntä oli tehnyt torpparinsa kanssa. ”Sopimus” oli yksinkertainen: ”Aina on tultava töihin kun käsketään ja jos ei tulla niin töllistä pois”.

Matalasta haudastaan havannut isäntämiesten korska henki tuntuu kummittelevan työmarkkinoilla, kun työelämän niin sanottua uudistamista koskevat vaatimukset tulevat suoraan Elinkeinoelämän keskusliitosta, ja maan hallitus rientää niitä reippaana renkipoikana toteuttamaan.

Vasemmisto ja ammattiyhdistysliike ovat vuosikymmenien kamppailulla onnistuneet muuttamaan palkkatyöväestön olosuhteita, mutta kapitalismi on ytimeltään edelleen sama ähisevä Attila, alastoman riiston ja piittaamattoman voitontavoittelun järjestelmä, jonka ohjaavina voimina ovat pohjaton ahneus ja rajaton typeryys. Niiden tieltä on saanut väistyä sotien jälkeen rakennettu suhteellisen demokraattinen sosiaalivaltio, jota moni vasemmistolainen nyt kaipailee suorastaan menetettynä onnenaikana.

Hyvinvointivaltio oli kuitenkin vain toisiaan hylkivien kapitalismin ja demokratian pakkoliitto. Tammikuun kihlauksen ja sen seurausvaikutusten purkaminen on oikeiston todellista talvisodan henkeä, suomalaisen politiikan kentällä vihdoin hegemonia-asemaan päässeiden porvaripuolueiden pitkäaikainen toive.

Työmarkkinoiden mullistukset ovat vain osa sitä yhteiskunnan syvämuokkausta, jonka tavoitteena on hävittää hyvinvointivaltion rakenteet ja korvata ne rakenteellisilla uudistuksilla, joiden tavoitteena ja tuloksena ei ole markkinoiden ja kilpailun lisääminen vaan vallan keskittäminen pienille eliiteille ja suurille yrityksille ja voittojen ohjaaminen veroparatiisien kautta harvojen taskuihin.

Porvarillisten puolueiden ”kansallisen” kapitalismin Suomi-kuva muodostuu samanlaisista olemattomista aineksista kuin mainosmiesten kaupitsema nostalgia puhtaasta suomalaisesta maaseudusta. Suomalaiskansallista kapitalismia kuviteltuine yhteisine etuineen ja yhteisine isänmaineen ei ole globalisaation oloissa olemassakaan.

Konsensus-Suomi on henkitoreissaan. Jäljellä on vain tyhjä retoriikka kansallisesta edusta ja samasta veneestä ja kansalaisvelvollisuudesta osallistua talkoisiin yhteisen isänmaan pelastamiseksi raa’assa kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa.

Porvarileirin ja työnantajien isänmaallisuus kestää täsmälleen yhtä kauan kuin vallitseva kireä kansainvälinen tilanne ja harvojen etuoikeuksia uhkaava lamakausi. Heti kun lama on hoidettu ‒ julkisin varoin, totta kai ‒ on taas aika lopettaa liiat puheet yhteisestä veneestä ja siirtyä työpaikka- ja yksilökohtaisiin ”sopimuksiin” ja avoimen ahneuden ja kateuden saalistuskulttuuriin.

Valheen lyhyet jäljet

Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisille uskotellaan päivittäin, että harjoitetun talouspolitiikan tavoitteena on kilpailukyvyn parantaminen ja uusien työpaikkojen luominen lisäämällä työmarkkinoiden joustavuutta, kun työehtoja, sopimusoikeutta ja irtisanomissuojaa heikennetään. Valhe on helppo havaita, kun muistaa kuinka suuryritysten ennätysosinkoja perustellaan: yritysten ei kannata investoida tuotantoon ja työpaikkoihin vaan jakaa isoja osinkoja, koska tuotteille ei ole kysyntää.

Kysyntä ‒ eivät yritykset eikä työvoiman tarjonta ‒ luo työpaikat. Ja nykykapitalismissa ei ole suinkaan varmaa, syntyykö luvattuja uusia työpaikkoja edes kysynnän elpyessä. Kun kysyntää ei ole, työvoiman tarjonnan lisääminen ja helpottaminen kustannuksia ’halpuuttamalla’ ei vaikuta työpaikkojen syntymiseen mitenkään vaikka työntekijät tekisivät työnsä ilmaiseksi. Ja kuinka EU-maiden keskinäinen ja kansainvälinen kilpailukyky paranisi, jos kaikki soveltavat samoja keinoja ja koettavat kilpailla huonontamalla palkansaajien työehtoja samalla tavalla?

Kilpailukyvyn parantamisen nimessä esitettyjä vaatimuksia ‒ ammattiyhdistysliikkeen sivuuttaminen sopijapuolena ja kollektiivisen sopimisoikeuden syrjäyttäminen paikallisella sopimisella, työajan pidentäminen, työsopimusten heikentäminen ja palkanalennukset, eläkeiän nostaminen, kilpailukyykytysloikka ja niin edelleen ‒ ei ole omin päin Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kolmen ässän hallituksessa keksitty.

Niiden sommitteleminen yhtenäiseksi taantumukselliseksi poliittiseksi ohjelmaksi on vaatinut jonkin verran älyä. Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher tuli aikanaan tunnetuksi Euroopassa tuon politiikan johdonmukaisena aloittajana, joka oli valmis käyttämään likaisiakin keinoja ammattiyhdistysliikkeen nujertamiseksi.

Työelämän huononnusten todellisena tavoitteena on palkansaajien joukkovoiman hävittäminen. Heistä on tehtävä omaan suojattomaan asemaansa käpertyneitä ja yhtä puolustuskyvyttömiä kuin väkisin ”yrittäjiksi” painetuista, pätkä- ja silpputyöläisistä ja työttömistä viemällä työehtosopimusten yleissitovuus ja tarjoamalla lisää pakollista paikallista ja lopulta työntekijäkohtaista ”sopimista” eli työnantajan sanelua.

Tällä tavoin täydellistyy samalla kapitalistisen markkinatalouden luoma uusi uljas ja vapaa yksilö, joka työskentelee oman yksilöllisen nollatuntisopimuksensa solmineena eristyneessä työpisteessään vailla yhteyttä kaltaisiinsa ja palaa illalla kotisohvalle tuijottamaan kaupallisten tv-kanavien tarjoamaa joukkolobotomiaa.

Tukanleikkuukone ja parturit

Työnantajien ja porvarileirin ajamia työelämän uudistuksia on mahdotonta ymmärtää ilman sitä Euroopan viime vuosikymmeninä kokemaa uusliberalistisen talouspolitiikan kuuria, joka on markkinaehtoisuuden varjolla tehnyt yksityisestä velasta julkista, julkisesta omaisuudesta yksityistä ja muuttanut teollisuudesta ja palveluista voittonsa kokoavan tuotannollisen kapitalismin keinotteluun perustuvaksi finanssikapitalismin rahantekokoneeksi, joka jauhaa uutta rahaa tyhjästä ja velkaannuttaa valtioita rikollisilla silmänkääntötempuilla.

Tilastokeskuksen talous- ja ympäristötilastoyksikön asiantuntija Olli Savela kirjoitti maaliskuussa Tieto ja trendit -blogissa, että Juha Sipilän hallituksen ajama kilpailukykysopimus muuttaa funktionaalista tulonjakoa ‒ voittojen ja palkkatulojen keskinäisiä osuuksia ‒ voittojen hyväksi. Uusliberalistisella villin kapitalismin ideologialla pitkään kriisiin junailtu Euroopan unionin talous tarjoaa Suomessakin kestoverukkeen loputtomiin jatkuville yleiseurooppalaisille ”uudistuksille”. Sipilän hallituksen Suomen malli on vain sovellus jo vuosikymmeniä ajetusta globaalista ääriliberalistisesta talouspolitiikasta, joka etenee tiejyrän hienovaraisuudella unionin jäsenmaiden kansallisia ja historiallisia eroavuuksia kunnioittamatta. Uusliberalistinen talouspolitiikka tuo mieleen vanhan neuvostovitsin miehestä, joka keksi ihan uudenlaisen hiustenleikkuukoneen. Hänelle huomautettiin, että kone ei leikatessaan piittaa lainkaan siitä, että ihmisillä on yksilöllinen päänmuoto. Keksijä vastasi käsiään hykerrellen: ”vain ensimmäisellä kerralla, vain ensimmäisellä kerralla”.

Valtioilla ja niiden kansalaisilla nieletetty talouspolitiikka on onnistunut ohjaamaan voitot ja omaisuuden muutamien harvojen pohjattomiin taskuihin: 62 ihmistä omistaa maapallolla nykyisin saman verran kuin köyhempi puoli väestöstä ‒ kolme ja puoli miljardia ihmistä ‒  omistaa yhteensä. Noin 80 prosenttia tämän planeetan ihmisistä omistaa yhteensä vain 6 prosenttia sen rikkauksista.

Suuret suomalaiset pörssiyritykset jakoivat joukkotyöttömyyden ja laman oloissa vastikään osinkoina ennätysmäiset 11,8 miljardia euroa. Helsingin Sanomien (2.4. 2016) vertailussa  runsaan neljänkymmenen suomalaisen suuryrityksen toimitusjohtajien keskipalkka rahabonuksineen oli 1,1 miljoonaa euroa vuodessa (osinko- ja optiotulot mukaan lukien keskipalkka oli 1,57 miljoonaa ja lisäeläkemaksut korottivat tulon 1,8 miljoonaan). Omistavan luokan verotuksen kohtuuttomuudesta ja veroparatiisien välttämättömyydestä todistaa puolestaan Suomen tiettävästi rikkaimman miehen hirmuinen veroprosentti: 4,7…

Samassa veneessä?

Moralisoinnilla ei ole noiden lukujen tarkastelussa mitään arvoa. Moraalin vaatiminen kapitalismilta on samaa kuin selkärangan vaatiminen lapamadolta. Se on luonnonvastaista. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suomalaisetkin taloustoimittajat luulevat silti edelleen, että korruptio ja talousrikollisuus koskee vain yksilöiden hairahduksia tai korkeintaan jotakin ”normaalista” kapitalismista poikkeavaa erillistä rikollista hämärävyöhykettä, jota kansoittavat helposti tunnistettavat mafiosot. Luulo on sukua urheilutoimittajien urhealle uskottelulle, että on olemassa jako ”puhtaaseen” ammattilaisurheiluun ja kiellettyjä keinoja käyttävään ammattilaisurheiluun, ja ikävä kyllä ne nyt vain osuvat samoihin kisoihin.

Tiedonvälityksen tehtäväksi näyttää jäävän kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennetun  järjestäytyneen rikollisuuden kätkeminen esittelemällä se vain yksilöiden moraalisena lankeemuksena huijasipa sitten laivankoneiden, autonrenkaiden tai autojen valmistaja, väärensipä korkoja, varastipa, kätkipä ja kavalsipa amerikkalainen, saksalainen tai sveitsiläinen pankki ja järjestelipä veroparatiisitilejä asiakkailleen luxemburgilainen tai pohjoismainen pankki.

Finanssikapitalismin olennainen osa ‒ toisinaan suorastaan ”ydinosaaminen” ‒ on nimenomaan rikollista toimintaa. Jokin Panaman veroparatiisipaljastus on vain ilmiön pintaa samoin kuin vankilatatuoinnit ”Kakolan urheiluseuran” poikien käsivarsissa. Esko Seppäsen sanoin: ”Pankkimafia on maailman vaarallisin rikollisjärjestö. Maailman suurimmat pankit ovat saaneet ja saavat laittomasta toiminnasta maksettavakseen maailman suurimmat sakot ja vahingonkorvaukset”. Noilla sakoilla ei ole ollut mitään vaikutusta pankkien toiminnan siistiytymiseen. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä?

Järjestelmän olennainen osa on muun talousrikollisuuden ohella niin yritysten kuin yksityisten veronkierto. SAK:n ekonomisti Erkki Laukkanen on esittänyt arvion, että Suomessa niin sanottu harmaa talous pimittää 4,5 – 5,5 miljardia euroa vuodessa. Pimittäjissä on niin ämpäriurakoitsijoita kuin rutinoituneita ison rahan piilottajia.

Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio muisti rahakätkön löydyttyä sentään reilusti sekä pihalleen piilotetun sangon että siitä löytyneet kymmenet tuhannet eurot, mutta vuorineuvos Casimir Ehrnroothille oli täysi arvoitus, kuinka verottajalta pimitetyt 10 miljoonaa euroa olivat ilmestyneet hänen tililleen Liechtensteinissa. Ehrnrooth muisti tilin omakseen, mutta rahat ja niiden alkuperä olivat täysi mysteeri.

Laillista veronkiertoa nimitetään verosuunnitteluksi. Toimittaja Jyri Hänninen kutsuu Veroparatiisit ja Suomi – kirjassaan suuren luokan veronväistäjiä osuvasti moderniksi verorälssiksi. He ovat ”ihmisjoukko, joka pystyy hyvin pitkälle määrittelemään, kuinka paljon he maksavat veroja”. Hänen mukaansa ”olemme [–] murroksessa, jossa rälssi on sanomassa irti viimeisetkin rippeet kirjaamattomasta mutta valtaosan hyväksymästä yhteiskuntasopimuksesta, jonka mukaan me olemme kaikki samassa laivassa”. 

Touhukas kiireapulainen

Kaikista kiinnikkeistään irronneen rahantekokoneen ahkera kiireapulainen on media. Tiedotusvälineiden tehtävänä on synnyttää mielikuva kuumeisesta kiireestä, joka hoputtaa nopeaan kriisinratkaisuun, jotta ”meidän kaikkien yhteinen Suomi” selviäisi. Kaiken kriittisen ammattitaitonsa kadottaneiden tiedotusvälineiden suoltama uutismoska esittelee Yleisradiota myöten työantajien ja pankkien pääekonomistien käsityksiä objektiivisena maan etuna ja kauhistelee kuorossa ammattiyhdistysliikkeen vähäisimpiäkin vaatimuksia.

Pienipalkkaisten naisten lantteja puolustava Palvelualojen ammattiliitto ja satamien ahtaajien ja ihmisten ja tavaran kuljettajien etuja puolustava Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto huomaavat äkkiä joutuneensa valokeilaan näytelmän ilkeinä konnina, kun hutkiva journalismi nielaisee täytenä totena työnantajapuolen ja hallituksen selitykset palkansaajien aseman heikentämisen syistä, vaikka yhä uusien heikennystoimenpiteiden perusteluksi esitetty hurskas lupaus työllisyyden paranemisesta ja uusista työpaikoista on osoittautunut kerta kerralta ja hallitus hallitukselta aina yhtä katteettomaksi.

Toimittajien nurja suhtautuminen muuttuu myötämieliseksi, kun uutiset koskevat vankan tukiaisverkon avulla pystyssä pysytetyn tehomaatalouden ja yhä uusia verohelpotuksia ja tukiaisia kärttävien vientiyritysten vaikeuksia. Ranskalaisen taloustieteilijän Frédéric Lordonin käsitys sopii niin Suomeen kuin muihinkin EU-maihin: elinkeinoelämä ei tyydy enää vaatimaan julkiselta vallalta vain elvytysruiskeita erilaisten tukiaisten ja verohelpotusten muodossa vaan se on siirtynyt jatkuvaan tiputukseen.

Lue artikkelisarjan ensimmäinen osa:

Euroopan uni on ohi? ”Euroopan pakolaiskriisi” (1.3.2016)

|||

*