Mätäkuun juttu: Ihmismetsästystä ja kannibalismia

Ihmissyöntiä (Kuva: Theodor de Bry [Public domain], via Wikimedia Commons)

Teksti: VESA SUOMINEN
Turismin tutkimusta Central Lancashiren yliopistossa harjoittava tohtorismies Daniel Wright väitti äskettäin Futures-lehdessä, että vuoden 2200 tienoilla rikkaiden huvituksena saattaa olla köyhien metsästäminen. Wright perustaa teoriansa hyvin uskottavalle olettamukselle taloudellisten ja ekologisten katastrofien rajusti repimästä maailmasta. Tällaista viihdettä voitaisiin tietysti televisioidakin. Wright ennustaa, että tällainen maailma on totta jo noin vuonna 2100.

Ihmiset ovat aina metsästäneet ja myös syöneet toisiaan. Vuonna 2009 uutisotsikoihin pääsi ranskalaisen antropologin Fernando Rozzin luulöytöön perustunut olettamus, että esi-isämme pistelivät muun ravinnon ohella poskeensa sukulaislajia, neandertalinihmisiä. Ja neandertalinihmiset söivät myös lajitovereitaan. Kukapa lukutaidon valtakaudella, ennen tietokonepelejä, syntynyt ei olisi joskus lukenut esimerkiksi Jack Londonin seikkailukertomuksia Etelämereltä ja oppinut Polynesian Marquesassaarten kolkon humoristisen ”pitkän porsaan” merkitystä ‒ tai kuullut Borneon tai Etelä-Amerikan kaltaisten eksoottisten maailmankolkkien pääkallonmetsästäjistä ja ihmissyönnistä Fidžisaarilla ja Papua-Uudessa Guineassa. Atsteekit, mayat ja inkat uhrasivat ihmisiä ja Pohjois-Amerikan irokeesit harrastivat ihmissyöntiä.

Vaikka ihmiskunnan historia ei ole sentään pelkkää antropofagian eli ihmissyönnin historiaa, toisten ihmisten metsästämiselle ja syömiselle on aina löytynyt joukoittain syitä ja perusteluja nälänhädistä verisiin uskonnollisiin uhrauksiin ja rituaaleihin. Ihmisliha kelpasi ensimmäisen ristiretken (1095‒1099) hurskaille ritareille siinä missä nälkiintyneille brittisiirtokuntalaisillekin 1600-luvun alun Virginian Jamestownissa. Ihmissyöntiin henkensä pitimiksi turvautuivat vuonna 1845 Pohjois-Kanadassa kadonneen John Franklinin retkikunnan jäsenet ja Andeille vuonna 1972 pudonneen lentokoneen eloonjääneet.

Neuvosto-Venäjää kohdannut hirmuinen nälänhätä ensimmäisen maailmansodan jälkeen sai aikaan ihmissyöntiä, ja ihmisiä söivät niin 1930-luvun stalinistisen Neuvostoliiton tahallisen nälänhädän kouriin syöksemät ukrainalaiset, kuin toisen maailmansodan japanilaiset sotilaat ja piiritetyn Leningradin epätoivoiset asukkaatkin. Ranskalainen historiantutkija Nicolas Werth julkaisi vuonna 2006 kirjan siperialaisesta ”kannibaalien saaresta” (L’île aux cannibales), joka oli esimerkki stalinistisen järjestelmän rikoksista. Teos kuvaa oman onnensa nojaan hylättyjen tuhansien pakkosiirrettyjen kohtaloa Objoen pienellä Nazinon saarella. YLE on esittänyt kirjaan perustuvan dokumenttielokuvan televisiossa.

Kaksi maailmansotaa käyneiden, sivistyneiden eurooppalaisten on ollut vaikea hyväksyä ajatusta valkoisen ”rodun” tai muidenkaan ”rotujen” järjestelmällisestä ihmissyönnistä. Sosiaaliantropologi William Arens meni vielä vuonna 1979 niin pitkälle, että torjui koko ihmissyönnin myyttinä kiistattomista todisteista piittaamatta. Tutkija Ulla Moilanen huomauttaa ystävällisesti:

” ‒ ‒ antropofagiaa kauhistelevien on syytä muistaa vielä 1800-luvun lopun suomalaisissakin apteekeissa myyty suosittu rohdos, mumia tai mumia vera, joka valmistettiin jauhamalla egyptiläisiä muumioita luineen päivineen. Ihmistä nauttinut esivanhempamme saattaakin siis olla meitä huomattavasti lähempänä kuin olisi voinut arvata.”

Ihmismetsästys viihteenä

Antropologin ja historiantutkijan papereihin kirjautuu usein vain ihmismetsästyksen julma käytännöllisyys, metsästäminen ravinnoksi tai jonkin rituaalin, riitin tai kultin vuoksi. Ihmismetsästys ja ihmisten tappaminen itsetarkoituksena ja huvin vuoksi on populaarikulttuurin kestoaiheita. Richard Connellin tarinaan perustunut ja Joel McCrean ja muiden aikansa kuuluisuuksien tähdittämä elokuva The Most Dangerous Game (1932) kertoi eristetylle saarelle vetäytyneestä vinksahtaneesta suurriistanmetsästäjästä, joka oli viehättynyt metsästämään kaikkein vaarallisinta riistaa, ihmisiä.

Vuosikymmenien suora jatkumo kulkee tuosta 1930-luvun tarinasta esimerkiksi vuonna 1994 julkaistuun Surviving The Game, jossa metsästysseurueen muka oppaaksi palkattu mies huomaakin olevansa ajojahdin tavoittelema riista. Mel Gibsonin ohjaamassa Apocalyptossa (2006) vankiaan jahtaavat intiaanisoturit metsästävät tätä kuin mitä tahansa riistaeläintä. Suomessakin on jo ehtinyt televisiolevitykseen ainakin osa uudesta Nälkäpeli-menestystuotteesta, yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin nuortenkirjoihin perustuvasta The Hunger Games -elokuvien sarjasta (2012–2015).

Ihmiset kävivät niin Isossa-Britanniassa kuin muuallakin maailmassa aikanaan joukolla katsomassa julkisten teloitusten tarjoamaa viihdettä, ja moni vierailee lomamatkalla kernaasti museossa, joka esittelee Viiltäjä-Jackin tai jonkun muun kuuluisan murhaajan tekoja. Rikkaat amerikkalaiset maksavat valtavia summia päästäkseen tekemään lopun Afrikan vielä jäljellä olevasta suurriistasta. Onkohan ajatus ihmisten metsästämisestä lopulta kovinkaan vieras länsimaiselle ihmiselle, jota ei pahasti hetkauta esimerkiksi EU-alueelle pyrkivien pakolaisvirtojen hoitaminen turkkilaisen ”demokratian” keinoin?

Teorian todennäköisyys

Daniel Wrightin teoria ei vaikuta enää ihan yhtä epäuskottavalta, kun muistaa tulevia sukupolvia odottavan maailman, joka ei enää tarvitse kirjallisuuden ja elokuvan keinoin loihdittuja dystopioita: valtamerien syötävien kalakantojen ennakoitu tuhoutuminen tämän vuosisadan puoliväliin mennessä, merien happamoituminen ja muuttuminen puuroksi jossa kelluu enemmän muovia kuin keijustoa, ihmisen aikaansaama valtava lajisukupuuttoaalto, metsien hävittäminen, makean veden varantojen supistuminen, väestöräjähdys, viljelykelpoisen maan käyttäminen muihin tarkoituksiin, ilmastonmuutos, raaka-ainesodat…

Mitä muuta metsästettävää ‒ kenties syötävääkään ‒ riistaa tyhjäntoimittamisensa ikävystyttämillä tulevaisuuden rikkailla olisi kuin köyhyydessä kituuttavat tällä satumaisen monimuotoisen lajirikkautensa menettäneellä planeetalla? Ja kun The Most Dangerous Game -elokuvan maailma odottaa jo oven takana niin eiköhän seuraavan turismintutkija ennustaakin H.G. Wellsin ”Tohtori Moreaun saaren” mutanttien tuloa täyttämään tyhjäksi jääneitä ekologisia taskuja.

Sadepäivän lukemista:

Sääli ja muita syitä ihmissyöntiin (Jani Kaaro, Tiede 14.12. 2010)

Nuo menneisyyden kaameat kannibaalit! Esimerkkejä ihmissyönnin esiintyvyydestä (Ulla Moilanen, Kalmistopiiri 6.5. 2013)

Ihmissyöntiä meillä ja muualla (Tiina Raevaara, Suomen kuvalehti 5.5.2013)

Hunting humans: A future for tourism in 2200 (Chris Theobald: Uclan 24.6.2016)

Helvetin esikartano sijaitsi Nazinon saarella (Petri Immonen, Helsingin Sanomat 23.5.2012)

Mätäkuun jutut 2016:

Mätäkuun juttu 3: Rahan siunaama liitto (23.8.)

Mätäkuun juttu 2: Ihan hatusta (14.8.)

Mätäkuun juttu: Ihmismetsästystä ja kannibalismia (23.7.)

Mätäkuun jutut 2018:

Mätäkuun juttu: Muureja (13.8.2018)