Osa 4
Modernin elämän esirunoilijan Charles Baudelairen eräänlaisena mottona oli omakohtaisuudessaan yleinen esteettis-poliittinen tiivistys: Etre un homme utile m’a paru toujours quelque chose de bien hideux (Minusta on aina tuntunut jollain tavoin vastenmieliseltä olla yhteiskunnalle hyödyllinen ihminen).
Motossaan Baudelaire tulee paikoittaneeksi modernin politiikan, toisin sanoen vasemmistolaisen politiikan perusongelman käsitekolmioon ihminen, hyöty, yhteiskunta. Syvä vastenmielisyys annettuja totuuksia ja niistä johdettua hyötyajattelua kohtaan on vasemmistolaisen ajattelun ydinmehua.
Porvarihan on aina touhottanut hyödyistä ja haitoista, voitoista ja tappioista sekä eduista ja takeista; porvari on siis aina ollut pelkuri. Siksi vallitsevan konservatiivisen ja oikeistolaisen hegemonian aikana vasemmiston olisikin syytä ajattelussaan selvästi irtisanoutua porvarillisesti määräytyneistä työn, kilpailun, itsensä uhraamisen, ahkeruuden, velvollisuuden ja vastuullisuuden epäjumalista.
Nämä epäjumalat eivät tyydyty koskaan, mikään uhri ei ole niille riittävä ja juuri siksi kapitalismin papisto rakentaa kulttinsa niiden varaan. Tämän kultin palvelukseen on valjastettu jo lähes kaikki inhimillisen elämän alueet. Vasemmisto voi kieltäytyä näistä uhrimenoista.
Helsingin Sanomat (18.8.2016) julkaisi dosentti Jari Ehrnroothin haastattelun, jonka voi lukea kokonaisuudessaan edellä mainittujen epäjumalien teologiana ja manifestaationa. Kuin sattumalta Ehrnrooth on laatinut ”kymmenen uutta teesiä” kertoakseen mitä meille (sic) kuuluu. Porvari kaipaa aina suurmiehiä tai visionäärejä elämänsä selittäjäksi, joten käskyjen, teesien ja testamenttien laatimisessa niin Luther kuin Leninkin kelpaavat järjestysmiehiksi.
Ehrnrooth nostaa ajattelunsa keskiöön yksilön, työn ja arvokkuuden käsitteet. Hyvä niin. Onnettomuudeksi Ehrnrooth ei kuitenkaan lainkaan avaa, mitä näillä käsitteillä tarkoitetaan, keitä ja miksi ne koskevat eikä varsinkaan sitä, miten ne ovat muodostuneet.
Juuri näin vallitseva hegemonia toimii. Se antaa suuria julistuksia ja linjauksia, se puhuu omissa nimissään meistä. Sen mittakaava on aina vähintään ihmiskunnan kokoinen, vaikka kyse olisikin vain yksittäisen ihmisen patologiasta. Se toitottaa kilpailun autuutta kehityksen valekaavussa, se korvaa filosofian vajaamielisellä myynti- ja menestyspuheella. Se uhkuu terveyttä ja voimaa ja antaa urheilujargonin käydä ajattelusta ja viimein se uskaltaa sanoa, kuten dosentti Ehrnrooth: ”Hyvinvointiajattelussa ajatellaan usein, että ihmiselle kuuluu jotain vain, koska hän on olemassa, mutta minusta se johtaa yhteiskuntamoraalin laskemiseen.”
Porvarilla on aina takataskussaan jokin selittämätön ja näennäisesti yhteinen velvoittava moraali (lue: moralismi) ja tällaisen ideologian energianlähteenä loistaa omistamisen kultin musta aurinko.
Yksilö, jonka arvokkuutta Ehrnrooth julistaa, on tietenkin vanha kunnon porvarillinen subjekti. Tälle subjektille kuuluu oikeuksia, jotka se lunastaa vain täyttämällä velvollisuutensa jotakin suurempaa kohtaan.
Jumalan ja kuninkaan mentyä tällaisen suuremman paikan on perinyt pääoman tuottavuudesta huolehtiva yhteiskunta, joka antaa tarpeelliseksi katsomiaan ohjeita koskien elävän työn organisointia, ihmisten terveyttä ja sairautta, koulutuksen muotoa ja laatua ja lähes kaikkea muutakin aina seksuaalisuuksista päihteisiin.
Pääoman valta tarttuu julkeasti Ehrnroothin korostamaan yksilöön, ennen kaikkea tämän ruumiilliseen olemiseen ja muokkaa sitä omiin tarpeisiinsa. Tässä prosessissa todellinen yksilöllisyys ja yksilön arvokkuus sellaisenaan ovat tietenkin suurimmat kärsijät.
Ajallemme ominaisella kyynisyydellä Ehrnrooth voi julistaa, että ”työn tekeminen on vapaan yksilön arvokkaan elämän tärkein edellytys”. Ehrnrooth ei tahdo käsittää, että työ ei tee ketään vapaaksi vaan päinvastoin, työ on tehtävä vapaaksi! Työhulluuden periaatteena väikkyy lunastuksen kajo: mikään ei ole ilmaista ja lahjaa, kaikki on vastikkeellista ja suoritusten ehdollistamaa, armollinen vastuuttomuus ja elämän keveyskin ovat hyväksyttäviä vain, jos ne ovat seurausta ponnistelusta ja kamppailusta kaltaisten keskellä ja kaltaisia vastaan.
Tällaisia asetuksia Ehrnrooth kutsuu yhteiskuntamoraalin kehittymisen ja sivistyksen edellytyksiksi – vaikka kaikkein laajamittaisimmat moraaliset ja poliittiset onnettomuudet ovat olleet seurausta juuri kuuliaisuudesta yksioikoiselle, kaiken todellisen moninaisuuden ja vapauden kieltävälle ja siksi pelkurimaiselle vallan äänelle.
Millainen hallitseva ihminen ja mikä yhteiskunta ehrnroothilaisen ideoinnin takaa siis paljastuu? Jouko Turkan mainiota muotoilua mukaillen vaatimuksia esittää ja omaa kunnollisuuttaan ja yhteiskuntakelpoisuuttaan julistaa ”kova kokoomuslainen kuntohiihtäjä ja koronkiskuri.” Lopulta kaikkien on palveltava kapitalistista talouskasvua, jos ei aina korkoina niin vähintäänkin kuntoiluna. Siinäpä kaikki yksilöstä ja tämän arvokkuudesta.
Valtajulkisuudessa päivittäin uusinnettava pääomalogiikan hegemonia tulisikin nähdä kokonaisvaltaisena hyökkäyksenä yksilön yksilöllisyyttä kohtaan. Koska kapitalismi estää suurta osaa ihmiskuntaa nauttimasta ainutkertaisesta elämästään on sen luonne perin pohjin rikollinen. Tätä rikosta ei vain ole kirjattu lakiin.
Ehrnroothilaisten arvokkuus- ja vastuupuheiden takaa paljastuukin aina sama käsky: alistu vallitsevalle. Älä vain oivalla ja elä elämääsi, vaan suorita ja toteuta sitä annettujen arvojen mukaan. Muutoin et ansaitse oikeutta olla. Maksiimina on, että sinä pelkkänä sinuna et riitä! Mikä jumala tässä puhuukaan?
Pääoman vaatimusten jatkuva toisteleminen ja epämääräinen jankutus yksilöstä ja tämän vastuista ovat samaa juurta. Ennen kaikkea ne tuottavat vallalle edullista syyllisyyttä. Toisin kuin Ehrnrooth väittää, hyvinvointivaltio ei tietenkään synnytä syrjäytymistä edes sanan valtavirtaisessa mielessä sen enempää kuin helposti saatavilla olevat terveyspalvelutkaan synnyttävät sairauksia.
Asia on toisin päin. Todellista syrjäytymistä ja sairauksia aiheuttaa hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen, joka on poliittisesti aiheutettua, ja juurikin Ehrnroothin markkinoima riittämättömyyden, kelpaamattomuuden ja suoritusten ideologia, joka kuorruttaa itsensä korskeilla puheilla kehityksestä ja ylipäätään kaikenlaisella vulgaarinietzscheläisyydellä, jota tapaa viljalti hyvin syöneen ja kuntosaleilla viisastuneen eliitin puheissa.
Kapitalismille on luonteenomaista ehdollistaa kaikki. Se siirtää lupauksensa tulevaisuuteen aivan samoin kuin vanhatkin uskonnot ja estää ihmisen mahdollisuuksien täysmääräisen toteutumisen tässä päivässä. Siksi kaikki puhe ihmisen arvokkuudesta ja vapaudesta ilman perustavaa kapitalismikritiikkiä on hölynpölyä ja savuverhoa.
Ajatus siitä, että jokin yleinen yhteiskuntamoraali laskisi keskinäisen riippuvuuden tunnustamisen, huolenpidon lisääntymisen, työn vähenemisen, omistusten höltymisen ja todellisen moneuksien esiintulon myötä on paitsi järjenvastainen myös väkivaltainen. Ja väkivalta on aina totuus kapitalismista.
Kapitalismin avoimen väkivaltaista luonnetta on esimerkiksi pohjoismaissa pystytty osittain suitsimaan historiallisen työväenliikkeen kamppailujen tuloksena. Kuitenkin yhteiskuntamme ovat pysyneet perustavasti kapitalistisina ja väkivallan elementti on selkeästi rakenteellistunut, toisin sanoen riistosta on tullut osa jokapäiväistä yhteiskunnallista käytäntöä.
Vallitseva tilanne on helppo hukuttaa kuulumattomiin ja näkymättömiin epähistoriallisilla ja sekavilla puheilla siitä, kuinka työ oli ennen kärsimystä mutta nyt onnea tai kuinka ennen oli riistoa mutta nyt on vapauksia ja valintoja.
Ajattelua halveksiva jankutus, jota kapitalismin kunniaksi jatkuvasti tuotetaan, paljastaa väkivallan ohella kapitalismin toisen totuuden – kapitalismi on eräänlaista dementiaa. Se unohtaa ja on uuvuttavaa, se ei keksi varsinaisesti mitään uutta vaan toistelee mennyttä uutuutena, se ei kykene tasapuoliseen kommunikaatioon ja milloin tahansa se voi heittätyä infantiilin tunnemyrskyn vietäväksi, joka usein realisoituu sotana.
Siksi onkin mitä tärkeintä, että vasemmisto ottaa yhteiskunnallisen ajattelun aloitteen käsiinsä ja toteuttaa työn, vapauden ja yksilön käsitteiden perustavanlaatuisen uudellenajattelun laajassa julkisuudessa. Tätä ajattelua motivoikoon totuuden, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden elävät voimat.
* Hyvinvointivaltio perustuu valheelle, julisti kirjailija – nyt hän kertoo kymmenen asiaa, joilla Suomi pelastetaan (Jussi Lehmusvesi, Helsingin Sanomat 18.8.2016)
—
Huutavan ääni korvassa
Huutavan ääni korvassa on kirjoitussarja, jossa maailmalle, politiikanteolle ja tuolle ohimeneväiselle otukselle nimeltä ihminen otollisia ja keskeisiä kysymyksiä pohditaan vasemmistolaisessa eli kriittisessä ja emansipatorisessa hengessä. Kirjoittaja on tamperelainen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija Tommi Silvennoinen.
—
Sarjassa ilmestynyt:
Kirjoitussarjan Huutavan ääni korvassa esittely (10.2.2015)
Sarjan osa 1: Oikea järki (Vasen Kaista 6.3.2015)
Sarjan osa 2: Totuuksia valheista – eli stop ja box (25.4.2015)
Sarjan osa 3: Kreikkalainen alku (5.7.2015)
Sarjan osa 4: Taudin kuva (30.7.2016)
Sarjan osa 5: Psykopolitiikkaa (30.11.2016)
Asiaan liittyy myös Silvennoisen aikaisempi artikkeli:
Mitä vasemmistolainen politiikka voisi saada taiteelta? (7.5.2014)
|||
Kuvat: Cai Melakoski