Osa 5
Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen monet yhteiskunnallisesti suhteellisen valveutuneet ihmiset ovat olleet perustellusti hämillään. Miten tällainen tulos oli mahdollinen ja onko sillä syvempiä yhteyksiä muuallakin läntisessä maailmassa selvästi havaittavaan yhteiskunnallisen ilmapiirin ja päivänpolitiikan retoriikan yleiseen kovenemiseen?
Tavallisten kansalaisten lisäksi myös osa yhteiskunnallista kehitystä ammatikseen seuraavista tahoista, kuten sosiaalipolitiikan käytännön toimijat ja yhteiskuntatieteilijät, ovat olleet lähes pääsemättömissä tämän ilmiön kanssa. Toisin sanoen perinteiset sosio-ekonomiset selitysmallit eivät tunnu riittäviltä, niiden selitysvoima näyttää jäävän parhaimmillaankin osittaiseksi.
Olisiko juuri tuntuminen ja tunnun näyttäminen ylipäätään otettava entistä vakavamman tarkastelun kohteeksi pyrittäessä artikuloimaan poliittisten muutosten edellytyksiä ja taustoja? Eli mitäpä vanhalle kunnon Freudille ja koko libidinaaliselle koneistolle tätä nykyä kuuluu?
Jotakin psykopoliittisen elämän julmaa ironiaa on siinä, että ajanjaksoina, jolloin esimerkiksi Suomessa maan johdossa oli nainen ja Yhdysvalloissa tummaihoinen mies, tietyt ruumiisiin, vietteihin ja seksuaalisuuksiin kytkeytyneet patologiset tekijät voimistuivat, latautuivat entistä aggressiivisemmiksi ja odottivat uutta tulemistaan.
Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kuuluisa ”valkoisen miehen” historiallinen taakka on kokenut lähimenneisyydessä eräänlaisen muodon- tai suunnanmuutoksen ja päivittynyt psykoseksuaalisena kriisinä, joka nyt purkautuu uusvanhana autoritaarisuuden kaipuuna; Isän kaipuuna. Myyttisen Isän puute eli oletettu lain, järjestyksen ja pysyvyyden puute, luo ahdistusta ja pelkoa ja siten aggressiota. Näin unohduksissa ollut vaara pääsee taas nousemaan esiin. Freudin mukaan tämä vaara liittyy naiseuteen.
Pääosiltaan maskuliinisessa pelossa ja aggressiossa naiseus toki palautuu paljolti varsinaiseen naissukupuoleen, mutta ei kuitenkaan täysin tyhjene tähän. Jos katsomme taloudellisesti suhteellisen hyvin toimeentulevan ”valkoisen miehen” julkista vihan ja inhon kohteiden listaa niin kysymys kuuluu, että mikä yhdistää niinkin erilaisia asioita kuin naissukupuoli, feminismi, homoseksuaalisuudet, avantgarde ja kokeellinen taide, humanistiset tieteet, etniset vähemmistöt, työttömät ja toimeentulotuen saajat, ekologisesti valveutuneet yksilöt ja yhteisöt ja vieläpä islamin huntu? Objektiivisesti ei tietenkään mikään.
Tarkkaan ottaen vihan kohteita ei yhdistä mikään muu kuin se, että ne ovat vihan kohteita. Kyseessä on porvarillisen subjektin patologinen taipumus, joka toimii kohteita yhteenliimaavana kielteisenä voimana.
Tätä oireyhtymää ruokkii perimmäinen Toisen hahmo; toinen itsessä, toinen toisessa. Identiteetin muodostumisen ja ylläpitämisen epäonnistuessa tämä hahmo voi saada kannettavakseen kaiken toisen, kaiken sen mikä eroaa itsestä, ja siksi se voidaan kokea uhkana. Periaatteessa uhka voidaan siis kokea suhteessa mihin tahansa, mutta käytännössä kyseessä on aina jokin toinen ruumiillisuus, jokin toinen ruumiiden muoto ja keskinäinen suhde.
Yhdysvalloissa julkaistujen tilastojen mukaan Trumpia äänestäneiden kuukausiansiot sijoittuvat suurelta osin välille 4000‒6000 dollaria ja siitä ylöspäin. Ei siis mitään varsinaisia köyhimyksiä. Alle 2000 dollaria kuukaudessa tienanneista puolestaan valtaosa äänesti Clintonia. Eli perinteiset taloudelliset seikat, kuten tulotason äkillinen romahtaminen eikä myöskään Trumpin amerikkalaiseen muottiin valettu työläisretoriikka voi kokonaan selittää voittoa.
Naiseen, ulkomaalaiseen, köyhään, taiteilijaan ja niin edelleen asennoidutaan porvarillisen järjestyksen perustoissa ambivalentisti. Jos nämä mukautuvat järjestykseen, heihin voidaan toisinaan kohdistaa jopa ihailua ja hyväntekeväisyyttä. Mutta mikäli nämä ilmaisevat oman, Isän järjestykseen sinänsä palautumattoman halunsa omalla ainutlaatuisella tavallaan, sovelletaan heti erilaisia pakkoja ja rajoituksia. Tätä tarkoittaa kontrolliyhteiskunta.
Suomen nykyinen työvoimapolitiikka on tästä räikeä esimerkki. Suurelta osin työvoimapolitiikkaa ei suinkaan ohjaa pelkkä kapitalistinen talousrationaalisuus (kuka nykyhallituksessa olisi rationaalinen?), vaan pyrkimyksenä on laajemminkin vapauden ja itsemääräämisoikeuden rajoittaminen. Tämä on alistamista ja alistumista, jos ei aivan Isälle niin ainakin Isän haamulle. Porvarin tyytymättömyys johtaa aina kurinpidon astumiseen näyttämölle. Ja ensimmäiseksi tämä näyttämö on psyykkinen. Toinen ei saa olla liian toinen, mutta jonkun on aina oltava alempi. Siinä nykyporvarin epäonnen dialektiikka.
Vanhahtavaa kieltä käyttääkseni ajassamme teutaroi sielullinen dynamiikka, joka rakentaa vihaavan ja vihatun, häpeävän ja häpäisevän ruumiin. Tämä on itsessään sielullista rajoittuneisuutta. Tällaisen dynamiikan pauloihin on helppo ajautua, koska me itse muodostamme tämän dynamiikan kasvualustan. Me, koko yhteiskunta. Kapitalismi vastaa sitten lopusta pahasta ja toivottaa näin muotoutuneen autoritaarisen persoonallisuustyypin tervetulleeksi muiden fundamentalistien ja paranooisten tyyppien joukkoon.
Carl Gustav Jung kirjoitti vuonna 1945 oudosti kuin tätä päivää ennakoiden artikkelissaan Katastrofin jälkeen:
”Täydellinen sokeus oman luonteen suhteen, autoeroottinen itseihailu ja oman itsen kaunistelu, kanssaihmisten pilkkaaminen ja terrorisoiminen, oman varjon projisointi toisiin ihmisiin, todellisuuden valheellinen vääristely, itsepintainen vaikutuksen tekemisen halu, petkuttaminen ja pettäminen ovat kaikki patologisia piirteitä, jotka olivat yhdistyneet miehessä, joka kliinisesti todettiin hysteeriseksi ja josta outo kohtalo teki kahdentoista vuoden ajaksi Saksan poliittisen, moraalisen ja uskonnollisen puhemiehen. Oliko se pelkkä sattuma?
Hitlerin tarkempi diagnoosi olisi pseudologia phantastica, toisin sanoen se hysterian muoto, joka ilmenee erityisenä kykynä uskoa omiin valheisiinsa.”
Katkelmassa Jung kuvaa selväsanaisesti oikeistopopulismin psyykkisen tilan. Kun mainitulla diagnoosilla haravoidaan läntisiä poliittisen oikeiston toimijoita, ei osumista ole pulaa. Jungia mukaillen voi kotimaisen päivänpolitiikan yhteydessä todeta, että voidakseen tulla riivatuksi kansa tarvitsee myös riivaajan. Kun myös vasemmisto törmää rationaalisten argumenttien voimattomuuteen politiikan pyörteissä, on hyvä muistaa miltä ja miten asiat tuntuvat; miten asiat haluavat ja vaativat. Kuinka nautintoa jaetaan, kuka saa nauttia ja miten?
Porvarillisen subjektin ”syvyyksissä” riehuu perustava kateus, joka kohdistuu toisen vapauteen ja toisen mahdolliseen nautintoon –salattu viha sellaista toisen kykyä ja iloa kohtaan, joka ei perusta nautintoaan ylemmyyteen tai riiston arkipäiväisyyteen. Kun esimerkiksi varakas henkilö puhuu köyhien kateudesta, hän puhuu tosiasiassa itsestään. Oman nautinnon ehtona on toisen nautinnon rajoittaminen. Muutoin omaan itseen kohdistuva lapsellinen ihailun ja erinomaisuuden tunne olisi vailla pohjaa. Tämä on perustavaa keskenkasvuisuutta ja väkivaltaisuutta kulttuuris-sielullisten käytäntöjemme ytimissä. Siksi se on myös mitä poliittisin asia.
Huutavan ääni korvassa
Huutavan ääni korvassa on kirjoitussarja, jossa maailmalle, politiikanteolle ja tuolle ohimeneväiselle otukselle nimeltä ihminen otollisia ja keskeisiä kysymyksiä pohditaan vasemmistolaisessa eli kriittisessä ja emansipatorisessa hengessä. Kirjoittaja on tamperelainen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija, nyt myös vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas, Tommi Silvennoinen.
—
Sarjassa ilmestynyt:
Kirjoitussarjan Huutavan ääni korvassa esittely (10.2.2015)
Sarjan osa 1: Oikea järki (Vasen Kaista 6.3.2015)
Sarjan osa 2: Totuuksia valheista – eli stop ja box (25.4.2015)
Sarjan osa 3: Kreikkalainen alku (5.7.2015)
Sarjan osa 4: Taudin kuva (30.7.2016)
Sarjan osa 5: Psykopolitiikkaa (30.11.2016)
Asiaan liittyy myös Silvennoisen aikaisempi artikkeli:
Mitä vasemmistolainen politiikka voisi saada taiteelta? (7.5.2014)
|||
Kuvat: Cai Melakoski