Olen 30-vuotias kahden lapsen äiti. Vuosia olen varjellut suurta salaisuutta: minulla ei ole luottotietoja

Nimimerkki: IHAN KUIN KUKA TAHANSA

Kasvoin pitkäaikaistyöttömän ja alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin kanssa. Muistan kun viisivuotiaana avasin oven poliisille, joka oli tullut uhkaamaan äitiäni vankilalla, jos hän ei maksaisi sakkojaan. Kymmenvuotiaana leikin legoilla ja rakensin “ulosottomiehen”, joka oli yksi pelottavimmista tietämistäni hahmoista.

Äitini haki postin mahdollisimman harvoin, sillä lähes aina siellä oli jotain ahdistavaa. Laskuja, uhkauksia maksuhäiriöistä, ulosoton kirjeitä, velkomustuomioita, työkkärin tai soskun postia. Ymmärsin jo varhain, että nämä asiat piti yrittää unohtaa ja painaa pää pensaaseen – muutakaan ei voinut. Ei äidilläni ollut mitään realistista mahdollisuutta niillä voimavaroilla ja resursseilla edes alkaa hoitaa omia raha-asioitaan kuntoon. Hän yritti kaikkensa, etteivät nämä asiat vaikuttaisi minuun. Hän yritti antaa huolettoman kuvan ja aina antaa minulle mahdollisimman rikkaan elämän. Toki hän epäonnistui siinä ja elämämme oli niukkaa ja raskasta.

Saamani talouskasvatus oli siis olematonta. Kun soskun rahat tulivat, söimme hyvin ja äiti saattoi jopa hemmotella minua jotenkin, loppukuun kituutimme ja lainasimme tutuilta. Kun hain postin, äiti katsoi vain akuuteimmat ja laittoi muut avaamattomana kaapin päälle.

Kun muutin 16-vuotiaana omaan asuntooni, esitin muille ja itselleni, että olen keskiluokkaa. Kävin lukion ja tein samalla töitä. Jouduin kuitenkin ostamaan lukiokirjat luotolla. Kun pääsin yliopistoon ja muutin toiseen kaupunkiin, homma alkoi levitä käsiin. Halusin kuulua porukkaan ja tehdä samoja asioita kuin muutkin. Minulla ei edelleenkään ollut varsinaisesti mitään käsitystä taloudesta tai raha-asioistani. Kuvittelin, että valmistuisin ja saisin maksettua opintolainat ja velat pois. Samaan aikaan alettiin voimakkaasti markkinoida pikavippejä.

Ensimmäisen pikavipin otin auttaakseni ystävääni maksamaan velkansa. Siitä se ajatus lähti ja pian otinkin vipin itselleni, ja toisen, ja kolmannen. Pian olin jo pahoissa ongelmissa ja velkaa oli kertynyt sinne tänne. Otin vippejä maksaakseni vanhat pois. Kävin töissä ja yritin elää “normaalia elämää”. Pelkäsin postia ja pian menetin työpaikkani maksuhäiriömerkintöjen vuoksi. Olin syvästi masentunut ja häpeissäni.

Tästä on aikaa kuusi vuotta. Minulla on kaksi lasta. Olen vihdoin maksanut velkani pois. Otin itse yhteyttä kaikkiin velkojiini ja ulosottoon ja tein maksusuunnitelmat. Pienissä erissä, velka kerrallaan olen maksanut ne. Olen hävennyt ja pelännyt paljastumista. Olen pelännyt, että minut tuomitaan ja perheeni leimataan virheideni vuoksi. En ole kertonut edes omille vanhemmilleni ja vain muutamille ystävilleni. Olen halunnut, että minua kohdellaan arvostavasti ja kunnioittavasti, kuin ketä tahansa. Edelleen olen vain halunnut kuulua joukkoon. Muutama vuosi vielä ja merkintäni poistuvat rekisteristä ja olen jälleen luottamuksen arvoinen kansalainen ja voin hengittää vapaasti. Olen oppinut läksyni ja koulu on ollut todella kova.

Suomessa lähes 400 000 ihmisellä on jokin maksuhäiriömerkintä. Järjestelmä suojelee yrityksiä ja luotonantajia, mutta on täysin kohtuuton yksilöille. Merkinnät vaikeuttavat elämää monin tavoin, mutta pahinta on häpeä ja epätoivo. Velkaneuvonta pursuaa liitoksistaan ja asenneilmapiiri on raaka. Luottotiedottomat ovat toisen luokan kansalaisia, mokanneita, epäonnistuneita. Häpeä estää hakemasta apua ja puhumasta. Ongelmat kasautuvat.

Vetoan päättäjiin, tehkää asialle jotain. Ja vetoan ihmisiin, lakatkaa tuomitsemasta ja osoittakaa ymmärrystä ja empatiaa. Myös luottotietonsa menettäneet ansaitsevat arvostusta.

|||

Etusivun aihekuva Laskuja (Cai Melakoski)

*