Teksti: JUSSI NIINENMAA, kuvat: AKI LOPONEN
”Siinä näkijä missä tekijä kuvaa maanalaisen vastarintaliikkeen toimintaa Tampereen Pispalassa jatkosodan aikana. Esitys kertoo paitsi kommunistien taistelusta fasistisena pitämäänsä virallista Suomea vastaan, myös laajemmin toisinajattelijoiden vaientamisesta eilen ja tänään. Se kysyy, onko virheistä opittu vai toistaako historia itseään, ja muistuttaa että virallisen totuuden alla on aina toisia totuuksia.” Näin kerrotaan tekijöiden esitteessä. Aika hyvin se kuvaa mainittua näytelmää.
Kun Suomi liittyi Saksan rinnalle hyökkäykseen Neuvostoliittoon, eivät kaikki olleet innolla mukana. Osa vältteli sotaan lähtöä piileskelemällä, pieni osa alkoi jopa toimia aktiivisesti sotatoimia vastaan. Pääosa toiminnasta oli lentolehtisten jakelua, mutta muutamia sabotaasitekojakin kyllä tehtiin. Osa tuhotöistä epäonnistui. Käytännössä ainoa organisoitunut vastarintaryhmä toimi Tampereen Pispalassa. Olihan kansalaissodastakin kulunut vasta pari vuosikymmentä. Tuolloinkin Pispala oli punaisten linnake, tai sitä oli oikeastaan koko Tampere, mutta nimenomaisesti juuri Pispala.
Näytelmässä kuvataan paitsi mainittuja tapahtumia, myös sitä tuskaa, joka aiheutuu petturuudesta niin petturille kuin petetyille. Tämän päivän ihmisen saattaa olla vaikea uskoa, millaisiin raakuuksiin syyllistyi myös tuon ajan viranomainen, Valtiollinen poliisi, ohrana. Ihmisiä piestiin tajuttomaksi, pysyvästi invalideiksi, jopa hengiltä. Hakattavaksi saattoivat joutua vastarintamiesten lisäksi vanhukset, naiset ja lapset.
Eniten näytelmä antaa kuitenkin ihmisen sisäisen kamppailun kuvauksellaan. On helppoa olla uskollinen ideologialleen, kun ympärillä on samoin ajattelevien hyväksyvä joukko. Mutta jos ideologian esittämät vaatimukset edellyttävät oman tai tovereiden hengen vaarantamista tai mikäli oma henki riippuu toverin luotettavuudesta, saattaa helposti syntyä tuskallisia pohdiskeluja siitä, mikä lopultakin on missäkin tilanteessa oikein. Ihminen pyrkii selittämään tekemänsä ratkaisut hyväksyttäväksi niin itselleen kuin muille.
Oman lisänsä näytelmälle antaa Salmisen vanhempien, Maijan ja Santun keskinäinen perheriita. He ovat eron partaalla, mutta toisaalta vastarintapuuhat nitovat heidät välillä yhteen.
Juha Luukkonen on ohjaustyössään saanut esille ”salamamaisen” räväkkyyden ja pitänyt ronskin kielenkäytön esillä. Tarina etenee vauhdikkaasti. Niillä, jotka eivät ole kirjaa lukeneet saattaa olla joissakin kohdin vaikeuksia seurata juonta. Toisaalta kirjan lukenutkin voi kohdata vaikeuksia, koska tarinaan on otettu osia Minä, Olli ja Orvokki -romaanista ja vaikutteita muistakin teoksista. Kaiken kaikkiaan tapahtumia pystyy seuraamaan hyvin. Sen verran vauhdikasta on meno, että katsoja pysyy taatusti hereillä.
Roolisuorituksien suhteen porukka oli tasavahvaa. Jotkut näyttelijät hoitivat jopa viisi roolia, mutta vaihdot oli toteutettu onnistuneesti, heikkoa lenkkiä ei näyttelijöistä löytynyt. Näyttävästi esillä olivat Jukka Peltola kirjailija Harri Salmisena ja desantti Aulis Ahteisena sekä Hanna Gibson Maija Salmisena ja Sakari Tuominen Santtu Salmisena. Näytelmä ei todellakaan jätä kylmäksi. Se saattaa vihastuttaa, ihastuttaa tai järkyttää, mutta niin sai aiheen käsittely kirjassakin aikanaan rajua palautetta.
Kokonaisarviona sanoisin näytelmän olevan kiittäen hyväksytty, arvosanalla vaikuttava. Keväällä on vielä kolme näytöstä ja lisää on tulossa syksyllä. Toteutuksesta vastaa Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä. Näytelmää esitetään Frenckellin näyttämöllä.
Lisää verkossa:
Teatteri Siperia (Teatterin verkkosivut)
*