Teksti ja kuvat: OSKARI JOKINEN
Metson musiikkiosastolle on kasattu erikoinen kokoelma soittimia. Tankojen nokassa katonrajassa häämöttää kaksi rumpua, joiden kalvoista roikkuvat taivutetut metalliputket. Perinteisen patarummun ja erilaisten pienempien rumpujen ohella käden ulottuvilla lojuu valtava torvi, kuin jättimäisen eläimen sarvi, lukuisia erilaisia kapuloita, viulu sekä jousi. Etualalle on viritetty ksylofoni rautaputkista ja kivisistä laatoista.
Kaikkia näitä hyödynnettiin saksalaisen Limpe Fuchsin yhden ihmisen musiikkiesityksessä. Tampereen pääkirjastossa järjestettäviä Metso LIVE -tapahtumia ei voi syyttää paletin kapeudesta. Putket kolisevat, rautalangat ja rummut luovat aavemaista äänimaailmaa ja toisiaan vastaan raaputetut kivet rakentavat aivan uudenlaisia ääniä.
Uudenlaista musiikkia
Italialainen futuristi Luigi Russolo kirjoitti 1910-luvulla, miten arkiseksi muuttunut melu on laajentanut modernin ihmisen esteettistä ymmärrystä. Koska arkea rytmittää jatkuva koneista lähtöisin oleva melu, aletaan näille äänille antaa myös uudenlaisia esteettisiä merkityksiä. Tulevaisuuden taiteilijoiden olikin Russolon mukaan kyettävä valjastamaan tämä uusi äänen tyyppi ja luomaan siitä taidetta.
Limpe Fuchsin musiikki ei ole melumusiikkia sanan tarkassa merkityksessä, mutta sillä on keskeisiä yhtymäkohtia siihen. Fuchsin esityksessä arkiset ja toisaalta epätodennäköiset esineet on valjastettu luomaan musiikkia. Itserakennetut soittimet tuovat esitykseen näyttävyyttä, kun ei oikeastaan voi edes olla varma, onko jokin esine tarkoitettu musiikin tekemiseen vai onko se vain jäänyt lojumaan. Soittimet ovat luonnollisesti tarkoin suunniteltuja tuottamaan haluttuja ääniä. Silti ajatus kivistä ja putkista musiikin välikappaleina ilman elektroniikan väliintuloa on maaginen.
Metallia ja rokkia
Putket ja rummut humisevat aavemaisesti, kun niitä lyödään kapuloilla tai soitetaan jousella. Lukuisat erikokoiset rummut luovat melodioita, ja ksylofonin soidessa unohtaa, että se on tehty kivestä. Musiikin yksinkertaisuudesta huolimatta siihen on helppo upota, sillä äänet ovat jotain täysin omalaatuista ja vaikeita kuvailla.
Puolivälissä konserttia ehdin jo luulla, että siinä käytetään sittenkin hyödyksi sampleria, kun putki-instrumentti tuntui soivan silloinkin, kun Fuchs ei ollut sitä operoimassa. Syyksi kuitenkin paljastui pian kivenmurikka, joka oli asetettu soittimen juurelle ja johon osuessaan soitin soitti itse itseään.
Tarkoittamattomat ja satunnaiset äänet eivät musiikkia häirinneet. Muusikko saattoi vahingossa kolhaista putkia kulkiessaan niiden ohitse, mutta tämä vain tarkoitti, että ne säestäisivät uutta soitinta hetken pidempään. Yhtenä efektinä toimi Fuchsin oma ääni, jonka katkonaiset sanat muistuttivat yhtä paljon yleisöstä kantautuvia ääniä kuin tarkoituksellista äänentuottoa.
Fuchsin musiikki ei ollut monikerroksista, mutta erikoiset äänet pitivät itsessään otteessaan. Vaikka putkien, rautalangan ja rumpujen yhdistelmä loi suurta ja tilan hyvin täyttävää ääntä tai rumpumelodiat maalasivat helpommin ymmärrettävää musiikkia, yhtä hyvin oli mahdollista seurata hyvin yksinkertaisia ääniä, kuten purkkeihin viritetyn kalvon lävitse vedetyn narun narinaa tai suurella kannella vierivän kiven ropinaa. Silmänsä sulkemalla ei olisi luultavasti tunnistanut ääntä, joka syntyy kivilaattojen raaputtamisesta toisella kivellä.
Kun Fuchs soitti välissä kappaleen viululla, sen tavanomainen musiikki tuntui suorastaan sivuseikalta verrattuna muun konsertin taianomaisiin ääniin.
*