Hyvää, pahaa, tulevaisuutta

Herra Simsin ja etsivä Morrisin voimakkaat persoonat ovat jatkuvassa konfliktissa. (Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri)


Teksti: OSKARI JOKINEN   

Tampereen Työväen Teatterilla esitettävä The Nether tekee kaksi asiaa ja tekee ne hyvin. Ensimmäinen on teatteritaide. Näytelmä onnistuu kertomaan hyvin paljon varsin vähällä. Viiden näyttelijän ja kahden vaihtuvan lavasteen kautta onnistutaan kertomaan monipuolinen tarina, jonka kuvalliset yksityiskohdat viehättävät näytelmän loppuun asti. Näytelmä ei tähtää minimalismiin, mutta elokuviin tottuneelle yleisölle se on oppikirjaosoitus siitä, miten tarinat kuuluu yhtä lailla rakentaa katsojan silmien eteen, kuin katsojan itse muovata niitä päässään.

Toinen on tieteisfiktio. Tieteisfiktio on klassinen genre, jolla on lähtemätön paikka länsimaisen viihteen kaanonissa. Samaan aikaan se tuntuu tasapainoilevan tyhjäpäisen massaviihteen ja nolon nörttierikoisuuden välisellä nuoralla, joka ei tee sen nousua arvostettuun asemaan helpoksi.

Elokuvataiteessa monet klassikot kuitenkin ovat myös tieteisfiktiota. Tunnustetut klassikot, kuten Metropolis (1927), 2001: Avaruusseikkailu (1968), Solaris (1972) ja Stalker (1979) ovat lajityyppinsä kovaa ydintä, jota on vaikea kutsua roskaviihteeksi. Myös teatteritaiteessa tieteisfiktio on aiemminkin tallannut uusia polkuja. Tšekkiläinen R.U.R. (1920) paitsi nousi jo omana aikanaan huippusuosituksi, myös kehitti yleiseen käyttöön termin “robotti”.

Tieteisfiktion suuri synti kuitenkin on genrefiktioon lankeaminen. Populaarille tieteisfiktiolle ja fantasialle on yleisenä sudenkuoppana estetiikan asettaminen substanssin edelle. Monen hyvänkin scifi-teoksen kohdalla on kysyttävä, pohjautuuko mielenkiinto ennen kaikkea jännittäviin konsepteihin ja esteettisiin mausteisiin, vai aidosti merkitykselliseen tarinaan. The Nether ei kuitenkaan maistu halpamaiselta estetiikalla leikittelyltä. Näytelmä asettaa oleellisia kysymyksiä virtuaalisen elämän problematiikasta, lihallisen ja “kuvitteellisen” elämän vuoropuhelusta.

Simsin identiteetti Kätkössä, Poppa, elää Iriksen kanssa ikuista onnea. (Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri)

Kadotettu paratiisi

The Nether on vuonna 2013 ensiesityksensä saanut näytelmäkirjailija Jennifer Haleyn teos. Näytelmä sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa internetistä on kehittynyt virtuaalitodellisuuden alusta Nether, johon ihmiset voivat kirjautua sisään elääkseen virtuaalisina hahmoina. Netherin kehitystä on vauhdittanut maapalloa kohdannut katastrofi, joka on vahingoittanut raskaasti sen ekosysteemiä ja tuhonnut luonnon lähes olemattomiin.

Näytelmä seuraa rikostutkija Morrisia (Suvi-Sini Peltola), joka tutkii Kätkö-nimistä yritystä. Kätkö on viktoriaanisen ajan mallin mukaisesti rakennettu paratiisimainen puutarha, jossa herra Sims (Jari Ahola) pyörittää virtuaalista bordellia. Bordellin vetonaulana ovat alaikäiset lapset, jonka vuoksi Netherin ylläpitäjät ovat päättäneet sulkea palvelun. Tutkintaan liittyy myös vanha fysiikan lehtori Doyle (Pentti Helin), joka on yleinen kävijä bordellissa. Tarinan mittaan tutustutaan myös bordellin suosituimpaan työntekijään ja Simsin henkilökohtaiseen suosikkiin Irikseen (Sonja Halla-aho) sekä tutkinnassa avustavaan agentti Woodnutiin (Juha-Matti Koskela). Tarina etenee, kun Morris yrittää painostaa Simsiä luovuttamaan tiedon Kätkön palvelimen sijainnista ja Doylea pettämään ystävänsä.

Todellisuuden synkkä heijastus

Näytelmä avautuu kuin televisiosarja Black Mirrorin jakso. Tarina on näyttöruudun mustan pinnan kautta heijastuva synkkä kuva teknologian ja ihmisen suhteesta. Morris riitelee niin Simsin kuin Doylenkin kanssa siitä, onko elämä virtuaalitodellisuudessa yhtä arvokasta kuin “todellisuus”. Morrisille elämä tuhoutuneella maapallolla on kärsimyksessäänkin kouriintuntuvampaa, kuin elämä virtuaalisessa paratiisissa. Sims ja Doyle taas etsivät kadotettua paratiisia Kätkön vehreästä puutarhasta.

Virtuaalibordelliin liittyvä problematiikka on viimeistään tulevaisuudessa todellinen eettinen ongelma. Kätkö halutaan sulkea sen tuhoisan moraalisen vaikutuksen takia, mutta Sims puolustelee yritystään sillä, että alaikäinen Iris on vain hahmo, jota näyttelee täysi-ikäinen työntekijä. Kyse on vain fantasiasta, jossa ketään ei vahingoiteta. Yhtä lailla nykymaailmassa voi tälläkin hetkellä pohtia, keitä vahingoitetaan, jos vahingoitetaan, jos markkinoilta on saatavilla vaikkapa animoitua pornoa, jossa kuvataan alaikäisiä. Eettistä keskustelua saattaisi aiheuttaa myös tosimaailman bordelli, jossa ihmisten sijasta palvelisivatkin nuket, joille niiden elottomuuden vuoksi saa tehdä mitä haluaa.

Doylelle Kätkö on pako maailmasta, jossa ei ole mitään jäljellä. Morrisille maailma on kaikesta huolimatta ainoa asia, joka todella on. (Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri)


Miksi vieraannumme maailmastamme ja toisistamme

Näytelmä jakaantuu kahteen näytökseen, jotka ovat kuin peilikuvia toisistaan. Ensimmäinen puoliaika asettaa paikalleen, ainakin aluksi, hyvin tyypilliset, jopa kliseiset, tieteisfiktion rakennuspalikat. Virtuaalitodellisuus on ollut hyvin keskeinen futuristinen teema jo kyberpunk-genren syntyajoilta 1980-luvulta lähtien. Morris on ilmetty noir-vaikutteisen tieteisfiktion kovaksikeitetty kyttä, jonka kova elämä on koulinut kyyniseksi. Maailman rappeuttanut ympäristökriisi on ideana yhtä ajankohtainen kuin käytettykin.

Toista puoliaikaa lähestyttäessä rikosdraama kuitenkin paljastaa todelliset kasvonsa. The Netherissä kyse ei olekaan vain maailmasta ja sen ongelmallisuudesta, vaan hahmoista, joiden aluksi arkkityypillisten kuorten alta paljastuukin tuntevia ja traagisia ihmisiä. Teknologian meille asettamien dilemmojen lisäksi näytelmä käsittelee myös ihmistä ja hänen vieraantumista itsestään ja muista.

Sims ja Doyle kuvaavat Kätköä paoksi kurjasta maailmasta. Sen kevyet huvit ja idylli auttavat unohtamaan maailman, jonka ihminen tuhosi. Samalla se antaa pakokeinon, vaikkakin lyhytaikaisen, ihmisruumiin omista rajoitteista. Kätkössä voit muovata hahmosi aivan minkälaiseksi haluat. Netherin tarjoamat mahdollisuudet virtuaalielämään ovat saaneet jotkut jopa hylkäämään tosimaailman elämän kokonaan. Näitä ihmisiä Morris kutsuu halveksuen “varjoiksi”. Siinä missä Simsille ja Doylelle Nether ja Kätkö ovat selviytymiskeinoja, Morrisille ne ovat silmien sulkemista siltä, mikä on todellista.

Sims kuitenkin vaalii myös raadollisesti rajanvetoa todellisen ja “epätodellisen” välillä. Eräs Kätkön julmimpia elementtejä on, etteivät vierailijat saa koskaan kiintyä liikaa heitä viihdyttäviin lapsiin. Suhteeseen luodaan etäisyyttä painostamalla vierailijat murhaamaan heitä palveleva lapsi kirveellä, ennemmin tai myöhemmin. Hahmo ei suinkaan kuole lopullisesti, mutta pitää hänet ja asiakkaan tarvittavan emotionaalisen etäisyyden päässä toisistaan. Sims myös mielenkiintoisesti ylläpitää omaa etäisyyttään luomaansa paratiisiin. Kuten Morris eräässä vaiheessa toteaa, siinä missä Kätkössä voi olla aivan millainen haluaa, Sims esiintyy aina omassa hahmossaan.

The Netherin ihmissuhteet eivät ole lopulta niin yksioikoisia ja hyväksikäyttäviä, kuin voisi luulla. Etenkin valtavirtaviihteeseen verrattuna näytelmä onnistuu luomaan hyvin realistisen vision tulevaisuuden teknologian mahdollisuuksista. Kun ihmisen on mahdollista olla mitä ja kuka vain, voivat identiteettien rajat hämärtyä. The Nether päätyy lopulta leikittelemään heteronormatiivisilla oletuksilla, ja vaikka se ei murrakaan lopullisesti niiden kahleita, se onnistuu luomaan niihin tärkeitä halkeamia.

Sanasta lihaksi

Lavastukseltaan The Nether ylitti monia rotkoja, joihin suuremmankin budjetin tieteisfiktio saattaa langeta. Lavastus koostui kahdesta eri asetelmasta, kuulusteluhuoneesta tosimaailmassa ja Kätköstä virtuaalitodellisuudessa. Tosimaailmaa luonnehti kolkko, steriili ympäristö ja kylmä valo, Kätkön paratiisimaisuutta taas korostivat idyllinen viktoriaaninen pukeutuminen ja arkkitehtuuri. Virtuaalisessa esineet muodostuivat kuin hiekkapölystä, mikä oli minimalistinen, mutta loistava tehokeino.

Tietyissä avainkohdissa toden ja virtuaalisen raja hämärtyi. Traagisessa kohdassa, jossa Woodnut painostetaan tappamaan Iris ensi kerran, lavasteiden taustalle syttyi punertava ledilamppukuvio muistuttamaan paratiisin hajoamisesta ja Simsin luoman simulaation kylmistä säännöistä. Lopun kliimaksissa kaksi todellisuutta yhdistyivät, kun kuulusteluhuoneen sisältäneen kääntyvän lavasteen kaksipuolisten peilien lävitse nähtiinkin yhtäkkiä myös virtuaalimaailmassa.

Musiikkia näytelmä sisälsi vähänlaisesti. Merkittävimmäksi äänitehosteeksi muodostui kirveeseen liittynyt synkkä äänimaailma. Kun Kätkön sääntöjen edellyttämä pakko kirveen käyttöön läheni, ryyditti pahaenteistä tunnelmaa hidas terän hiomisen ääni, joskus vääjäämättömänä mantrana, joskus yksittäisenä muistutuksena.

Etenkin eturivistä näyttelijöiden työlle on helppo antaa kiitosta. Näytelmässä esiintyvät kaikki tunnetilat raivosta iloon. Etenkin Jari Aholan työlle on annettava erityistä tunnustusta. Simsin lyödessä vihoissaan pöytää säpsähdin katsomossa. Hänen iloitessaan Iriksen kanssa Kätkössä tunteissa ei ollut mitään keinotekoista. Kun Sims tuijotti kaihoisasti kauas yleisöön, nuoruutensa ja haaveidensa maailmaan, näyttelijän kosteat silmät välittivät kaiken tarvittavan, pelkän katseen voimalla.

Edes herra Woodnut ei voi väistää välttämätöntä. (Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri)

Teknologian tragediaa

The Nether on lopulta väistämättä tragedia. Teknologia ei lopulta olekaan ratkaissut kaikkia ihmisten ongelmia, sillä todellinen ongelma on aina lopulta ihmisten välinen. Näytelmä päättää toden teolla aivan muualta, kuin mistä se aloittaa.

Yleistä tieteisfiktion ongelmaa, kornia kielenkäyttöä, ei The Netherissäkään täysin ylitetä. Harva teos onnistuu luomaan orgaanisen futuristisen puheenparren, varsinkin suomeksi, johon teknologiapainotteinen scifisanasto ei aina helposti solahda. Morrisin hahmonkehitykseen liittyy kenties hieman teennäinen ongelmallinen isäsuhde, joka toisaalta on varmasti monelle samaistuttava elementti, mutta jonka seuraukset näytelmässä ovat vähintäänkin kliseiset.

Naisen ruumiin ja olemuksen, tässä tapauksessa korostetun haavoittuvaisen, valkoiseen pukeutuneen alaikäisen tytön, hyväksikäytön käyttäminen symbolina anteeksiantamattomasta pahasta on kahtalainen ilmiö. Toisaalta kyseessä on voimakas yleisinhimillinen symboli, jossa haavoittuvaisen hahmon vahingoittaminen herättää erityistä inhoa, toisaalta jatkuvasti käytettynä se helposti alentaa naisen ja tytön myös puhtaan symboliseksi kärsijäksi. Viattoman (televisioviihteessä usein alastoman), pahimmillaan nimettömän naisen rooliksi jää herättää yleisö raivoon eläimelliseksi kuvattavaa pahuutta kohtaan, ja kärsimys itsessään unohtuu. Tämän näytelmän tapauksessa Iriksen hahmoon liittyvät epäkohdat eivät kuitenkaan jää kritiikittömiksi hahmon moniulotteisuuden vuoksi.

Kokonaisuudessaan The Nether tekee sen, mille olin aluksi varsin skeptinen. Se luo uskottavaa ja herkkää tieteisfiktiota, ilman että sen tarvitsee turvautua huipputekniseen puvustukseen ja lavasteisiin. Scifiä näytelmässä on juuri sen verran, että tiettyä ajatusta tai ilmiötä on mahdollista tarkastella myös nykyajalle mielekkäällä tavalla. Tämä juuri on tieteisfiktion vahvuus. Sillä voidaan tarkastella mitä pieninkin teknologinen ja sosiaalinen muutos, jopa ajatusleikki, voi saada aikaan, kun ne viedään ajattelevien olentojen pariin.

The Netherin esitykset Tampereen Työväen Teatterilla jatkuvat vuoden saakka.

Lisää aiheesta muualla verkossa:

The Nether Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuilla

*

Leave a Reply