Baltian itsenäisyyssodat 1918–1920, osa 3: Latvia

Esinäytös Latvian itsenäisyyssodalle näyteltiin jo lokakuun vallankumouksen aikaan 1917. Tällöin myös latvialaiset bolsevikit yhtyivät kumoukseen niissä osissa Latviaa, jotka tuolloin olivat vielä saksalaismiehityksestä vapaat. Kumouksellisten näkemykset Latvian tulevaisuudesta olivat osin keskenäänkin ristiriitaisia:  osa kannatti Latvian itsenäisyyttä, osa liittymistä maailmanvallankumouksen kautta syntyvään neuvostovaltioon. Tätä punaisten varhaista hallintoa ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Saksalaisten eteneminen itärintamalla ja lopulta Brest-Litovskin rauha maaliskuussa 1918 vaihtoivat vallan siltä erää koko Latviassa. Seuraava vaihe sai odottaa Saksan häviötä maailmansodassa.

Valkoiset ja punaiset ja saksalaiset

Latvian kansallinen hallitus julistautui itsenäiseksi 18. marraskuuta, lähes välittömästi maailmansodan päättäneen aseleposopimuksen astuttua voimaan. Pääministeriksi hallitukseen kohosi Kārlis Ulmanis, myöhempi sotienvälisen ajan Latvian ”vahva mies” ja ristiriitainen hahmo. Kuten muissakin Baltian maissa kävi Neuvosto-Venäjän irtisanouduttua Brest-Litovskin sopimuksesta, puna-armeija seurasi perääntyvää Saksan armeijaa ja eteni Latviaan joulukuussa.

Etenevien joukkojen merkittävin osa olivat punaiset Latvialaiset tarkka-ampujat (Latviešu strēlnieki), jo keisarillisen Venäjän aikana huomattavaa mainetta kerännyt joukko-osasto, joka nimensä mukaisesti koostui enimmäkseen Latviasta värvätyistä ja joka jo myrskyisen vuoden 1917 alussa oli siirtynyt suurimmalta osaltaan bolsevikkien puolelle. Osaston arvostuksesta kertoo parhaimmin ehkäpä se, että sen eräästä latvialaiskomentajasta, Jukums Vācietisistä, tuli myöhemmin syksyllä 1918 koko puna-armeijan ensimmäinen ylikomentaja. Tätä huomattavaa sotavoimaa vastaan kansallinen hallitus oli vailla aseistettuja joukkoja ja mahdollisuuksia, joten punaisten eteneminen oli nopeaa. Latvian neuvostotasavalta julistettiin perustetuksi 17. joulukuuta ja Riika päätyi puna-armeijan hallintaan 3. tammikuuta 1919.

Riian kaupunki oli tuolloin koko Baltian suurin ja myöhempien tapahtumien suhteen siihen liittyi muutakin merkittävää: Kaupungin tarinaan kuului sen ”perustaminen” saksalaisten ristiretkeläisten toimesta vuonna 1201, vaikka todellisuudessa kauppapaikka Väinäjoen suulla oli ollut vanha jo tuolloin. Tämän taas tekee merkittäväksi se, että Riiassa asui myös erittäin huomattava baltiansaksalainen vähemmistö, jonka juuret olivat seitsemän vuosisadan takaiset. Se oli pystynyt säilyttämään monella tapaa etuoikeutetun asemansa halki lukemattomien vieraan vallan vuosien muun muassa Ruotsin ja Venäjän kuninkaallisten hallitessa vuorollaan Baltiaa. Baltiansaksalaiset omistivat huomattavan osan maasta ja muusta varallisuudesta. Koko Latvian väestöstä noin joka kymmenes oli baltiansaksalainen ja Riiassa heidän osuutensa oli vielä huomattavasti suurempi. Ennen vuonna 1891 alkanutta venäläistämiskautta jopa kaupungin virallinen hallintokieli oli ollut saksa.

Tuuli alkaa kääntyä

Huomionarvoista on sekin, että Riika oli tsaarin-Venäjän mittapuulla erittäin teollistunut kaupunki, ironisesti pitkälti juuri baltiansaksalaisen rahan ja omistuksen seurauksena. Ei olekaan sattumaa, että sosialististen ajatusten kannatus oli Baltiassa voimakasta juuri Latviassa ja erityisesti Riiassa. Tammikuun loppuun mennessä puna-armeija olikin vallannut lähes koko Latvian lukuunottamatta Liepājan kaupungin ympärille Itämeren rantaan sijoittunutta kaistaletta.

Neuvostotasavaltaa johtanut bolsevistinen kansankomissaarien neuvosto puheenjohtajanaan Pēteris Stučka teki tässä vaiheessa kuitenkin joitakin pikaisia, epäsuosittuja ja liian radikaaleja päätöksiä, erityisesti liittyen maaseudun pakkokollektivisointiin. Tämä alkoi nopeasti syödä bolsevikkien suosiota latvialaisen rahvaan keskuudessa.

Samanaikaisesti maailmansodan voittaneet ympärysvallat, pelästyneinä puna-armeijan nopeasta etenemisestä, sallivat saksalaisten alkaa koota ja varustaa joukkoja pysäyttämään bolsevikit. Tapahtui siis sama kuin Liettuassa, ja artikkelisarjan aiemmassa osassa aiheesta onkin jo kirjoitettu laajemmin. Latviaan perustettiin Saksasta saapuneiden vapaaehtoisten ja idästä perääntyvien armeijoiden osastoja (Freikorps), sekä baltiansaksalaisista koottuja joukkoja (Baltische landeswehr).

Latviassa taistellut freikorps –osasto käytti itsestään nimeä ”Eiserne division”, rautadivisioona. Sen komentajaksi saapui Suomenkin historiasta hyvin tuttu sotaherra, kenraali Rüdiger von der Goltz, aiempi Saksan Itämeren divisioonan komentaja, jonka joukot osaltaan olivat vuoden 1918 keväällä olleet ratkaisemassa kansalaissodan lopputulosta. Goltz jatkoi nyt värikkäitä sotaseikkailujaan vaihteeksi Baltiassa, eikä sillä ollut onnellisia seurauksia latvialaisille.

Latvian pääkaupunkina höyrylaiva Saratov

Alussa saksalaiset ja Latvian kansallisen hallituksen joukot kuitenkin tekivät yhteistyötä, ja maaliskuussa näiden joukot hyökkäsivät punaisia vastaan. Kaikkineen sekavasta seurakunnasta koostuneessa offensiivissa oli mukana myös venäläisten valkokaarteja ja pohjoisessa Latviassa virolaisia sotavoimia. Hyökkääjät valtasivat maata nopeasti puna-armeijalta, mutta jo huhtikuun 16. päivä oli uuden käänteen vuoro. Tuolloin baltiansaksalaiset toteuttivat Liepājassa vallankaappauksen ja nimittivät yksin tein maahan uuden saksalaismielisen nukkehallituksen.

Ulmanis ja muut Latvian kansallisen hallituksen jäsenet pelastautuivat tukalaksi käyneestä tilanteestaan pakenemalla kaupungin satamasta löytämäänsä Englannin lipun alla seilanneeseen höyrylaiva Saratoviin. Tätä on myöhemmin kutsuttu ajaksi, jolloin ”Latvian pääkaupunki oli Saratov-laiva”. Saksalaisten eteneminen itään jatkui tämän jälkeenkin ja 22. toukokuuta Riika siirtyi saksalaisten haltuun. Näytti siltä, että samalla kun Latvian neuvostotasavallan tarina kulki kohti loppuaan, nousi ensimmäisen maailmansodan varjon alta jälleen ajatuksia saksalaismielisestä baltialaisesta herttuakunnasta.

Kesään 1919 mennessä punaiset olivat menettäneet suurimman osan Latviaa ja samaa tahtia ympärysvaltojen epäilykset saksalaisten aikeista olivat alkaneet kasvaa. Saksalaisten kilpeä ei kirkastanut se, että etenkin rautadivisioonan joukot olivat syyllistyneet joukkomurhiin useissa valtaamissaan Latvian kaupungeissa bolsevikeiksi epäiltyjä tai sellaisiksi nimettyjä kohtaan. Yksin Riiassa murhattiin tuhansia ihmisiä.

Vaikka aikakausi oli ylipäätään levoton ja raaka, tällainen julmuuksien laajuus oli poikkeuksellista. Rautadivisioonaa ja Von der Goltzia henkilökohtaisesti vaadittiin nyt palaamaan Saksaan. Goltz onnistui kuitenkin neuvottelemaan vetäytymiselleen lykkäyksen puna-armeijan edelleen muodostamaan uhkaan vedoten, mutta saksalaisten todellinen suunnitelma oli tämän sumuverhon takana toisenlainen.

Idän ja puna-armeijan sijasta joukot hyökkäsivät kesäkuun 1919 kuluessa pohjoiseen, virolais-latvialaista ja Latvian kansalliselle hallitukselle uskollisena pysynyttä sotavoimaa vastaan. Saksalaisten sotaonni kuitenkin kääntyi ja käytyjen taistelujen sarja muuttui lopulta perääntymiseksi kohti Riikaa. Kun rautadivisioona ja landeswehr oli nyt sotilaallisesti lyöty, ympärysvaltojen edustajat saivat viimein tilaisuuden puuttua toden teolla tapahtumiin.

Kolmas heinäkuuta solmittiin näiden välittämänä aselepo. Sen ehdoissa Goltz ja rautadivisioona lähtisivät maasta, kansallinen hallitus saisi takaisin aseman jonka menetti vallankaappauksessa ja baltiansaksalainen landeswehr liitettäisiin hallituksen armeijaan brittiläisessä komennossa.

Vielä kerran, rautadivisioona

Suurimmaksi osaksi näin kävikin. Brittiläinen majuri Harold Alexander otti komentoonsa landeswehrin ja komensi myöhemmin kansallisuutensa ja aikakauden huomioiden harvinaislaatuisesti (latvian)saksalaisia joukkoja taistelussa. Ulmaniksen hallitus palasi Riikaan. Myös Goltz lähti vihdoin Latviasta, mutta rautadivisioona sen sijaan ei. Rikkomatta solmitun sopimuksen ehtoja, vaikkakin kyllä räikeästi sen henkeä, suuri osa freikorpseista liittyi nyt aseineen kaikkineen länsi-Venäjän vapaaehtoisarmeijaan (komentajansa mukaan näitä joukkoja kutsuttiin myös ”bermontilaisiksi”).

Myös vapaaehtoisarmeijasta on kerrottu enemmän aiemmassa Liettuaa käsitelleessä osassa artikkelisarjaa, mutta lyhyesti sanottuna se oli valkoiseksi venäläiseksi armeijaksi naamioitunut saksalainen armeija, jolla oli täsmälleen samat päämäärät kuin rautadivisioonalla aiemmin. Niinpä vapaaehtoisarmeija aloitti lokakuussa 1919 sotatoimet kansallisen hallituksen joukkoja vastaan, merkittävimpänä tavoitteenaan Riian valtaus. Tämä osoittautui kuitenkin pian haaveeksi, sillä kansallisen hallituksen joukot virolaisten panssarijunien, sekä ympärysvaltojen laivastojen tukemina pysäyttivät vapaaehtoisarmeijan ja ajoivat sen perääntymään. Viimeiset merkittävät taistelut Latviassa länsi-Venäjän vapaaehtoisarmeijaa vastaan käytiin marraskuun lopulla, jonka jälkeen viimeisetkin rautadivisioonan saksalaiset vihdoin saatiin lähtemään maasta ympärysvaltojen valvonnassa.

Loppunäytös idässä

Kaiken tämän jälkeen vuoden 1919 lopussa itäisin Latvia oli edelleen puna-armeijan hallinnassa. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisessä konfliktissa oli kuitenkin käynnissä Puolan hyökkäysvaihe. Tilanne oli siten edullinen Latvian kansallisen hallituksen kannalta, ja tammikuussa hallituksen joukot (mukana jälleen myös baltiansaksalaisten landeswehr) yhdessä liettualaisten ja puolalaisten kanssa käynnistivät hyökkäyksen vuodenvaihteessa 1919–20. Tästä oli tuleva Latvian itsenäisyyssodan loppunäytös. Vuodenvaihteen jälkeen puolalaiset pääsivät rynnäköimään jäätyneen Väinäjoen yli hyytävässä pakkassäässä ja syvässä lumihangessa ja valtasivat Daugavpilsin taistelussa samaa nimeä kantavan kaupungin. Kaupunki luovutettiin latvialaisille viides tammikuuta. Kuun loppuun mennessä Latvian neuvostotasavallan hallitus oli eronnut ja menettänyt alueensa Latviassa. Myös Neuvosto-Venäjä oli halukas lopettamaan sodan.

Aseleposopimus osapuolten välillä astui voimaan ensimmäinen helmikuuta 1920 ja tähän loppuivat Latvian itsenäisyyssodan mainittavat aseelliset toimet. Sodan virallisesti päättänyt Riian rauhansopimus allekirjoitettiin 11. elokuuta 1920, ja sopimus tunnusti Neuvosto-Venäjän puolelta itsenäisen Latvian. Päivämäärä on sikäli mielenkiintoinen, että tasan yhtä päivää myöhemmin alkoi etelämpänä Varsovan taistelu, joka ratkaisi sodan Puolan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Se tarina kuitenkin koskettaa Latviaa vain välillisesti, muistuttaen eräästä Suomeakin koskevasta historiallisesta tosiasiasta: Joskus suurvaltojen naapurina olevilla pienillä valtioilla on poliittisia tilaisuuksia toteuttaa asioita, jotka toisina aikakausina olisivat näyttäneet mahdottomilta ja kenties olleetkin sitä.

*