Yleisradion tv-uutiset kertoivat 24. huhtikuuta kulttuuriosiossaan ilmeisen tärkeästä tapauksesta. Toimittaja oli haastatellut The Avengers -sarjan päättävän Endgame-elokuvan ohjaajia, Anthony ja Joe Russoa. Tämä Marvel-sarjakuvaideasta ammentava, valtavalla budjetilla Disney-yhtiön kassantäytteeksi kuvattu elokuvateollisuuden uusin merkityksetön taustakohina oli niin tärkeä uutinen, että Yleisradio toisti jutun vielä verkkouutisissaankin.
Samaan aikaan toisaalla: The Washington Post -lehti, joka ei tule ihan ensimmäisenä mieleen kapitalismikriittisestä otteestaan ‒ sen omistaa nykyisin maailman rikkain mies Jeff Bezos ‒ julkaisi 23.4.2019 punnitun mielipiteen The Walt Disney Companyn palkkojen räikeästä epäsuhdasta:
”Minun oli puhuttava toimitusjohtaja Robert Igerin palkan räikeästä säädyttömyydestä. [–] Iger sai yli 65 miljoonaa dollaria vuonna 2018. Se on 1 424 kertaa Disney-yhtiön työntekijän mediaanipalkka. Tuon palkkakuilun taustaksi mainittakoon, että vuonna 1978 keskiverto toimitusjohtaja ansaitsi noin 30-kertaisesti tavallisen työntekijän palkan. Vuodesta 1978 toimitusjohtajan palkka on noussut 937 prosenttia kun taas keskivertotyöläisen palkka on kohonnut vain 11,2 prosenttia”.
Kirjoittaja, dokumenttielokuvien tekijänä ansioitunut Abigail Disney tiennee mistä kirjoittaa. Hän on Walt Disneyn veljen, Roy Disneyn pojantytär. Hänen kirjoitukseensa tarttui myös riippumaton yhdysvaltalainen uutistoimitus Democracy now! Toimittajat Amy Goodman ja Juan Gonzáles haastattelivat taloustieteen ”nobelistia”, professori Joseph Stiglitziä hänen uusimman kirjansa johdosta.
Stiglitzin mielestä kapitalismi ei ole hyödyttänyt ihmisten enemmistöä viimeisten 40 vuoden aikana. Hän koettaa hahmottaa vaihtoehtoa vastailmestyneessä opuksessaan People, Power and Profits. Progressive Capitalism for an Age of Discontent (Ihmiset, valta ja voitot. Edistyksellistä kapitalismia Tyytymättömyyden ajalle).
Toimittajat kysyivät talousviisaan käsitystä Abigail Disneyn kirjoituksesta. Stiglitz:
”Hän on ehdottomasti oikeassa. Mainitsitte että 1970-luvun lopulla se [palkkojen suhde] oli keskimäärin 30 suhde yhteen; nykyisin se on yli 300 suhteessa yhteen. Eikä se johdu siitä, että toimitusjohtajiemme tuottavuus olisi tällä välin kymmenkertaistunut. Se ei johdu ‒ tiedättehän, amerikkalaisille toimitusjohtajille maksetaan heidän työntekijöihinsä verrattuna niin paljon enemmän kuin eurooppalaisille ja vielä enemmän kuin japanilaisille. Ja se ei johdu siitä, että meidän toimitusjohtajamme olisivat niin paljon tuottavampia. Se johtuu siitä että meillä on aito ongelma mitä tulee suuryritysten hallintalakeihin ja omiin normeihimme, jotka sallivat heidän viedä niin paljon rahaa”.
Suomessa kaikki tuollainen puhe järjettömistä tuloeroista järjettömässä talousjärjestelmässä tuntuu tietysti kaukaiselta ja merkityksettömältä, kun vertaa sitä todella tärkeisiin asioihin kuten elokuvanmittaiseen elämykseen, joka auttaa unohtamaan arjen murheet.
Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa ei jaeta kohtuuttomia osinkoja, ei ansiottomia palkkioita eikä esiinny muitakaan eriarvoisuuden ongelmia; ja jos sellaisia ilmaantuu, joku viisas talousoppinut ‒ ei Joseph Stiglitzin kaltainen kapitalismin arvostelija, joka on ilmeisen ilkeä ja ymmärtämätön ihminen ‒ sanokaamme joku valpas veljensä vartiainen, rientää jo posket punoittaen selittämään tiedotusvälineille asioiden oikean laidan: täällä asuu maailman onnellisin kansa, joka voi rauhassa ja turhia pohdiskelematta keskittyä olennaisiin asioihin kuten valkokankaalla seikkaileviin amerikkalaisiin sarjakuvasankareihin.
Aika sanoisin törkeää toimintaa jenkkilässä. Miksi meillä ihannoidaan tätä toimintaa ?
Eero