Libération-lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Sonia Delesalle-Stolper määritteli Boris Johnsonin pääministerinimityksen aattona ”kuningattaren narriksi”. Hän kuuluu itseoikeutettuna siihen maailmalla yleistyneeseen poliitikkotyyppiin (muistattehan Il Cavaliere Silvio Berlusconin ja erään abortteja työkseen vastustaneen sivutoimisen ulkoministerin) jota voi luonnehtia lähinnä sirkusklovni- tai pellehyppytermein ‒ paitsi että nämä miehet (he ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miehiä) eivät naurata.
Viimeinen puolustuslinja
Mittatilauspuvun verhoaman luolamiesheteron viimeinen puolustuslinja karmii selkäpiitä. Milloin minkin maailmankolkan vastuullisiin poliittisiin tehtäviin on ‒ äänestäjien nostamana ‒ kavunnut piittaamattomassa typeryydessään hengenvaarallisia ”johtajia”.
The Royal Institute of International Affairs -järjestöä eli Chatham Housea johtava Robin Niblett kutsui Trumpia ja Johnsonia hiljan ”kaaosveljiksi”, mutta nämä kaaosta kylvävät tappajaklovnit käyvät runsastuessaan paremminkin jo veljeskunnasta.
”Tämä trendi ei rajoitu Yhdistyneeseen kuningaskuntaan – tappajaklovnit ovat ottamassa vallan joka puolella. Boris Johnson, Nigel Farage, Donald Trump, Narendra Modi, Jair Bolsonaro, Scott Morrison, Rodrigo Duterte, Matteo Salvini, Recep Tayyip Erdoğan, Viktor Orbán ja koko joukko muita naurettavia vahvoja miehiä – tai heikkoja miehiä jollaisiksi he kovin usein paljastuvat – hallitsee kansakuntia jotka kerran olisivat nauraneet heidät näyttämöltä ulos”. (George Monbiot, The Guardian)
Tälle politiikan henkiselle kääpiösarjalle on kuvaavaa, että brittipolitiikan varteenotettavaksi toimijaksi on voinut nousta Britannian viimeiset eurovaalit voittanut, Brexit Partya johtava kiihkonationalisti Nigel Farage (hänestä on olemassa myös valokuvia, joissa hän esiintyy suu kiinni… ihan totta). Hän on entinen pörssivälittäjä, UKIP-puolueen entinen johtaja ja pitäaikainen EU-vastainen eurokansanedustaja.
Faragea ja Johnsonia yhdistää yksityisen poikakoulun käyneiden röyhkeän suulauden, EU-vastaisuuden ja presidentti Donald Trumpin suoman suosion lisäksi myös halu saada yhä lisää rahaa. Farage on tehnyt oivallisen tilin eteensä katsovana poliitikkona ja pörssivälittäjän vaistolla samalla kun on sinkoillut syytöksiä muiden hämäristä puuhista.
Hän on yksi Euroopan unionista eroamisen suurimmista kiivailijoista, populistipolitiikan irvehtivä Thersites-hahmo, suosittu ja paha suustaan ‒ ”suunpieksäjä suunnaton, kirkui, tarkkana taitona joll’ oli rietas, riihaton suulaus”.
Farage ei ole kumartanut kuvia. Kesällä 2019 hän käänsi puoluetovereineen mielenosoituksellisesti selkänsä EU-parlamentissa, kun täysistunnossa soitettiin Euroopan hymni.
Vuonna 2013 hän ripitti silloisen EU-komission puheenjohtajaa, Portugalin entistä pääministeriä José Manuel Barrosoa tämän hurjasta maolaisesta nuoruudesta. ‒ Barroso, Faragen tavoin kansan lämmin ystävä, otti opikseen ja lähti sittemmin puolustamaan työtätekeviä hyvämaineiseen Goldman Sachs -pankkiiriliikkeeseen.
Farage moitti aikanaan Eurooppa-neuvoston ensimmäiseksi pysyväksi puheenjohtajaksi valittua Belgian entistä pääministeriä Herman Van Rompuyita yhtä karismaattiseksi kuin märkä rätti ja sanoi että tämä näytti joltain mitättömältä pankkivirkailijalta. ”Kuka te olette? En ole teistä koskaan kuullutkaan. Kukaan koko Euroopassa ei ole kuunaan kuullutkaan teistä”.
Täydentääkseen loukkauksen hän nimitti Belgiaa ”ei-maaksi” (no-country). Faragen mielestä Van Rompuy oli valittu varta vasten Belgian kaltaisesta ”ei-maasta” tekemään loppu kansallisvaltioista: ”Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että aiotte olla Euroopan demokratian ja Euroopan kansallisvaltioiden hiljainen salamurhaaja”.
Boris Johnson on aikanaan kertonut hämmästyneille briteille muun muassa, että konservatiiveja äänestävien vaimoille kasvaa suuremmat rinnat. Hän on verrannut itsensä verhonneita islaminuskoisia naisia postilaatikoihin ja nimittänyt ranskalaisia ”paskalorteiksi”, mikä on voinut jo unohtua Lontoossa mutta tuskin Pariisissa.
Niin. Nigel Farage ja Boris Johnson todistavat pettämättömästä tyylitajusta ja kyvystä punnita sanottavansa joka tilanteessa.
Tällaisen hienostokoulujen hioman kansakunnan eliitin rinnalla joku Joycen Odysseusta lueskeleva poloinen Jeremy Corbyn vaikuttaa väistämättä karkealta moukalta ja tolvanalta.
Usvaa Thamesin rannoilla
Iso-Britannia on Euroopan unionista erkaantuessaan ajautunut politiikassaan lamaannukseen. ”Brexit on vienyt maan jonkinlaiseen poliittiseen koomaan ‒ se kykenee yhä hoitamaan perusasiat, mutta maa on enemmän tai vähemmän tiedottomana ja johtajaa vailla”, Jörg Schindler arvioi heinäkuussa.
Britit ovat kahden horroksen väkeä. Eliitit haaveilevat omista valta-asemista ilman häiritseviä EU-rajoituksia ‒ ja ajautuvat tässä ylpeässä kansallisessa itsenäisyydessään todennäköisesti suomettamaan Ison-Britannian Yhdysvaltojen poliittiseksi astinlaudaksi ja alistetuksi kauppakumppaniksi Euroopassa.
Ja kansalaiset uneksivat globaalikapitalismin runnoman jälkidemokraattisen kuningaskunnan palaavan ajassa vuosikymmeniä taaksepäin ja EU-eron tuovan takaisin vanhat hyvät ajat.
Näillä hurskailla unelmilla on yhtä luja todellisuuspohja kuin toivomuksella, että Elisabet-kuningatar nuortuisi 67 vuotta.
Historioitsija Alex von Tunzelmann on tiivistänyt kuningaskunnan ongelmat sanomalla, että se uskoo vuorotellen kertomusta itsestään mahtavana imperiumina ja sisukkaana altavastaajana. Yhteistä molemmille tulkinnoille on, että ne korostavat Ison-Britannian erityisluonnetta (joka suo sille erikoisaseman ja vaatii erityiskohtelua).
Boris Johnsonin on nyt määrä johtaa valittu saarikansa Brexit-usvasta aurinkoon. Se voi osoittautua vaikeaksi. Kuningaskunnan poliittinen järjestelmä ja osa maan tiedotusvälineistä on muuttunut valtavaksi sumukoneeksi, joka ruokkii Brittein saaria peittävää sakeata poliittista sumuverhoa valehtelemalla Brexitin seurauksista.
Tämä on yhtä outoa kuin tarpeetonta: Euroopan unionilla on riittävästi ihan oikeita ongelmia. Niitä ei olisi tarvinnut keksiä; mutta poliittinen tarkoituksenmukaisuus on tietysti aina tärkeämpää kuin tylsä totuus.
Kuningaskunnan johtavien poliitikkojen Brexit-törmäily aiheuttaa järistyksiä koko EU:ssa. On luontevaa olettaa, että esimerkiksi Italian äärioikestolaisen Lega-puolueen ero maan hallituksesta oli ajoitettu niin, että Brysselin suunnalla olisi täysi tekeminen hölmöilevän Johnsonin joukon Brexit-sotkujen kanssa.
Pääministerillä ja hänen takapiruillaan (muun muassa Johnsonin konservatiivien luottojärjestelijä, ammattijuonija ja politiikan rumien temppujen paha poika Dominic Cummings ‒ tunnettu näyttelijä Benedict Cumberbatch esittää häntä tv-elokuvassa Brexit… molemmat herrat ovat yksityiskoulujen kasvatteja) ei näytä olevan harmainta aavistusta siitä, kuinka he aikovat hoitaa Johnsonin lupaaman tyylikkään eron Euroopan unionista ja vielä vähemmän siitä mitä sen jälkeen pitäisi tehdä. He tietävät vain, kenellä voi maksattaa viulut.
Toryjen toivo on pääministerinä edelleen sama loose cannon, kiinnikkeistään irronnut, holtittomasti vyöryvä laivatykki ja yhä sama hurmaava, vitsikäs, elosteleva, valehteleva, patalaiska palturinpuhuja ja tarinataituri kuin hän oli edeltäjänsä saavutukset omaksi ansiokseen omineena Lontoon pormestarinakin.
”[Theresa] Mayn hallituksen lyhytaikaikaisena ulkoministerinä hän kuljeskeli päämäärättä maailmalla tehden joukon munauksia ja valitellen maansa itseluottamuksen puutetta”.
The Daily Telegraphin ammoisena Brysselin-kirjeenvaihtajana hän verrytteli aina ensin kiroilemalla rivousryöpyn avuttomana kuulijana kyyröttävälle jukkapalmulle. Se auttoi hänet päivän valhejutun sepittämisen vaatimaan mielentilaan.
Pääministerin motivoijaksi kelvannee palmun sijaan joku vähemmän tärkeä ministeri tai ehkä oman ministerinpostinsa hylännyt veli, Joseph ”Jo” Johnson.
Maailma on valtavassa murroksessa, mutta Ison-Britannian eliitit haluavat vain pitää asemansa, torjua kaikki muutokset, valita vallassaolijat vertaistensa keskuudesta ja käyttää todellista hallitusvaltaa niin kuin aina ennenkin. Konservatiivipuolueen politiikkaa ohjaa ainoastaan täysi varmuus siitä, että kävi kuinka kävi, heillä itsellään ei ole mitään hätää. Jos koskevat, kriisit koskevat aina viimeiseksi rikkaita ihmisiä.
Gary Younge kirjoitti viime heinäkuussa kolumnissaan The Guardian-lehdessä:
”Ihmiset joilla on kaikkea myös johtavat kaikkea. Toryjen ykkössuosikki Johnson ei ole vain järjestelmän tuote vaan sen puolestapuhuja. Samalla kun näemme hänen vaativan massiivista veronalennusta rikkaille, näemme ehdokkaan jolla on ollut paljon ja joka vaatii lisää. Kun näemme hänen arvailevan, että minimipalkka ”on jossakin 10 punnan kieppeillä” kun se on oikeasti 8,21 puntaa, näemme ehdokkaan joka ei tiedä mitään vähäosaisista ja jota ei kiinnosta ottaa selvää”.
Britit tuntevat ehkä piankin törmänneensä samaan esteeseen, jota venäläinen konservatiivipoliitikko Vasili Shulgin kuvaili maailmansodan melskeissä vuonna 1916: ”Ongelmana on, että kaikki suurvallat ovat panneet liikkeelle parhaat voimansa, kun meillä taas on pääministerinä joulupukki”.
* * *
Onko kohtuutonta väittää, ettei Ison-Britannian pääministerillä ja hänen Brexit-hallituksellaan ole minkäänlaista poliittista ohjelmaa? Ehkä sellainen on olemassa:
”On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk’ kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii”.
Konservatiivihallituksen poliittista ohjelmaa voi hahmottaa myös kuvallisesti. Lontoon pormestarina Johnson rakennutti lähestyviä olympialaisia varten ArcelorMittal Orbit towerin. Se käy mitä uljaimmasta muistomerkistä konservatiivien Brexit-hallitukselle ja pääministeri Boris Johnsonille, jonka suosikkielokuviin kuuluu Apocalypse Now.
Torni on kuin metalliin pakotettu kuvaus hänen politiikastaan ja poliittisesta urastaan: se näyttää uhmaavan painovoimaa ja muistuttaa lähdössä epäonnistuneen avaruusraketin tuhoutumista laukaisualustalle.
Lue artikkelin edelliset osat:
Kahden horroksen väkeä (Brexit Express, osa 2/3) (11.9.2019)
Kahden horroksen väkeä (Brexit Express, osa 1/3) (10.9.2019)
|||
Runo
Tekstissä oleva runo on ote Lewis Carrollin kirjaan Liisan seikkailut peilimaailmassa (1871) sisältyvästä runosta Pekoraali (engl. Jabberwocky), jonka Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner suomensivat vuonna 1974.
Lue lisää muualla verkossa:
Britannian konservatiivit ovat viimeistään nyt oikeistopopulisteja (Arto Huovinen, Kansan Uutiset, 10.9.2019)
We must not switch off from the grim truth about Brexit (William Keegan, The Guardian, 25.8.2019)
From Trump to Johnson, nationalists are on the rise – backed by billionaire oligarchs (George Monbiot, The Guardian, 26.7.2019)
How Boris Johnson Turned the British against Europe (Jörg Schindler, Spiegel Online, 20.7.2019)
Britain is run by a self-serving clique. That’s why it’s in crisis (Gary Younge, The Guardian, 1.6.2019)
Miltä Suomi näyttäisi jos huipputuloiset saisivat päättää? (Yle, Politiikkaradio 9.9.2019, Linda Pelkonen haastattelee akatemiatutkija Hanna Kuuselaa, Huipputuloiset -kirjan kirjoittajaa)
Artikkelikuvan tiedot:
Kuvan London – QE Olympic Park: ArcelorMittal Orbit tekijä on Fred Romero
Tekijä on julkaissut kuvan Flickr-palvelussa lisenssillä CC BY 2.0