Arthouse Niagaran päivänäytöksessä oli hiljaista, vaikka sali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Harvoin elokuvateatterissa voi keskittyä. Kukaan ei supattanut, ei rapistellut karkkipapereita tai mussuttanut popcorneja.
Saimme mahdollisuuden elää Helenen rinnalla, haistaa oljyvärien ja liuottimien tuoksun, aistia meren suolaisen maun kielellä ja nauttia kesäisestä tuulesta puutarhassa. Kokea syvää rakkauden kaipuuta ja tosiasioiden hyväksymistä.
Helenen värimaailma on kopio Schjerfbeckin paletista. Poikkeuksena muutama kirkkaampi kohta huiman kaunis merimaisema tai kesäinen villiintynyt puutarha.
Alussa elokuva etenee nopeasti lyhyin kohtauksin kuin alkusoittona, kunnes Helene aloittaa uudelleen maalaamisen. Dialogi on lyhyttä ja karsittua. Kaikenlainen turha puhuminen smalltalkeineen on karsittu pois. Kuva puhuu, ilmeet kertovat ja maalaukset ja musiikki.
Arki on ankaraa, rakkaus on ankaraa, elämä vielä ankarampaa. Sivellin ja palettiveitsi raapivat kangasta, ilmaisun vimmaa ei voi vastustaa. Askeleet kopisevat , hiljaisuus on tehokeino. Näyttelijät tekevät tarkkaa ja upeaa työtä, Laura Birn, Krista Kosonen, Pirkko Saisio, Johannes Holopainen ja Eero Aho.
Näytöksen jälkeen kävelimme ystäväni kanssa ulos vaitonaisena kuin yhteisestä sopimuksesta sanomatta sanaakaan. Kannoimme Heleneä matkassamme hiljaisuudessa. Vasta kahvikupin ääressä aloimme puhua.
