Artikkeli: Maailma

11.3.2020 klo 10:52

Kallis leipä: Yhdysvaltojen ammattiyhdistysliikkeen historiaa

Yhdysvaltojen historia muistuttaa ammattiyhdistystoiminnan näkökulmasta usein pitkää, pimeätä tunnelia. Työnantajien ideologinen pyhä sota ammattiyhdistysliikettä vastaan on usein estottoman taloudellisen riiston, poliisipampuin, sotilaskiväärein ja rikkurivoimin murrettujen lakkojen, radikalismin, laittomasti irtisanottujen ja alipalkattujen työntekijöiden, henkihieveriin piestyjen, teloitettujen ja murhattujen ammattiyhdistysaktiivien,  hikipajojen, murskattujen luiden ja kolhittujen päiden historiaa. 

Sen harmaana varjona on kulkenut ay-liikkeen sisäinen väkivalta ja gangsterismi. 

Brittien Amerikan-siirtokuntien ja sitten Yhdysvaltojen työselkkausten historia alkaa 1600-luvun alkupuolelta. Työtaisteluissa kuolleiden lista ‒ Wikipedia: List of worker deaths in United States labor disputes ‒ on epätäydellisine tietoineenkin murheellisen pitkä. Se alkaa vuodesta 1850. Listaan on merkitty vain ”vapaat” palkkatyöläiset, ei orjia. Se tarjoaa vajavaisen mutta havainnollisen kuvan järjestäytyneiden ja järjestäytymään pyrkivien työntekijöiden asemasta ”vapauden maassa, urhojen maassa”.

Anakondan kuristamat

Montanan osavaltion Buttessa alueen kuparikaivosten työläiset menivät lakkoon huhtikuussa 1920. Paikallislehden mukaan Anaconda Copper Mining Companyn johtaja oli ehdottanut että lakkolaisia surmattaisiin ja hirtettäisiin lakon lopettamiseksi.

Paikallinen sheriffi nimitti apulaissheriffeiksi joukon kaivosyhtiön vartijoita. Nämä Anaconda-yhtiön lainvalvojat ampuivat Tom Manningin ja haavoittivat kuuttatoista muuta lakkovahtia. Kaikkia ammuttiin selkään heidän paetessaan ampujiaan. Manningin murhasta ei koskaan rankaistu ketään. Tuomioistuin julisti tekijät tuntemattomiksi.

Yhteenotto oli tulosta pitkästä kehityksestä. Ammattiyhdistysten keskinäisessä kamppailussa kaivosmiesten sieluista Buttessa oli vuonna 1914 tuhottu kaivostyöläisten talo, Butte Miners Union Hall. Kansalliskaarti kutsuttiin lopulta kukistamaan levottomuuksia. Ja vuonna 1917 IWW-ammattiliiton toimitsija Frank Little oli piesty ja hirtetty rautatiesillan kannatinpalkkiin. Murhaajat jäivät tuntemattomiksi.

Liittoon vaikka laivateräksen läpi

Lakitoimisto Seyfarth Shaw oli alkuaan erikoistunut ammattiyhdistysten torjuntaan ja lainvääntelyyn työnantajan eduksi. Se on sittemmin laajentanut liiketoimintaansa monenlaisten lakipalveluiden tarjoajaksi.

Seyfarth Shaw on esittänyt osaamistaan sabotoimalla muun muassa jättimäisen sotalaivoja rakentavan telakan työläisten yrityksiä vapaaseen järjestäytymiseen. 

Telakalla toimi kauan työnantajan ohjailema ja valvoma ”ammattiyhdistys” (ns. company union), jollaiset oli kielletty laissa jo vuonna 1935. Korkeimman oikeuden päätös vuodelta 1939 pakotti telakan perustamaan tämän ammattiyhdistyksensä uudelleen ja naamioimaan sen todellisen luonteen työnantajan kuohittuna juoksilaana hiukan paremmin.

Afroamerikkalaisten ja naisten oikeustaistelu oli 1960-luvulla vähitellen avannut teoriassa ja ehkä käytännössäkin muillekin kuin valkoisille miehille pääsyn paremmin palkattuihin teollisuuden työpaikkoihin. Telakan ”ammattiyhdistys” PSA vastusti ponnekkaasti afroamerikkalaisten pääsyä raskaimmista aputöistä vaativampiin ja paremmin palkattuihin työtehtäviin. 

Radikalisoituva ja oikeuksistaan tietoisemmaksi tullut työväki pani lopulta vireille ajatuksen liittymisestä oikeaan ammattiliittoon, joka saisi sopimusoikeuden itselleen. Naisilla ja afroamerikkalaisilla oli tuossa järjestäytymistaistelussa tärkeä osa.

Telakan 19 portilla, taukotiloissa, työläisten kodeissa ja kirkossakin käynnistyi ankara värväyskampanja, johon johdon ohjailema ”ammattiyhdistys” vastasi omalla kampanjallaan. Telakan ohjaaman ”ammattiyhdistyksen” värvääjät saivat tietysti toimia rajoituksitta kun taas vapaata ammattiyhdistystoimintaa hankkivien värväystoimia rajoitettiin kaikin tavoin. 

Telakan omistaneen Tenneco-yhtymän, sen taskussa olleen PSA:n ja Seyfarth Shaw-yhtiön kaikista taidokkaista likaisista tempuista ja järjestelmällisestä pelottelusta huolimatta telakan työväki päätti vuonna 1978 liittyä Amerikan yhdistyneiden terästyöläisten liittoon (United Steelworkers of America, USWA). Tenneco ja sen ”ammattiyhdistys” PSA riitauttivat ratkaisun. 

Kun pattitilannetta ja käräjöintiä oli kestänyt vuoden, telakan väki meni lakkoon. Tenneco-yhtymä palkkasi lakonmurtajiksi muun muassa tuhat ”pysyvää korvaajaa”. 82 päivän lakon jälkeen lakkolaisten ja liiton voimat alkoivat hiipua, mutta vetoomustuomioistuin piti voimassa päätöksen järjestäytymisen lainmukaisuudesta ja vaati Tennecoa asettumaan neuvottelupöytään. Työntekijät olivat sillä kertaa voittaneet kamppailun järjestäytymis- ja sopimisoikeudesta.

‒ Rautatiemagnaatti Collis Potter Huntingtonin (1821‒1900) perustama Newport News Shipbuilding and Dry Dock Company sulautettiin 1960-luvulla Tenneco-yhtymään, nykyisin telakka on osa Huntington Ingalls Industries -konsernia.

Politiikkaa, pomoja ja presidenttejä

Franklin D. Rooseveltin New Deal-kauden uudistukset antoivat ammattiyhdistyksillekin vihdoin toimintaoikeuksia, mutta noita oikeuksia on sittemmin kalvettu olemattomiin jo vuosikymmeniä. 

B-luokan filmitähti Ronald Reagan oli johtanut näyttelijöiden ammattiliittoa, mutta presidenttinä hän veti elämänsä roolin, kun hän vuonna 1981 murskasi lennonjohtajien lakon. Ammattiyhdistysliikettä nujertaessaan Reagan veti vertoja Margaret Thatcherin vimmalle. 

Yhdysvaltojen ay-liikekin oli aikanaan osa kylmän sodan rintamajakoa, eikä se tyytynyt vain vastustamaan Neuvostoliiton imperialismia amerikkalaisen imperialismin hyväksi. Keskusammattijärjestö AFL-CIO tuli tunnetuksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan synkimpien piirteiden puolustajana ja kaiken vasemmistolaisen politiikan vehkeilevänä vastustajana ja ansaitsi pilkkakirveiltä uuden nimen: ”AFL-CIA”. 

Keskusammattijärjestö hääri taustatukena Yhdysvaltojen ulkoministeriön ja CIA:n junailemille verisille vasemmistonvastaisille sotilasvallankaappauksille esimerkiksi Brasiliassa vuonna 1964 ja Chilessä vuonna 1973. 

Suuret ay-johtajat olivat seurastaan yhtä tarkkoja kuin muutkin johtajat ovat. AFL-CIO:ta vuosikymmeniä itsevaltaisesti johtanut George Meany oli innokas Vietnamin sodan kannattaja ja pelasi mielellään golfia republikaanipoliitikko George Shulzin kanssa. ‒ Shultz oli Richard Nixonin presidenttikaudella työ- ja valtionvarainministerinä, johti suuryritys Bechteliä ja sai presidentti Reaganilta kutsun Yhdysvaltain ulkoministeriksi. 

Meanyn seuraaja Lane Kirkland, hänkin AFL-CIO:n pitkäaikainen puheenjohtaja, tuki presidentti Reaganin aggressiivista Keski-Amerikan politiikkaa El Salvadorissa ja Nicaraguassa ja kuului rauhannobelistina jos sotarikollisenakin tunnetun Henry Kissingerin ystäväpiiriin. 

Kirklandin ja AFL-CIO:n ulkopoliittinen linja nostatti ay-liikkeen sisäisen opposition ja synnytti useiden liittojohtajien perustaman solidaarisuusjärjestön, National Labor Committee in Support of Democracy and Human Rights in El Salvador (NLC).

Kunnian miehet

Ei ole sattuma, että Donald Trumpin hallinto on antanut lisätä juuri Ronald Reaganin  nimen työministeriön Hall of Honor -kunniatauluun esimerkiksi IWW-ammattiliiton perustajajäsenen, sosialisti Eugene V. Debsin, ay-organisaattori Mary Harris Jonesin (”Mother Jones”), sosialismia vastustaneen AFL:n perustajan Samuel Gompersin ja kiihkeän antikommunistin George Meanyn seuraksi. 

Trump on kunnianosoituksissaan johdonmukainen. Helmikuussa 2020 hän soi  Yhdysvaltojen presidentin myöntämän vapaudenmitalin ärjyoikeiston ämyrille, monimiljonääri Rush Limbaughille, joka on tunnettu radio-ohjelmassaan suoltamastaan perusamerikkalaisesta viha- ja valhepropagandasta. Kunniamerkin voi tulkita Floridaan muuttaneen veronkiertäjän ja patologisen valehtelijan tunnustukseksi aateveljelle. 

Vapaudenmitalin saajat tarjoavat katsauksen siitä, kuinka Yhdysvaltojen virallinen politiikka on raamittanut käsitystä vapaudesta. Ay-johtaja George Meany oli saanut saman mitalin Lyndon B. Johnsonin kädestä vuonna 1963. Hän kannattikin suoraselkäisesti Johnsonin pyrkimystä voittaa vietnamilaisten mielet ja sydämet Yhdysvaltojen puolelle  pommittamalla heitä napalmilla ja lentoruiskuttamalla heidän niskaansa miljoonia litroja Agent Orangea ja muita kasvimyrkkyjä.

Lue lisää muualla verkossa:

List of worker deaths in United States labor disputes (Wikipedia)
The mysterious lynching of Frank Little: activist who fought inequality and lost (Rory Carroll, The Guardian, 21.9.2016)
“Give the Sons of Bitches Hell!” The Anaconda Road Massacre (Toimitus, People’s Voice, 24.4.2017)
Yes, America Is Rigged Against Workers (Steven Greenhouse, The New York Times, 3.8.2019)
Where Did It All Go Wrong? American labor has struggled to make substantial gains since the ’70s, but not for the reasons historians think. (Gabriel Winant, The Nation, 7.2.2017)
Who was Mother Jones? (Mother Jones Museum)
Pitkät kihlajaiset -kirja pureutuu työmarkkinahistoriaan – Kommunismin pelko toi sopimusyhteiskunnan (Risto Korhonen, Kansan Uutiset, 9.2.2020)
Onko jo yleisesti hyväksyttyä teettää työtä ilman palkkaa? (Asta Lepän kolumni, Yle, 12.4.2019)
Hanskat tippui. Lakkojen historia ja vaikutus yhteiskunnassa (Antti Koskela, Kalevi Sorsa -säätiö. Helsinki 2019)

|||

Historian roskatynnyristä oli Vasen Kaista -verkkolehden kirjoitussarja, jonka artikkelit tuovat päivänvaloon unohdukseen vaipuneita tai kätkettyjä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja tapahtumia. Artikkelisarjaa toimitti idean isä, Heikki Lakkala. Sarjan kirjoitukset ilmestyivät vuosina 2016 ja 2018.

Sarja jatkuu keväällä ja kesällä 2020.

Sarjassa ilmestynyt:

Kun oikeus lankesi roskapankkiin (5.10.2018)
Clintonin ohjusiskua seurasi kymmeniä tuhansia kuolonuhreja (16.9.2016)
Pariisi 1961: algerialaisten joukkomurha (8.9.2016)
Saksan ja Neuvostoliiton sotilasyhteistyö maailmansotien välillä (3.9.2016)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.