Näkökulma

JUHO MÄNTYSALO

27.8.2020 klo 16:28

Ilmastokriisi on yksilöllinen kokemus kollektiiviseen ongelmaan

Ilmastonmuutoksen vastainen työ tiivistyy usein yksilön valintoihin, on kyse sitten lomamatkoista tai ruoantähteistä. Mieluummin tulisi kysyä, millainen yhteiskunta mahdollistaa yksilölliset valintamme. Kuva lentokoneesta on Flickr-palvelusta ja sen on kuvannut käyttäjä sigmama. Julkaistu CC BY 2.0 lisenssillä.

Kun otan kuuman suihkun tai heitän homehtunutta ruokaa biojätteeseen, mietin kuinka toimeni vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Samalla koen kuitenkin myös toimieni riittämättömyyden: parempi ihminen lahjoittaisi enemmän luonnonsuojeluun, ellei olisi valmis muuttamaan ekokylään omavaraistalouteen. 

Vaikka kuuman veden tai ruuan haaskaamisen vähentäminen onkin hyvä juttu, on ajattelutapa kuitenkin myös umpikuja. Sen taustalla on perinteinen, kristinuskosta ja luokkayhteiskunnasta ponnistava ajatus köyhyyden pyhyydestä. Jos köyhä pääsee rikasta helpommin taivaaseen, ovat rikkaat itseasiassa uhrautumassa köyhien sielujen puolesta. Nykyään uskonnollinen viitekehys saattaa olla kadonnut, mutta ajatus ”hyvän elämän” ja ”köyhyyden” rinnastettavuudesta elää Suomessa vahvana. Muutama vuosi sitten ylemmän keskiluokan keskuudessa oli jopa trendikästä ”köyhäillä” ja katsoa, onnistuuko omien herkkuleipien leivonta, vaatteiden ompelu harrastuksena tai kykenikö autoa korvaamaan hyötyliikunnalla.

Kun ilmastokriisi samoihin aikoihin nousi keskustelunaiheeksi, linkittyi ekologinen kestävyys kuluttamiseen ja siitä pidättäytymiseen. Näin köyhän asema dyykkausta harrastavana (”hävikkiä vähentävänä”) ja yksiössä kämppäkaverin kanssa asuvana (”lämmitysmenojen minimointi”) asettui sulavasti hyvän elämän viitekehykseen. Osaltaan puhetapa vahvisti huonompiosaisten omanarvontunnetta, mutta esti myös keskustelun toimeentulotuen korotuksista. Samalla huomiotta jäi köyhän elämä vaihtoehdottomana kujanjuoksuna, jossa ei ollut mahdollisuutta säästää rahaa hengähdystaukoja tai lyhyitä lomia varten.

Koska ilmastokriisi on edelleen ennen kaikkea keskustelua hyvästä ja säädyllisestä elämästä, emme ole kiinnostuneet sen ratkaisusta, vaan hyväksynnästä. Suhde ilmastokriisiin on kuin menneiden aikojen suhde Jumalaan, jossa tekojen käytännön merkitykset jäävät niiden abstraktin viitekehyksen jalkoihin. Emme mieti paljonko ilmastoa pelastuu tai tuhoutuu, ainoastaan ovatko teot “hyviä” vai “pahoja”. Näin tärkeää ei ole tekojen merkittävyys, ainoastaan antaako Jumala meille armon ja paremman elämän tuonpuoleisessa. 

Kuitenkin valtaosa ihmiskunnan päästöistä syntyy muualla kuin kotitalouksissa. 25 yritystä tuottaa 50% maailman hiilidioksidipäästöistä (100 yritystä 71%). Arjessa suihkuminuutteja tärkeämpää onkin miettiä, miten sähkölaitos on veden lämmittänyt: aurinkovoimalla vai turpeella. Jos päästöihin tartuttaisiin näissä pullonkauloissa, ei yksilönvalinnalla kulutustilanteilla olisi niin paljoa merkitystä.

Ihmiset tarvitsevat mahdollisuuksia tehdä valintoja. Muuten autonomian puutteessa vaivumme samaan epätoivoon kuin missä olemme rahan puutteessa. Voimme kuitenkin kollektiivisesti huolehtia, että edessämme olevat valinnat ovat luonnolle jossei hyviä, niin ainakin neutraaleja. Pohdinta sielun tilasta on helpompaa, jos siihen ei tarvitse sekoittaa ilmastokriisiä.

Tulossa olevien kuntavaalien alla onkin hyvä vaatia nykyisiltä ja tulevilta edustajilta paitsi mahdollisuuksia toimia oikein, niin tapoja olla toimimatta väärin. Kun kaupunki miettii omaltakin osaltaan moraalia eikä pelkästään kunnallisveroa, voidaan ilmastokriisiin vaikuttaa siellä, missä sillä on myös merkitystä.

Kirjoittaja on sosiologi, joka on syvästi huolissaan ilmastonmuutoksesta ja miettii ekokylässä asumista

Kommentteja: 2

  1. Vasemmistokristittynä kommentoin Juhon viittauksia kristilliseen traditioon:

    Uudessa testamentissa rikkauden tavoittelu – eli siis tuo nykykapitalisminkin ydin – nähdään mammonaan sitoutumisena, Jumalan palvelemisen vastakohtana. Tietysti rikastumisen välineitä usein oli tuolloinkin sorto, riisto ja alistaminen, jotka johtivat toisten köyhtymiseen. Jotkut kristityt ovat valinneet vapaaehtoisen köyhyyden kaikesta maailmallisesta luopumisena ja tienä syvempään uskoon. Minusta kristillistä ihannetta kuitenkin paremmin ilmentää Apostolien tekojen (2:44-45) vaikka idealisoitukin kuvaus alkukristittyjen elämästä ja heidän yhdenvertaisuudestaan: ”Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi”.

    Vanhan testamentin Sananlaskuissa (30:8) anotaan Jumalalta: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” Olisiko tuo anottu osuus nykyaikana sellainen jokaisen saama turvattu toimeentulo, jonka kaikki maailman ihmiset voisivat saavuttaa?

    Kristitty voinee ajatella, että hyvät teot, niin vajavaisia kuin ne usein ovatkin, ovat uskon synnyttämiä ja viime kädessä Jumalan luomia. Tärkeää on nimenomaan tekojen merkittävyys suhteessa lähimmäisiin ja poliittisena toimintana osana laajaa, jopa maailmanlaajuista, kamppailua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.