Toivon kannattelijoille

Joka päivä lukemattomat vanhemmat tekevät parhaansa ollakseen lapsilleen kokonainen kylä. He sanottavat tunteita, tulostavat vaatekaapin oveen apukuvia ja opettavat lapsia ymmärtämään, mitä tarkoittaa kehollinen itsemääräämisoikeus. Vievät lapset itse kaikkiin harrastuksiin, sillä samassa kaupungissa ei asu ainuttakaan lähiomaista, jota pyytää avuksi. Tekevät jopa itse itsestään lastensuojeluilmoituksia.

Ja he valvovat, että anoreksiaan sairastunut lapsi syö. Nukkuvat lapsen vierellä koiranunta varmistaakseen, ettei tämä nouse salaa yöllä viiltämään itseään. Pelkäävät kuollakseen menetystä, mutta potevat silti huonoa omaatuntoa toivoessaan lapselle pitkää jaksoa suljetulla osastolla – jolle tosin ei ruuhkan vuoksi välttämättä pääse, ellei ole yrittänyt tai välittömässä vaarassa yrittää itsemurhaa.

Ja sitten ovat tietysti ne lapset, joiden vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty huolehtimaan heistä.

Verraten lyhyen – vajaan puolentoista vuoden – koulupsykologin urani aikana olen saanut oppia, kuinka tärkeää on aina osata kannatella toivoa. Vanhemmat ja opettajat tapaavat olla siinä hurjan taitavia. He soittelevat paikkoihin, laativat huolellisia Wilma-viestejä, ravaavat neuvotteluissa ja kaikin tavoin näyttävät lapsille, että minä välitän ja minä autan. Muistuttavat lapsia ja itseään siitä, että kaikki kyllä vielä helpottuu.

Me opiskeluhuollon työntekijät pyrimme samaan: kannattelemaan toivoa. Siihen pyrkivät myös ne tahot, joille me perheet lähetämme. Ja ne tahot, joille ne tahot perheet lähettävät.

Toivo voi toisinaan olla koetuksella, kun koulujen, perhepalveluiden ja erikoissairaanhoidon työntekijät heittelevät toisiaan lähetebumerangeilla, kunnes jonkun kori heilahtaa. Kun ei ole resursseja tehdä työtään niin hyvin kuin osaisi ja haluaisi, on aikaa ostettava vetoamalla joko väärään osoitteeseen tai kollegiaalisuuteen. Minulta on useampi sairaanhoitaja joutunut erikseen varmistamaan, että ehdinhän tavata nuorta edes harvakseltaan siihen saakka, kunnes terapiapaikkoja vapautuu.

Toivon kannattelijat eivät saa loppua kesken. Siksi yhä useamman on liityttävä heihin. Ja minä katson nyt erityisesti kaikkia meitä, jotka päätämme siitä, kuinka julkista rahaa jaetaan.

Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnassa olen istunut vieläkin vähemmän aikaa kuin koulupsykologin tuolilla, vasta kuukauden verran. En ollut ehdolla lautakuntaan siksi, että kuvittelisin voivani sieltä käsin pelastaa maailman: me jaamme sitä niukkuutta, joka meille valtuusto budjettikehyksessä suo. Mutta on kerta kaikkiaan välttämätöntä, että tämän kaupungin päättävissä toimielimissä istuvat suostuvat toivon kannattelijoiksi. Silloinkin, kun niukkuuden taakse tekee mieli piiloutua.

On välttämätöntä, että luokissa ehditään riittävästi auttaa erilaisia oppijoita. On välttämätöntä, että lyhytterapiaan pääsee ennen kuin on ehtinyt unohtaa, miksi edes oli hakeutumassa sinne. On välttämätöntä, että palveluissa on aikaa kannatella myös niitä vanhempia, joiden on jaksettava kannatella lapsiaan. On hienoa, että palveluita tahdotaan “vahvistaa” ja että niihin halutaan “panostaa”. Mutta on välttämätöntä, että nämä kauniit sanat muuttuvat rahaksi.

Se on välttämätöntä, sillä ei kukaan jaksa loputtomiin olla kokonainen kylä.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu sekä sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen.

III

Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoi kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.

.