Artikkeli: Kulttuuri, Suomi

8.1.2022 klo 11:06

Vanhenemisen monet kasvot

Kuten jo kirjan nimestäkin voi päätellä, siinä avataan näkökulmia radikaaleihinkin uusiin tapoihin nähdä ja puhua vanhuudesta. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja alkaa Washingtonista, jossa Marja Jylhä, Tampereen yliopiston gerontologian professori, kertoo taide- ja muista kokemuksistaan juuri ennen kuin koronapandemia rantautuu Suomeenkin. Monenlaista perspektiiviä siis löytyy. 

Kirjan takatekstissä todetaan, että jäätyään kesällä 2021 eläkkeelle kokopäivätyöstä, Marja Jylhä edelleen jatkaa ajattelemista, tutkimista ja kirjoittamista. Hyvä kun jatkaa, herättelee ja ravistelee aika lailla paikoilleen jämähtänyttä yhteiskunnallista keskustelua siitä, kuka on vanha, mitä on vanhuus, miten vanhuuteen tulisi suhtautua, miten kohdella vanhoja ihmisiä. 

Ja korona-ajan päiväkirjasta kun on kyse, kirjassa pohditaan tietysti myös koronatoimien vaikutuksia niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Eikä kirjoittajan katse pysähdy vain oman maamme rajojen sisäpuolelle. Maailma on yhteinen ja globaalit ongelmat voidaan voittaa vain yhteisvastuulla. Tässä yhteydessä se tarkoittaa muun muassa sitä, että vauraiden maiden on kannettava vastuunsa siitä, että myös köyhissä maissa ihmiset saavat rokotesuojaa. 

Etenkin korona-ajan alkupuolella käsitteet vanhuudesta ja siihen muitta mutkitta yhdistetystä huonokuntoisuudesta rävähtivät silmille koko kummallisuudessaan. Meidät kaikki 70 vuotta täyttäneet määrättiin pysymään neljän seinän sisällä ja olemaan tapaamatta edes lapsenlapsiamme. Ymmärsin kyllä kehotuksen (joka sittemmin muutettiin suositukseksi) hyvän tarkoituksen; onhan kiistatonta, että iällä on merkitystä vakavan taudin uhatessa. Terveenä, hyväkuntoisena 71-vuotiaana tuntui kuitenkin lähinnä hoopolta ja huvittavaltakin heilutella lasin takaa viisivuotiaalle ja tehdä hänelle iltasatuja- ja tarinoita netin välityksellä. 

Huonokuntoisille todella vanhoille ihmisille kyse oli myös siitä, että heidät tuomittiin yksinäisyyteen heidän elämänsä mahdollisesti viimeisinä aikoina. Aika pian julkisuudessa alettiinkin keskustella, muun muassa Marja Jylhän toimesta, siitä miten paljon muita ongelmia yksinäisyys tuottaa. Alettiin kaivata kokonaisempaa näkemystä siitä mitä (myös) iäkkäät ihmiset tarvitsevat kyetäkseen selviytymään korona-arjestaan ja ylläpitämään elämänvoimaansa ja –iloaan.

Tuo oli tärkeä yhteiskunnallinen keskustelu. Kuten on myös se kirjan teema, miten vanhuus määritellään. Ovatko tosiaan kaikki 70-100 plus-vuotiaat vanhuksia? Miten on mahdollista, että ihmisten ollessa yhä hyväkuntoisempia ja yhä useampien jatkaessa työelämässäkin osin tai kokonaan, osallistuessa aktiivisesti yhteiskuntaan, heihin suhtaudutaan autettavina ja suljetaan monin tavoin yhteiskunnan ulkopuolelle? 

Ja sitten toisaalta yhteinen hyväksytty tavoite on se, että ihmiset eläisivät pidempään ja terveempinä. Siihen satsaa lääketiede, siihen tähtäävät ravitsemus- ja terveyssuositukset. On kuitenkin väistämätöntä, että elämän loppupäässä sairastetaan enemmän ja se maksaa myös yhteiskunnalle. Mutta, mutta – tämä ei enää olekaan luonnollinen ja hyväksytty asia. Iäkkäät ihmiset joutuvat julkisen puheen kautta kokemaan, että he ovat yhteiskunnalle taakka.

Trendi on jo vuosikymmeniä ollut se, että vanhojen ihmisten halutaan asuvan kotona. Se on monille se paras vaihtoehto, mutta ei likikään kaikille. On todella paljon vanhoja ihmisiä, jotka tarvitsisivat ympärivuorokautisen hoivan paikan. Hoivakodeissa ollaan keskimäärin elämän pari viimeistä vuotta; tuon ajan tulisi olla arvokkaan kohtelun aikaa.

Marja Jylhä kirjoittaa näistä ihmisistä: ”Hän ei pyydä jäähallia, stadionkonserttia, tunnin junaa minnekään, ei uusia hävittäjiä eikä edes ratikkaa. Hän pyytää, että voisi pysyä puhtaana, vaikka ei yksin pääsisikään vessaan, että saisi tarpeeksi ruokaa, vaikka ei itse jaksaisi syödä, että lähitienoilla olisi turvallinen toinen ihminen, joka pitäisi maailman ymmärrettävänä ja torjuisi turvattomuuden ja kauhun. Ja jonka kanssa voisi jutella, niin että tuntisi itsensä ihmiseksi ja ehkä joskus tuntisi iloa”.  

Niin moneen asiaan Suomessa on varaa, mutta juuri hyvän vanhuuden turvaamiseen sitä ei tunnu olevan.

Kirjassa pohditaan hyvin monipuolisesti niin omaishoitoa, digisyrjäytymistä, kuin vanhushoivan henkilöstöpulaa, jotka ovat kuntapolitiikastakin tuttuja asioita, ja joiden suhteen tulevat aluevaalien valtuutetut joutuvat painimaan. Annankin vahvan lukusuosituksen tälle kirjalle, joka on selkeästi kirjoitettu ja alusta loppuun merkityksellistä asiaa.

Kommentteja: 1

  1. Hyvä kirjoitus vanhuudesta. Paljon käydään keskustelua sotesta. Minulle on tullut sellainen käsitys asiasta, että itsekkin kohta 74- vuotias jotenki hyvässä kunnossa oleva ”vanhus” olemme jotenki väliinputojia sotessa. Tämän aluehallinon ja sen tuoma turva ikäihmisille jää tässä uudistuksesa vielä kaukaisuuteen.Sen takia minulla on sellainen olo. Toivottavasti olen väärässä. Soten saaminen toimimaan voi viedä vuosia. Ja täytyy muistaa ne jarrumiehet ja naiset jotka ovat valmiita kaatamaan tämän uudistuksen. t. Hannu Paraisilta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.